*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44826 ***

ILOISET WINDSORIN ROUVAT

Kirj.

William Shakespeare



Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1906.



Näytelmän henkilöt:

Sir JOHN FALSTAFF.
FENTON.
HÖLLÖNEN, rauhatuomari.
LAIHANEN, Höllösen serkku.
Herra VIRTA,  |  Windsorin asukkaita.
Herra PAASO,  |
WILLE PAASO, Herra Paason poika.
Sir HUGH EVANS, walesilainen pappi.
Tohtori CAJUS, ranskalainen lääkäri.
Sukkanauhan isäntä.
BARDOLPH,  |
PISTOOLI,  |  Falstaffin miehiä.
NYM,       |
ROOPETTI, Falstaffin palvelija.
SIMPPELI, Laihasen palvelija.
RUGBY, tohtori Cajuksen palvelija.
Rouva VIRTA.
Rouva PAASO.
ANNA PAASO, hänen tyttärensä.
Rouva REIPAS, tohtori Cajuksen emännöitsijä.
Palvelijoita.

Tapaus Windsorissa ja sen lähiseuduilla.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Windsor. Paason talon edusta.
    (Rauhatuomari Höllönen, Laihanen ja pastori Hugh Evans tulevat.)

HÖLLÖNEN.
Ei, pastori Hugh, minua ette saa taipumaan, -- tästä tulee
tähtikamari-asia;[1] vaikka olisi hän kaksikymmentä kertaa sir John
Falstaff, niin tietäköön, etten ole mikään narri minä, Robert Höllönen,
_esquire_.

LAIHANEN.
Glosterin kreivikunnan rauhatuomari ja coram.[2]

HÖLLÖNEN.
Niin, serkku Laihanen, ja custalorum.

LAIHANEN.
Niin, ja ratolorum lisäksi; ja syntyään aatelismies, ja kirjoittaa
nimensä perään armigero; joka reverssiin, vulmahtiin, kuittiin ja
velkaseteliin armigero.

HÖLLÖNEN.
Niin kyllä, niin teemmekin, ja olemme aina niin tehneet viimeiset
kolmisensataa vuotta.

LAIHANEN.
Kaikki ennen häntä, etenevää polvea, ovat niin tehneet; ja kaikki hänen
jälkeensä tulevat, takenevaa polvea, tekevät kai samaten; he voivat
panna puoli tusinaa eläviä virkapukunsa kilpeen.

HÖLLÖNEN.
Se on vanha virkapuku.

EVANS.
Ne elävä sopi hyväst vanha virkapukku, ne käyvä siin hyväst; se eläv se
o ihmise perä, ja se merkitte rakkautt.

HÖLLÖNEN.
Ei ne ole sellaisia pikkukoukoja, vaan vanhoja karhuja.

EVANS.
Se on just yks ja sama asi, mnuun heiko ymmärrykse mukka. Jos sir John
Falstaff on ittes teit vastan sopimattomast käyttän, niin ole mnää
kirkonmies ja teen mielelläs sen ku voin, ett vaa saisin soppu ja
ystävytt teijä välill aikka.

HÖLLÖNEN.
Se on menevä suureen raatiin, -- se on kapinaa.

EVANS.
Ei oi soveliast ett suur raati kuulee kapinast puhuttava; ei kapinas ol
jumalanpelkko, ja suur raati, näettäk, tahdoisis kuull jumalanpelvost
eik kapinast; ottakka siit vaari.

HÖLLÖNEN.
Haa! kautta henkeni, jos olisin vielä nuori, niin tekisi miekkani siitä
lopun.

EVANS.
Paremp on ett hyvä ystävä ova se miekk ja tekevä siit lopu. Ja olisis
mull toinenki keppone mielesän, joka kukaties saisis aikka hyviki
funterinkei. Tosa on Anna Paaso, Yrjö Paason flikk, joka on korja
piikus.

LAIHANEN.
Miss Anna Paaso? Tuo ruskeatukkako, joka puhuu kimeästi kuin
rouvasihminen.

EVANS.
Akuraatist sama flikk; paremppa ett te voisia mailmas toivo; ja
seittemänsata puntta kultta ja hopja saa hän faariltas, kun se kuole --
Jumal sil antakko riemulisen ylösnousemukse! -- ku hän saa
seittemäntoist ikävuott niskoilles. Olisis hyvä asi, jos me jätäisis
pois kaikk nämä lorularu ja laitetais naimissi herr Aapraham ja miss
Anna Paaso.

LAIHANEN.
Onko hänen vaarinsa hänelle testamentannut seitsemänsataa puntaa?

EVANS.
On oikke, ja häne pappas haali hänel kokko viel paremppi rovoi.

LAIHANEN.
Minä tunnen tuon nuoren neitsyen; hänellä on hyvät lahjat.

EVANS.
Seittemänsata puntta ja kaikk mahdollisuude, ova ne mar hyvi lahjoi.

HÖLLÖNEN.
No, mutta käydäänpäs katsomassa sitä kunnon herra Paasoa. Onko Falstaff
siellä?

EVANS.
Puhusisinko teil valeit? Mnää ylönkato valehtelijoi, niinku mnää
ylönkato simmost, ku o petoline, tai niinku mnää ylönkato simmost, ku
ei puhu tott. Ritar sir John on siel sisäl; vaa mnää pyydä, ottakka
onkke hyväntahtone neuvo. Mnää kolkuta herr Paason ovell. (Kolkuttaa.)
Halloo, halloo! Jumal siunakko tätä huonett!

PAASO (sisältä).
Kuka siellä?

EVANS.
Tääl o Jumala siunaus ja teijä ystvän, ja rauhatuomar Höllöne; ja sitt
o tääl viel nuor herr Laihane, joka mahdoliset viel sano pali muutaki,
jos kaik käy teijä toivomukse mukka.

    (Paaso tulee.)

PAASO.
Hauska nähdä teidän arvoisuutenne terveinä. Kiitoksia metsänriistasta,
herra Höllönen.

HÖLLÖNEN.
Hauska nähdä teidät, herra Paaso; hyväksi olkoon hyvälle sydämmellenne!
Olisihan riista voinut olla parempaakin, se oli huonosti ammuttu. --
Kuinka voi hyvä rouva Paaso? -- Ja olen teille aina koko sydämmestäni
kiitollinen, hehheh, koko sydämmestäni.

PAASO.
Kiitän, herraseni.

HÖLLÖNEN.
Kiitän, herraseni; niin, totta totisesti.

PAASO.
Hauska nähdä teitäkin, herra Laihanen.

LAIHANEN.
Kuinka voi hallava susikoiranne? Olen kuullut, että se Cotsallissa[3]
joutui tappiolle.

PAASO.
Selville ei sitä asiaa saatu.

LAIHANEN.
Ette vain tahdo tunnustaa, ette vainkaan.

HÖLLÖNEN.
Ei tahdo, niin. -- Vahinko teille, vahinko. -- Se on hyvä koira.

PAASO.
Rakki vain.

HÖLLÖNEN.
Hyvä koira, ja kaunis koira; voiko parempaa sanoa? Se on hyvä ja se on
kaunis. -- Onko sir John Falstaff täällä?

PAASO.
On, tuolla sisällä; soisin voivani tehdä välinne hyväksi.

EVANS.
Te puhutt niin ku kristityn tule ja sopi.

HÖLLÖNEN.
Hän on minua loukannut, herra Paaso.

PAASO.
Hän sen tavallaan tunnustaakin.

HÖLLÖNEN.
Tunnustus ei ole kunnostus; eikö totta, herra Paaso? Hän on minua
loukannut; toden totta, loukannut; -- sanalla sanoen, loukannut; --
uskokaa pois: -- Robert Höllönen, esquire, sen sanoo: hän on minua
loukannut.

PAASO.
Tuossa tulee sir John.

    (Sir John Falstaff, Bardolph, Nym ja Pistooli tulevat.)

FALSTAFF.
No, herra Höllönen, te aiotte syyttää minua kuninkaissa?

HÖLLÖNEN.
Ritari, te olette piessyt väkeäni, kaatanut riistaani ja murtaunut
metsästysmajaani.

FALSTAFF.
Mutta metsänvartijanne tytärtä en kai suudellut?

HÖLLÖNEN.
Ei mitään verukkeita! Tuosta on vastattava.

FALSTAFF.
Tahdon vastata heti: -- minä olen kaiken tuon tehnyt. -- Nyt se on
vastattu.

HÖLLÖNEN.
Se on menevä salaiseen neuvoskuntaan.

FALSTAFF.
Parasta onkin teille, että sitä salassa käsitellään. Teille vain
nauretaan.

EVANS.
Hyvä sana, sir John; _pauca verba_.

FALSTAFF.
Pauka, pauka, värppirulla. -- Laihanen, löin päähänne läven; eihän se
maksa märkääkään?

LAIHANEN.
Märkä päässäni puhuu teitä vastaan, ja noita pitkäkyntisiä
veijareitanne, Bardolphia, Nymiä ja Pistoolia vastaan. He raastoivat
minut kapakkaan, juottivat minut humalaan ja tyhjensivät sitten
taskuni.

BARDOLPH.
Senkin juustonkuori!

LAIHANEN.
Olkoon vain!

PPISTOOLI.
Mitä, Mephistophilus?

LAIHANEN.
Olkoon vain!

NYM.
Suu poikki, sanon minä! _pauca, pauca_, suu poikki! se on minun
humöörini.

LAIHANEN.
Missä on Simppeli, passarini? Tiedättekö, lanko?

EVANS.
Mnää pyydä, hilja! Funteeratast ny stää asja. Täsä on kolm välittäjä
täs asjas, mnuun ymmärrykse mukka: täsä o herra Paaso, _fidelicet_
herra Paaso; ja täsä ole mnää ite, _fidelicet_ mnää ite; ja
kolmanes on, lopuks ja viimetteks, Sukknaoha isänt.

PAASO.
Me kolme kuulustamme heitä ja teemme asian selväksi.

EVANS.
Hyvä on. Mnää tee siit ulosvedo mnuun plakkarkirjahan, ja sitt me käym
kiin asjaha kaikel mahdolitel tunnolisuudel.

FALSTAFF.
Pistooli!

PISTOOLI.
Kuulee korvin.

EVANS.
Piru muorines! Mitä puheta voi se o: "kuule korvin"? Äh, se ei ol muut
ku työtekemist.

FALSTAFF.
Pistooli, tyhjensitkö sinä herra Laihasen taskun?

LAIHANEN.
Sen hän teki, kautta näiden hansikkain, tai en koskaan enää tahdo
suureen tupaani sisään mennä; seitsemän killinkiä kuuden pennin rahoina
ja kaksi Edwardin pelimarkkaa, joista maksoin kaksi killinkiä ja kaksi
penniä kappaleesta Myllärin Jukalle, kautta näiden hansikkain!

FALSTAFF.
Onko oikein, Pistooli?

EVANS.
Ei, se o väärin, jos se on plakkarvarkautt.

PISTOOLI.
Häh, vuorikollo! -- Sir John, herrani,
Ma vaadin taisteluun tuon tinamiekan. --
Sun kieltosana kurkkuusi Kieltosana! --
Sa sakka, vaahto, sinä valehtelet!

LAIHANEN.
Kautta näiden hansikkain, sitten se oli tuo tuossa.

NYM.
Kuulkaa neuvoa ja älkää häiritkö hyvää humööriä. Minä sanon: satimeen
menette, jos aiotte hirteishumööriänne minuun purkaa; se on sen asian
valtti.

LAIHANEN.
Kautta tämän hatun, sitten se oli tuo punanaama tuossa; sillä vaikka en
voi muistaa mitä tein, kun olitte minut humalaan juottaneet, niin en
minä sentään ole vallan kokonaan aasi.

FALSTAFF.
Mitä sanot siihen, sinä punapoika John?

BARDOLPH.
Niin, mitä minuun tulee, niin sanon, että tuo herra on juonut kaikki
viisi vaistoaan.

EVANS.
Viis aistias, te kai meinasin sanno. Hyi, sit tietämättömyytt!

BARDOLPH.
Ja kun hän oli puhutellut herra Puteliusta, oli hän, niinkuin sanotaan,
pankrotti mies, ja hänen ajatusmeininkinsä karkasi pois kakkuloistaan.

LAIHANEN.
Niin, latinaa te silloinkin puhuitte, vaan sama se; tämän kepposen
jälkeen en eläissäni enää koskaan juo itseäni juovuksiin, paitse
kunniallisessa, sivistyneessä ja jumalisessa seurassa. Jos juopua
pitää, niin juovun semmoisten parissa, jotka Jumalaa pelkäävät, enkä
tuollaisten juoppotrankkien seurassa.

EVANS.
Hurskas sielu, niin tott ku Jumal elä!

FALSTAFF.
Kuulette, hyvät herrat, että he kieltävät koko jutun, kuulette sen.

    (Anna Paaso tuo viiniä; hänen jäljissään tulevat
    rouva Virta ja rouva Paaso.)

PAASO.
Ei, lapseni, vie viini sisään; me juomme siellä sisällä.

    (Anna Paaso menee.)

LAIHANEN.
Hyväinen taivas! Tuoko se on se neiti Anna Paaso!

PAASO.
Mitä kuuluu, rouva Virta?

FALSTAFF.
Rouva Virta! Toden totta, onnellinen yhtymys! -- Sallitteko, rouva
hyvä?

    (Suutelee häntä.)

PAASO.
Vaimo, pyydä nämä herrat tervetulleiksi. -- Tulkaa, meillä on lämpimiä
metsänriistapiirakoita päivälliseksi; tulkaa, hyvät herrat; toivon että
viinillä painamme alas kaikki mielipahat.

    (Kaikki menevät, paitsi Höllönen, Laihanen ja Evans.)

LAIHANEN.
Antaisin vaikka neljäkymmentä killinkiä, jos minulla nyt olisi
laulu- ja sonettikirjani tässä.

    (Simppeli tulee.)

No, Simppeli, missä sinä olet ollut? Pitääkö minun itse passata
itseäni, mitä? Onko sinulla arvoituskirja mukanasi, häh?

SIMPPELI.
Arvoituskirja? No, senhän te lainasitte Elsa Tossavaiselle pyhäinpäivän
aikaan, kaksi viikkoa ennen kekriä.

HÖLLÖNEN.
Tule, lanko, tule pois! Me odotamme sinua. Kuulehan, lanko; sanon sulle
sanan: siellä olisi niinkuin ehdotus tekeillä, jonkinlainen ehdotus,
jonka tämä pastori Hugh noin kautta rantain aikoo esittää; älyätkö?

LAIHANEN.
Kyllä, kyllä, saatte nähdä, että olen älykäs; ja jos niin on, niin aion
tehdä semmoista, missä on älyä.

HÖLLÖNEN.
Mutta älyähän toki!

LAIHANEN.
Kyllä älyän.

EVANS.
Lainakka korvann häne ehdotukselles, herr Laihane. Mnää sitt teil
peskriiva asja, jos teil o sihe ymmärryst.

LAIHANEN.
Ei, minä teen niinkuin lanko Höllönen sanoo. Suokaa anteeksi; hän on
rauhatuomari näillä seuduin, niin halpa mies kuin olenkin.

EVANS.
Ny ei ol siit puhett; puhe on teijä naimisest.

HÖLLÖNEN.
Niin, se se asia on.

EVANS.
Nii, totisest, se on se oikke pääasi, miss Anna Paaso kans.

LAIHANEN.
No, jos niin on, niin kyllä minä hänet nain, jos vaan ei älyttömiä
vaadita.

EVANS.
Mut onko teil mieltymyst sihe flikka? Me pyydäm saad kuull sen teijä
omast suustan tai teijä omilt huuliltan, sill jotku järkviisat sanova,
ett huule ova osa suust; -- siis, akuraatist: onks teil taipumust
flikka.

HÖLLÖNEN.
Lankoni, Aapraham Laihanen, voitko sinä häntä rakastaa?

LAIHANEN.
Toivon, lanko, että voin parhaan mukaan tehdä niinkuin tulee miehen,
jolla on älyä.

EVANS.
Taivan enkelit ja enkeliskat! Teijan pitä sanno ilma mittän
kommervenkei, jos te voitt vakal aikomuksel pala halust häne perä.

HÖLLÖNEN.
Niin, se sinun täytyy. Tahdotko, jos saat hyvät myötäjäiset, naida
hänet?

LAIHANEN.
Jos te sitä vaaditte, niin teen vaikka enemmänkin, kun siinä vain on
älyä.

HÖLLÖNEN.
Käsitä minua oikein, rakas lanko, käsitä minua oikein; minkä teen, sen
teen sinulle mieliksi, lanko. Voitko tyttöä rakastaa?

LAIHANEN.
Kyllä minä hänet nain, jos te sitä vaaditte; mut jos siinä ei ole
suurta rakkautta alussa, niin voi se taivaan avulla huveta lähemmin
tutustuen, kun olemme naineet ja saamme parempaa tilaisuutta oppia
tuntemaan toisiamme. Toivon että likeisempi yhteys synnyttää suurempaa
tytymättömyyttä; mutta jos te sanotte: "nai hänet", niin nain minä
hänet, niin että olen teidän käytettävänänne, prokuraatisti.

EVANS.
Se on totisest viisas vastaus; pait ett "prokuraatist" ei ol oikke; se
pidäisis, meijä meininki mukka, oll: akuraatist. -- Mut meinink o hyvä.

HÖLLÖNEN.
Niin minäkin luulen, että lanko meinasi hyvää.

LAIHANEN.
Niin totta, tai olen valmis menemään vaikka hirteen.

    (Anna Paaso palajaa.)

HÖLLÖNEN.
Tuossa tulee se kaunis neiti Anna. -- Tahtoisin olla nuori teidän
tähtenne, neiti Anna.

ANNA.
Ruoka on pöydässä; isäni anoo arvoisain herrain seuraa.

HÖLLÖNEN.
Tahdon tehdä hänelle sen kunnian, kaunis neiti Anna.

EVANS.
Herrajesta varjelkko! Mnää en saa lyöd laimin ruokalukku.

    (Höllönen ja Evans menevät.)

ANNA. Ettekö suvaitse astua sisään, teidän arvoisuutenne?

LAIHANEN.
En, kiitoksia vain, totta totisesti, oikein sydämmestäni; minun on hyvä
näin.

ANNA.
Päivällinen odottaa teitä, hyvä herra.

LAIHANEN.
Minun ei ole nälkä; totta totisesti, kiitoksia vain! -- Mene, sinä
mies, vaikka oikeastaan olet minun pikenttini, mene palvelemaan
lankoani Höllöstä. (Simppeli menee.) Saattaahan sitä rauhatuomarille
ystävä joskus aina lainata pikenttinsä. -- Minä pidän vain kolme
palvelijaa ja yhden passaripojan siksi, kunnes äitini kuolee. Mutta
vähät siitä! Elelenhän sitä sentään niinkuin köyhäsyntyinen
aatelismies.

ANNA.
En tohdi palata ilman teitä; eivät istu pöytään, ennenkuin te tulette.

LAIHANEN.
Tosiaankaan, en syö murustakaan! kiitän teitä joka tapauksessa ruoasta.

ANNA.
Pyydän, hyvä herra, että kuitenkin astuisitte sisään.

LAIHANEN.
Kävelen mieluummin täällä, kiitoksia vain. Sain tässä taannoin
lyöttymän sääriluuhuni, kun ottelin miekalla ja tikarilla
mestarimiekkailijan kanssa kolmeen toviin vadillisesta haudottuja
luumuja; ja, totta totisesti, siitä pitäen en voi sietää lämpimän ruoan
hajua. Mitä ne koiranne noin haukkuvat? Onko täällä karhuja
kaupungissa?

ANNA.
Eiköpä liene; olen ainakin kuullut semmoista puhetta.

LAIHANEN.
Minä pidän kovin paljon karhunajosta, mutta joudun siinä riitaan yhtä
helposti kuin kuka muu tahansa Englannissa. Peljästyttehän, jos näette
karhun irroillaan, eikö totta?

ANNA.
Totta kai, herraseni.

LAIHANEN.
Se on minulle jokapäiväistä ruokaa nykyisin. Olen nähnyt ainakin
parikymmentä kertaa Sackersonin[4] irroillaan ja ottanut sitä kiinni
vitjoista; mutta, uskokaa pois, naisetkos silloin kirkumaan ja
parkumaan, niin että oikein! Mutta, totta puhuen, naisväki ei voi niitä
mitenkään sietää; ne ovat kovin rumia ja törkeitä petoja.

    (Paaso palajaa.)

PAASO.
Tulkaa pois, rakas herra Laihanen; odotamme teitä.

LAIHANEN.
Minä en voi einettäkään syödä; kiitoksia vain, hyvä herra.

PAASO.
Tuhat tulimmaista, teidän täytyy; tulkaa pois.

LAIHANEN.
No, olkaa hyvä, näyttäkää tietä.

PAASO.
No, tulkaa siis, herra.

LAIHANEN.
Neiti Anna, olkaa hyvä, menkää edellä.

ANNA.
Enhän toki, herraseni. Olkaa hyvä!

LAIHANEN.
Totisesti, ensimmäisenä en mene, en, totisesti! Enhän voi teitä niin
loukata.

ANNA.
Olkaa hyvä, herra.

LAIHANEN.
Tahdon siis ennemmin olla epäkohtelias kuin vastukseksi; te näin itse
loukkaatte itseänne, totta totisesti.

    (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Sama paikka.
    (Pastori Evans ja Simppeli tulevat.)

EVANS.
Men ny ja kysy tohtor Cajukse asuntto, mist tie käy sinn; ja siel asu
yks frou Wilkas, joka tavallas on häne elättäjäs, tai hoitajas, tai
köksäs, tai pyykkäris, tai pesuakkas ja kurikoittias.

SIMPPELI.
Hyvä.

EVANS.
Älästäs, tule viel paremppa. -- Ann hänel tämä kirj, sill se frou on
läheisis väleis neitty Anna Paason kans; ja täs kirjas on anomus ja
rukkous, ett hän tahdoisis edeskantta snuun herras mieltevoi neitty
Anna Paasol. Kas nii, men ny korjast. Mnää käy lopettama mnuun
syömisen; siel on viel omenoi ja juusto.

    (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Huone Sukkanauha-ravintolassa.

    (Falstaff, ravintolan isäntä, Bardolph,
    Nym, Pistooli ja Roopetti tulevat.)

FALSTAFF.
Hyvä Sukkanauhan isäntä!

ISÄNTÄ.
Mitä sanoo se meidän julkupukari? Puhu oppineesti ja viisaasti.

FALSTAFF.
Totisesti, hyvä isäntä, minun täytyy erottaa muutamia miehistäni.

ISÄNTÄ.
Pane viralta, pukari Herkules, anna matkapassit! Anna mennä aika
hölkkää! Hei, hei!

FALSTAFF.
Se maksaa minulle kymmenen puntaa viikossa.

ISÄNTÄ.
Sinä olet imperaattori, Caesari, keisari, peitsari. Minä otan
Bardolphin; hän saa tappia käyttää ja sarkkoja täyttää. Puhunko oikein,
pukari Hektor?

FALSTAFF.
Oikein, hyvä isäntä.

ISÄNTÄ.
Sanottu ja tehty! Minä otan hänet. -- Annappas nähdä, miten saat oluet
ja viinit vaahtoamaan ja porehtimaan! Sanasta miestä; tule pois!

FALSTAFF.
Bardolph, mene mukaan. Viinurin virka on hyvä ammatti; vanhasta
vaipasta tulee uusi takki, rypistyneestä passarista siloinen viinuri.
Mene, hyvästi!

BARDOLPH.
Sitä elämää olenkin halunnut; siinä tulen viihtymään.

    (Menee.)

PISTOOLI.
Nyt tappiako heilutat, sa kurja nälkäkurki?

NYM.
Hän on juovuspäissä siitetty, se on sen humöörin lysti. Ei ole hänessä
sankarin sydäntä, siinä sen asian humööri.

FALSTAFF.
Hauskaa että pääsin tuosta vanhasta taularasiasta; hänen varkautensa
oli liian julkista ja hänen näpistelynsä kehnon laulajan tapaista: hän
ei pysynyt tahdissa.

NYM.
Oikeata humööriä on varastaa paussien aikana.

PISTOOLI.
"Haalia", sanoo oppineet. Hyi! "Varastaa!" Sanasta tuosta sulle
nokkapiuvi!

FALSTAFF.
Niin, hyvät herrat; minä alan pian olla kaltevalla kannalla.

PISTOOLI.
No, anna luistaa sitte.

FALSTAFF.
Siitä ei apua; täytyy veijata, täytyy peijata.

PISTOOLI.
Niin, korpinpojat ruokaa huutavat.

FALSTAFF.
Kuka teistä tuntee erään Virta nimisen miehen tässä kaupungissa?

PISTOOLI.
Ma tunnen jolpin; tiivistä on sorttia.

FALSTAFF.
Te, kunnon pojat, tietäkääs mitä minulla on edessäni.

PISTOOLI.
Kaks kyynärää ja vähän päälle.

FALSTAFF.
Ei nyt mitään pistosanoja, Pistooli! Tosin on runtoni vyöltä kaksi
kyynärää; mutta nyt ei ole puhetta runnon vyöstä, vaan kunnon
työstä. Lyhyesti: aion hieroa lemmenkauppaa Virran vaimon kanssa;
toivon myötätuntoa siltä taholta; hän juttelee, antaa salaisia
suosion-osotuksia, heittää himartavia kutunsilmäyksiä; osaan selittää
hänen tuttavallisen puhesävynsä viitat ja merkit, ja hänen käytöksensä
vaikein sävel, selvälle puhekielelle käännettynä, kuuluu: "minä olen
sir John Falstaffin oma".

PISTOOLI.
Hän on tarkoin häntä tutkinut ja hyvin hänet kääntänyt, siveyden
kielestä englanniksi.

NYM.
Ankkuri on syvässä; tokko se humööri pitää paikkansa?

FALSTAFF.
No niin, huhu kertoo, että hän kokonaan hallitsee miehensä kukkaroa;
hänellä on legionittain enkeleitä.[5]

PISTOOLI.
Pestaa sinä yhtä monta perkelettä, ja "päälle, poika!" sanon minä.

NYM.
Humööri nousee; hyvä vain; humöörää tänne ne enkelit.

FALSTAFF.
Tässä olen kirjoittanut hänelle kirjeen; ja tässä on toinen rouva
Paasolle, joka hänkin vast'ikään heitti minuun helliä vilkauksia ja
tarkasteli ruumiini vartta tarkimmalla asiantuntijan silmäyksellä;
väliin hänen katseensa säde kultaili jalkaani, väliin taas muhkeata
vatsaani.

PISTOOLI.
Siis tunkiolle paistoi aurinko.

NYM.
Kiitos sinulle siitä humööristä.

FALSTAFF.
Oo, hän silmäili koko ulkopintaani niin ahnaalla tarkkaavaisuudella,
että hänen silmäinsä hehku oli minut kärventää niinkuin aurinkolasi.
Tässä tämä toinen kirje on hänelle; hän hallitsee kukkaroa, hänkin; hän
on oikea Guyananmaa, pelkkää kultaa ja yltäkylläisyyttä. Minä tulen
olemaan heidän kumpaisenkin varainhoitaja, ja he minun vara-aittani; he
ovat minun Itä- ja Länsi-Intiani, ja minä käyn kauppaa kummassakin.
Mene sinä ja vie tuo kirje rouva Paasolle, ja sinä tuo rouva Virralle.
Nyt sitä eletään, pojat, nyt sitä eletään!

PISTOOLI.
Minäkö oisin Trojan Pandarus,[6]
Mies miekkavyö? Ei, Lucifer sun vieköön!

NYM.
Minä en tuollaisesta roskahumööristä piittaa; tuossa on, ota pois
humöörikirjeesi; minä tahdon pitää hyvän ja siveän nimeni.

FALSTAFF (Roopetille.)
Hoi, poika! Vie nuo kirjeet sukkelaan;
Kuin pursi kiidä kultarannikolle. --
Pois, konnat, hiiteen! Huvetkaa kuin rakeet!
Madelkaa, orjailkaa ja raastakaa!
Pois, roistot! Poikineni tahdon näyttää,
Kuin Falstaff Ranskan muotitapaa käyttää.

    (Falstaff Ja Roopetti menevät.)

PISTOOLI.
Sun suoles korpit syökööt! Rahanheitto
Ja rahveli ja väärä noppapeli.
Niin rikkahan ja köyhän pettävät.
Ropoja mull' on, kun on sulla matti,
Katala phrygiläinen turkki!

NYM.
Minulla on sotajuonia, ja niiden humöörinä on kostaa.

PISTOOLI.
Vai kostaa?

NYM.
            Kautta taivaan kiiluvaisten!

PISTOOLI.
Älyä aijotko vai rautaa käyttää?

NYM.
Kumpaakin humööriä. Paasolle
Ma kerron tämän rakkaus-humöörin.

PISTOOLI.
Ja minä kerron Virrallen,
Kuin Falstaff, rietas henki,
Vie rahat hältä, kyyhkysen,
Ja tärvää vuotehenki.

NYM.
Minun humöörini se ei jäähdy: kiihotan Virtaa käyttämään myrkkyä;
panen keltataudin häntä riivaamaan, sillä kasvojen kapina on
vaarallista; se on minun oikea humöörini.

PISTOOLI.
Sinä olet kaikkien tyytymättömien Mars; minä säistän sinua. Mars
matkaan!

    (Menevät.)


Neljäs kohtaus.

    Huone tohtori Cajuksen talossa.
    (Rouva Reipas, Simppeli ja Rugby tulevat.)

R. REIPAS.
John Rugby, kuule: menehän tuonne ikkunaan ja katso, joko herrani,
herra tohtori Cajus, tulee. Totisesti, jos hän tulee ja tapaa jonkun
talossaan, niin pitelee hän surkean pahasti Jumalan kärsivällisyyttä ja
kuninkaan äidinkieltä.

RUGBY.
Kyllä pidän vaaria.

R. REIPAS.
Hyvä; ja sitten me valmistamme tässä vähän olutkeittoa yöksi, ennenkuin
kivihiilivalkea sammuu. (Rugby menee.) Se on rehellinen, nöyrä ja
kiltti poika, ettei parempaa voi toivoa palvelijaa, eikä mikään
kielikontti eikä tora-pussi, sen voin vakuuttaa. Hänen pahin vikansa
on, että on rukouksiin himostunut; hän on siinä kohden vähän
lapsellinen, mutta jokaisella on vikansa. Mutta mitä siitä. -- Pietari
Simppeli, niinkö se oli nimenne?

SIMPPELI.
Niin, paremman puutteessa.

R. REIPAS.
Ja herra Laihanenko isäntänne?

SIMPPELI.
Niin, totta totisesti.

R. REIPAS.
Eikö hänellä ole suuri, pyöreä parta, samanmallainen kuin
hanskamaakarin kauharauta?

SIMPPELI.
Ei, totta totisesti; hänellä on pienet, pikkuruiset kasvot ja pieni,
keltainen parta, Kainin-karvainen parta.[7]

R. REIPAS.
Hiljainen miehen tallukka, niinkö?

SIMPPELI.
Niin, totta totisesti; mutta kouristaan niin tanakka kuin kuka muu
tahansa minun pääni ja hänen päänsä välillä. Hän on tapellut
metsävahdin kanssa.

R. REIPAS.
Mitä sanotte? -- Oo, pitäisihän minun muistaa hänet! Eikö hän kulje,
niin sanoakseni, nokka ilmassa ja pöyhistele käydessään?

SIMPPELI.
Totta totisesti, niin hän tekee.

R. REIPAS.
Älköön taivas sen huonompaa onnea Annikalle suoko! Sanokaa herra
pastori Evansille, että minä teen mitä voin herranne hyväksi. Anna on
hyvä tyttö, ja toivoisin --

    (Rugby palajaa.)

RUGBY.
Herra jesta! Tohtori tulee!

R. REIPAS.
Nyt käy meidän kaikkien hullusti! -- joutuun tuonne sisään, hyvä
nuorukainen, tuonne työhuoneeseen. (Työntää Simppelin työhuoneeseen.)
Hän ei kauvan viivy. -- Hoi, John Rugby! John, sanon minä! Etkö kuule.
John? John, mene ja etsi herraani; pelkään että hänelle on jotain
tapahtunut, kun ei jo tule kotia. (Laulaa.) Heiluti rallallei, heiluti
rallallei j.n.e.

    (Tohtori Cajus tulee.)

CAJUS.
Mite te laula? Mine ei tykke semmoisi konsti. Ole hyve, mene ja too
minu hoonest un _boitierverd_, toosa, vihere toosa. Kuuleko mite
mine sano? Vihere toosa.

R. REIPAS.
Kyllä, herra, kyllä tuon sen. (Syrjään.) Hyvä, ettei itse mennyt sinne;
jos olisi sieltä löytänyt sen nuorukaisen, niin olisi varmaan tullut
sarvihulluksi.

CAJUS.
Fe, fe, fe, fe! ma foi, _il fait fort chaud_. Je m'en _vais à
lacour_, -- _la grande affaire_. --

R. REIPAS.
Tämäkö se on, herra tohtori?

CAJUS.
Oui, _mettez_ le en mon tasku; _de pêchez_, joutu! -- Misse
ole se lurjus Rugby?

R. REIPAS.
Hoi, John Rugby! John!

RUGBY.
Tässä, herra.

CAJUS.
Sine ole Juho Rugby, ja sine ole Jukka Rugby; tule, otta sinu miekka ja
tule minu kintu päräss hovi.

RUGBY.
Se on käsillä täällä porstuassa.

CAJUS.
Kautta minu kunia, mine viipy liika kauan! Saakelis! _Qu'ai je
oublie?_ Sielle ole roktoyrtti minu kabinetiss, joka minu ei mille
mooto takto jette sinnen.

R. REIPAS (syrjään).
Voi mua! Nyt hän löytää sen nuorukaisen sieltä ja tulee raivoonsa.

CAJUS.
_O diable, diable!_ Mike ole minu kabinetiss? -- Konna!
_Larron!_ (Ajaa Simppelin ulos työhuoneesta.) Rugby! Minu miekka!

R. REIPAS.
Herra tohtori, rauhoittukaa!

CAJUS.
Mite varte minu pite rauhottu?

R. REIPAS.
Tuo nuorukainen on kunniallinen mies.

CAJUS.
Mite kunialinen mees teke minu kabinetiss? Kunialinen mees ei tarvita
minu kabinetiss.

R. REIPAS.
Hyvä tohtori, älkää olko niin lehmaatinen. Kuulkaa, minä sanon
totuuden: pastori Evans lähetti hänet tänne minun tyköni asialle.

CAJUS.
Hyve.

SIMPPELI.
Niin, todellakin, pyytämään häntä --

R. REIPAS.
Vaiti toki, ole hyvä!

CAJUS.
Vaiti sinu suu! -- Puhu sinu puhe.

SIMPPELI.
Niin, pyytämään tätä kunniallista rouvaa, teidän neitsyttänne, että hän
puhuisi pari hyvää sanaa neiti Anna Paasolle minun herrani puolesta,
naima-asioissa.

R. REIPAS.
Siinä kaikki, totta totisesti! Vaan minäpä en pistäkään kynttäni
valkeaan syyttä suotta.

CAJUS.
_Pasteur_ Evans sinuko lehetti? -- Rugby, _baillez-moi_ vehe
paperi. -- Varto vehe sine.

    (Kirjoittaa.)

R. REIPAS.
Onpa hyvä, että hän on noin levollinen. Jos olisi hän läpikotaisin
kiihtynyt, niin olisitte saanut nähdä hänet oikein suurisuisena ja
melankollisena. Mutta siitä huolimatta, ystävä, teen minä herranne
puolesta mitä hyvää vain voin, ja asia on, suoraan puhuen, se, että
tämä ranskalainen tohtori, minun herrani, -- saatan, nähkääs, sanoa
häntä herrakseni, koska hoidan hänen talouttaan, pesen ja huuhdon,
prykään, leivon, kuuraan, valmistan ruoat ja juomat, laitan sijan ja
teen kaikki tyynni itse, --

SIMPPELI.
Onpa raskas taakka olla noin toisen käsissä.

R. REIPAS.
Vai olette jo tullut senkin tuntemaan? Niin, totisesti, raskas taakka
se on; ja varhain pystyyn ja myöhään maata; -- mutta huolimatta siitä,
meidän kesken sanottuna -- eihän sitä tarvitse sen pitemmälle viedä --
herrani on itse rakastunut neiti Annaan; mutta huolimatta siitä, minä
tunnen tytön mielen; siitä ei tule mitään.

CAJUS.
Sine tolva, vee teme kirja herra Hughi tyke: _parbleu_,
miekkahaasto. Mine leikka hene kaula poikki puistoss; mine opeta se
kapinen pappi-tolva piste hene nokka joka paikka. -- Sine saa menne; ei
on hyve ett sine jee tenne; -- _parbleu_, mine leikka hene kaikki
kivet; _parbleu_, henell ei jee kivi heitte koira peell.

    (Simppeli menee.)

R. REIPAS.
Hyväinen aika, hänhän vain puhuu ystävänsä puolesta.

CAJUS.
Se teke hene hyve: eikös te sano minull ett minu pite itse pite Anna
Paaso? _Parbleu!_ Mine löö pee poikki se pappi-tolva, ja mine ole
keskenyt se Sukkinaha isende mitta meiden meekat. -- _Parbleu_,
mine itse takto miss Anna Paaso.

R. REIPAS.
Tyttö rakastaa teitä, tohtori, ja kaikki kyllä käy hyvin. Pitäähän
antaa ihmisten jaaritella, hemmetissä!

CAJUS.
Rugby, tule minu kanss hovi. -- _Parbleu_, jos mine ei saa Anna
Paaso, niin mine heitte teiden peekallo ovi kautt ulos. -- Seura minu
kintu päräss, Rugby.

    (Cajus ja Rugby menevät.)

R. REIPAS.
Annas, aasin päätä saat vielä itse kantaa -- Ei, minä tunnen Annan
mielen tässä kohden; ei yksikään nainen Windsorissa tunne niin Annan
mieltä kuin minä tunnen, eikä kukaan osaa häntä niin pidellä kuin minä
osaan, Jumalan kiitos.

FENTON (ulkoa).
Onko siellä ketään? Hoi!

R. REIPAS.
Kuka siellä, tiedämmä? Sisään toki! Sisään!

    (Fenton tulee.)

FENTON.
Mitä kuuluu, hyvä rouva? Mitä kuuluu?

R. REIPAS.
Hyvää parempaa, kun teidän armonne suvaitsee kysyä.

FENTON.
Mitä uutisia? Kuinka voi se sievä neiti Anna?

R. REIPAS.
Niin, totisesti, sievä hän on, ja siveä, ja nöyrä; ja teille hän on
suosiollinen, sen voin sivumennen vakuuttaa, ja siitä kiitos Jumalan.

FENTON.
Luonnistaneeko, mitä luulet? Enhän vain saane rukkasia?

R. REIPAS.
Tosin, herraseni, kaikki on Hänen kädessään tuolla ylhäällä, mutta,
siitä huolimatta, herra Fenton, vannon kaksi sormea kirjan päällä,
että hän teitä rakastaa. -- Onhan teidän armollanne syylä toisessa
silmä-laudassa?

FENTON.
On oikein. Entä sitte?

R. REIPAS.
Niin, siitäpä se riippuu. -- Totta totisesti, ei ole toista semmoista
Annikkaa; -- mutta, sen vakuutan, niin kunniallinen tyttö, kuin mikä
milloinkaan on leipää syönyt. Me puhelimme tunnin aikaa tuosta
syylästä. Ei minua milloinkaan niin naurata kuin sen tytön parissa. --
Mutta se minun täytyy sanoa, että hän on liiaksi taipuva alikoliikkaan
ja mietiskelemiseen; mutta mitä teihin tulee, -- niin, huoletta vain!

FENTON.
Minun pitää vielä tänään saada nähdä hänet. Kas, tuossa vaivastasi;
puhu hyvää minun puolestani; jos näet hänet ennen kuin minä, niin sano
terveiseni.

R. REIPAS.
Terveisennekö? No, totta totisesti, sen minä teen! Ja kyllä kerron
teidän armollenne enemmän tuosta syylästä, kun ensikerran rookaamme, ja
vielä muistakin kosijoista.

FENTON.
Hyvä vain; hyvästi! Minulla on kova kiire.

    (Menee.)

R. REIPAS.
Hyvästi, teidän armonne! -- Totta totisesti, kunnon ylimys; mutta Anna
ei häntä rakasta, sillä minä tunnen Annan mielen siinä kuin joku
toinenkin. -- Jesta varjele! Mitä olen unohtanut?

    (Menee.)




TOINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Paason asunnon edustalla.
   (Rouva Paaso tulee, kirje kädessä.)

R. PAASO.
Mitä? Olen ihanuuteni juhlapäivinä rakkauden kirjeiltä pelastunut, ja
pitääkö minun nyt joutua niiden esineeksi? Katsotaanpas:

"Älkää kysykö minulta järkisyitä, miksi teitä rakastan, sillä vaikka
rakkaus käyttää järkeä parantajanaan, ei se kuitenkaan ota sitä
neuvonantajakseen. Te ette ole sen nuorempi kuin minäkään; no niin,
siinä on sopua; te olette hilpeä, niin minäkin; ha! ha! siinä vielä
enemmän sopua; te rakastatte sektiä, samoin minäkin; voitteko toivoa,
rouva Paaso, suurempaa sopua? Olkoon se kylläksi sanottu -- jos koskaan
soturin rakkaudesta voi niin sanoa -- että sinua rakastan. En tahdo
sanoa: sääli minua, se ei ole soturin puhetapaa; mutta minä sanon,
rakasta minua.

    Sinä, sydämmeni palo,
    Jos päivän on salo,
    Tai kuudan valo,
    Tai pimeä talo,
    Niin ritarisi jalo
    Sun eestäsi vaan
    Käy taistelemaan.

              John Falstaff."

Mikä Herodes Juudanmaasta! -- Oh, sinä inha, inha maailma! Mies, joka
jo on melkein lahonnut vanhuuttaan, esiintyy nuorena teikarina! Mitä
varomatonta -- hiton nimessä! -- on tuo flaamilainen juopporenttu[9]
keskustelussani äkännyt, kun tuolla tavalla uskaltaa minua ahdistaa?
Niin, hän on tuskin kolmea kertaa ollut seurassani. -- Mitä olisin
hänelle sanonut? -- Säästelin silloin hyvinkin hilpeyttäni; -- taivas
sen minulle anteeksi antakoon! -- Totta tosiaan jätän parlamenttiin
lakiehdotuksen, että miehet on viralta pantava. Miten kostaisin
hänelle? Sillä kostaa minä tahdon, niin totta kuin hänen sisuksensa on
putingista.

    (Rouva Virta tulee.)

R. VIRTA.
Rouva Paaso! Olin, totta totisesti, juuri tulossa teille.

R. PAASO.
Ja minä niinikään menossa teille. Te olette niin huononnäköinen.

R. VIRTA.
Sitä en ikänä usko. Voin näyttää, että asia on toisin.

R. PAASO.
Kyllä minusta vain siltä näyttää.

R. VIRTA.
Näyttäköön vain; mutta minä voin näyttää, että asia on toisin. Oi,
rouva Paaso, antakaa nyt hyvä neuvo!

R. PAASO.
No, mikä nyt sitten hätänä, hyvä ihminen?

R. VIRTA.
Oi, ystävä, jos ei olisi noita turhia arveluja, niin voisin päästä
semmoiseen kunniaan, että!

R. PAASO.
Vähät niistä arveluista; ottakaa kunnia vastaan. Mikä on asia? --
Heittäkää koko arvelut! -- Mikä on asia?

R. VIRTA.
Jos tahtoisin mennä hiiteen tämän ijankaikkisen pilkun päällä, niin
voisin tulla ritarilliseksi.

R. PAASO.
Mitä? -- Sen sinä valehtelet. -- Sir Alice Virta! -- Sellaiset
ritarilliset joutuvat pian julkisiksi; ja näin ollen sinun olisi paras
pitää vanha arvonimesi.

R. VIRTA.
Me poltamme tulta keskellä päivää: -- kas tuossa, lue, lue, ja huomaa,
kuinka minä voisin tulla ritarskaksi. -- Tulen aina lihavista miehistä
luulemaan pahinta, niin kauvan kuin minulla on yksikin silmä, millä
voin erottaa toisen mieshaamun toisesta. Ja kuitenkaan hän ei kironnut;
ylisteli vain naisten kainoutta ja moitiskeli niin siivolla ja
sopivalla tavalla kaikkea säädyttömyyttä, että olin vähällä vannoa,
että hänen mielenlaatunsa oli yhtä todellista kuin hänen sanansa; vaan
ne eivät pidä yhtä eivätkä sovi toisiinsa enemmän kuin sadasensimmäinen
psalmi "viheriän hameen" nuottiin. Mikä rajutuuli lieneekään tänne
Windsorin rannikolle paiskannut tuon valaan, jonka on mahassa tiesi
kuinka monta tynnyriä rasvaa? Miten voisin kostaa hänelle? Luulenpa
että olisi parasta tuuditella häntä toiveilla, kunnes hekuman kirottu
tuli on hänet sulattanut hänen omaan ihraansa. -- Oletko koskaan
mokomaa kuullut?

R. PAASO.
Sanasta sanaan samaa; nimet vain, Paaso ja Virta, ovat erilaiset! --
Suureksi lohdutukseksesi tuossa riettauksien sokkelossa esitän sinulle
tässä kirjeesi kaksoisveljen; mutta sinun saa periä ensimmäisenä, sillä
minun, totta totisesti, ei tule koskaan perimään. Lyön vetoa että
hänellä on tuhatmääriä noita kirjeitä -- varmaan enemmänkin -- joissa
on tyhjä tila nimille, ja nämä ovat toista laitosta. Epäilemättä hän ne
vielä painattaa, sillä hänelle on yhdentekevää mitä hän painoonsa
panee, koska tahtoisi siihen meidätkin molemmat. Ennemmin olisin
jättiläisnainen, Pelionin vuori päälläni. Totta totisesti, helpompi on
minun löytää parikymmentä haureliasta toukomettistä kuin yksi siveä
mies.

R. VIRTA.
Kas vain, aivan samaa: käsiala sama, sanat samat! Mitä hän meistä
ajattelee?

R. PAASO.
Sitä tosiaankaan en tiedä; mutta vähällä on etten rupee napisemaan omaa
siveyttäni vastaan. Minun täytyy kohdella itseäni kuin henkilöä, johon
en vielä laisinkaan ole tutustunut; sillä varmaankaan, jos hän ei olisi
minussa havainnut piirrettä, jota en itsekään tunne, hän ei olisi minua
sellaisella raivolla vallannut.

R. VIRTA.
Sanotko: vallannut? Mutta minä hänet kannella pysytän, se on varma.

R. PAASO.
Niin minäkin; jos hän laivanluukulleni pääsee, niin en enää koskaan
mene merille. Meidän pitää kostaa hänelle, määrätä yhtymispaikka, antaa
hänen mieliteolleen hiukan toivon haametta ja houkutella häntä
kauniilla viivytyksen syötillä, kunnes hän on Sukkanauhan isännälle
hevosensa pantannut.

R. VIRTA.
Minä olen valmis vaikka mihinkä koiruuteen häntä kohtaan, kunhan se
vain ei tahraa maineemme puhtautta. Oi, jos mieheni saisi nähdä tuon
kirjeen! Siitä hänen luulevaisuutensa saisi ikipäiviksi ravintoainetta.

R. PAASO.
Katsos, tuossa hän tulee, ja minun hyvä mieheni myöskin; hänestä on
luulevaisuus yhtä kaukana, kuin minusta sen aiheuttaminen, ja se
kaukaisuus on, toivoakseni, ääretön.

R. VIRTA.
Onnellinen vaimo sinä!

R. PAASO.
Pitäkäämme yhteistä juonta tuota rasvaista ritaria vastaan. Tule tänne.

    (Vetäytyvät peremmälle.)
    (Virta, Pistooli, Paaso ja Nym tulevat.)

VIRTA.
Toivon, ettei niin ole laita.

PISTOOLI.
Mut toivo joskus vainuton on koira; Sir John sun vaimoasi katselee.

VIRTA.
Ei, vaimoni ei ole enää nuori.

PISTOOLI.
Hän valtaa ylhät, halvat, rikkaat, köyhät,
Nuoret ja vanhat; kaikki kelpaa, Virta;
Hän moskaa rakastaa; siis varo, Virta!

VIRTA.
Rakastaisiko vaimoani?

PISTOOLI.
Tulena maksa.[10] Torju taikka karkaa,
Kuin Don Actaeon, hurtat kintereillä.[11]
Oh, iljettävä sana!

VIRTA.
Mikä sana?

PISTOOLI.
He, sarvi. Hyväst'! Auki silmät! Varo!
Näet, öisin varkaat liikkuu; varo, varo,
Ennenkuin suvi saa ja käki kukkuu. --
Mars matkaan, herra korpraal Nym! -- Te, Paaso,
Hänt' uskokaa, hän puhuu järkeä.

    (Menee.)

VIRTA.
Odotahan vain! Kyllä siitä selvän otan.

NYM (Paasolle.)
Ja se on totta; minun humöörini ei ole valehdella. Hän on minua
loukannut muutamassa humöörissä; minunhan se piti viedä vaimollenne se
humööri-kirje; mutta minulla on miekka, ja se puree, jos siksi tulee.
Hän rakastaa vaimoanne, lyhyestä tärkimpään. Nimeni on korpraali Nym;
minä sen sanon ja takaan että se on totta; -- nimeni on Nym, ja
Falstaff rakastaa vaimoanne. -- Ajöö! Minä en rakasta sitä leipä- ja
juustohumööriä, ja se on sen asian humööri. Ajöö!

    (Menee.)

PAASO.
Sen asian humööri, hän sanoi; sepä mies pelottaa humöörin ihan pois
järjiltään.

VIRTA (syrjään).
Minä haen käsiini sen Falstaffin.

PAASO (syrjään).
En ole ikänäni kuullut noin pitkäpiimäistä ja teeskentelevää lörppöä.

VIRTA (syrjään).
Jos siitä saan vihiä, niin -- hyvä!

PAASO (syrjään).
En usko tuollaista kiinalaista,[12] vaikka itse seurakunnan pappi
vakuuttaisi hänet kunnialliseksi mieheksi.

VIRTA (syrjään).
Se oli kelpo ja älykäs mies; hyvä!

PAASO.
Kas vain, Kaisa!

R. PAASO.
Minne menet, Yrjö? -- Kuulehan toki!

R. VIRTA.
Mikä sua vaivaa, rakas Franssu? Miksi olet niin melankollinen?

VIRTA.
Minäkö melankollinen? En ole melankollinen. -- Mene sinä kotiin, mene.

R. VIRTA.
Totisesti, sinulla on taas joitakin houreita päässäsi. -- Lähdettekö
pois, rouva Paaso?

R. PAASO.
Lähden. -- Tulethan kotiin päivälliselle, Yrjö? -- (Syrjään rouva
Virralle.) Katsos, kuka tuossa tulee! Hänestä saamme sananviejän sille
surkealle ritarille.

R. VIRTA.
Niin oikein; häntä minäkin ajattelin; hän on siihen omansa.

    (Rouva Reipas tulee.)

R. PAASO.
Tulitte varmaan tervehtimään tytärtäni Annaa?

R. REIPAS.
Niin tietysti. Ja kuinka nyt jaksaa se hyvä neiti Anna?

R. PAASO.
Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä. Hauskaa olisi puhella hetkinen
kanssanne.

    (Rouva Paaso, rouva Virta ja rouva Reipas menevät.)

PAASO.
No, herra Virta?

VIRTA.
Kuulittehan mitä se mies sanoi minulle, vai mitä?

PAASO.
Kuulin; ja kuulittehan te mitä se toinen sanoi minulle?

VIRTA.
Luuletteko, että heissä on totuus?

PAASO.
Hirteen koko roistot! Minä en usko, että hän sitä julkeisi; mutta nuo
miehet, jotka häntä syyttävät aikeista vaimojamme kohtaan, ovat
juhtapari hänen virkaheittoja palvelijoitaan; oikeita riiviöitä, nyt
kun ovat ilman paikkaa.

VIRTA.
Olivatko nuo hänen palvelijoitaan?

PAASO.
Olivat tietystikin.

VIRTA.
Mutta ei asia minua siltä sen paremmin miellytä. -- Asuuko hän
Sukkanauhassa!

PAASO.
Asuu tietystikin. Jos hän rupee minun vaimoani miellyttelemään, niin
jätän eukon rentonaan hänelle. Mitä hän muuta häneltä saa kuin purevia
sanoja, se tulkoon minun päähäni.

VIRTA.
En minäkään vaimoani epäile; mutta ilkeätä olisi nähdä heidät yhdessä.
Mieskin voi olla liiaksi luottavainen, ja minä en tahtoisi mitään
päähäni. Minä en niinkään voi rauhoittua.

PAASO.
Kas, tuossa tulee se suupaltti Sukkanauhan isäntä. Hänellä on joko
viinaa kallossa tai rahaa kukkarossa| kun on noin mielihyvillään. --
Mitä kuuluu, hyvä isäntä?

    (Ravintolan isäntä ja Höllönen tulevat.)

ISÄNTÄ.
No, julkupukari! Sinä olet aatelismies. -- Hidalgo-rauhatuomari, sanon
minä!

HÖLLÖNEN.
Tulen, isäntä hyvä, tulen. -- Hyvää iltaa, kymmenesti hyvää iltaa,
herra Paaso! Herra Paaso, tuletteko kanssamme? Meillä on pieni kepponen
tekeillä.

ISÄNTÄ.
Sano se hänelle, hidalgo-rauhatuomari, sano se hänelle, julkupukari.

HÖLLÖNEN.
Niin, täällä on kaksintaistelu tekeessä walesilaisen papin, sir Hughin,
ja ranskalaisen tohtorin, Cajuksen, välillä.

VIRTA.
Hyvä Sukkanauhan isäntä, saanko vähän puhua kanssanne?

ISÄNTÄ.
Mitä tahdot sinä, julkupukari?

    (Menevät syrjään.)

HÖLLÖNEN (Paasolle). Tuletteko mukaan katsomaan? Iloinen isäntämme on
mitannut heidän miekkansa ja, luulemma, haastanut heidät kummankin eri
paikkaan; sillä uskokaa pois, pastorin kanssa ei, kuulemma, ole hyvä
leikitellä. Kuulkaa, kerron teille, mikä kepponen meillä on tekeillä.

ISÄNTÄ.
Eihän sinulla vain liene mitään velkajuttua ritariani vastaan, sinä
kavalieri-kuntini?

VIRTA.
Ei, totta totisesti; mutta tarjoan teille pullollisen kuumaa sektiä,
jos hankitte minulle pääsyn hänen luokseen ja sanotte hänelle, että
nimeni on Ojanen; noin vain pilan vuoksi.

ISÄNTÄ.
Tuohon käteen, pukari! Hankin sinulle sisäänmenon ja ulospääsyn; --
sanoinko oikein? -- Ja nimesi on oleva Ojanen. Se on hauska ritari. --
Joko tulette, topra herrat?

HÖLLÖNEN.
Tulen minä, isäntä hyvä.

PAASO.
Olen kuullut, että tuo ranskalainen on oikea miekkataituri.

HÖLLÖNEN.
Joutavia! Ymmärrän minäkin vähän niitä asioita. Nykyaikaan niillä on
asennot ja hyökkäykset ja väistöt ja tiesi mitä kaikkia; mutta
sydämmestä kaikki riippuu, herra Paaso; tässä sen on paikka, tässä.
Muistan niitä aikoja, jolloin pitkällä miekallani olisin pannut teidät
kaikki neljä vahvaa miestä kippaamaan kuin rotanpoikaset.

ISÄNTÄ.
No, pojat, no! Joko tallustetaan?

HÖLLÖNEN.
Kyllä minä tulen. Hauskempi olisi nähdä heidän toraavan kuin
tappelevan.

    (Isäntä, Höllönen ja Paaso menevät.)

VIRTA.
Vaikka Paaso onkin suruton narri ja niin lujasti luottaa vaimonsa
heikkouteen, niin kuitenkaan en minä voi niin hevin luulojani heittää.
Vaimoni oli hänen seurassaan Paason talossa, ja mitä he siellä tekivät,
sitä ei ole niin helppo tietää. No niin, minun täytyy saada asiasta
selko, teeskentelemällä aion peijata kiinni sen Falstaffin. Jos löydän
vaimoni uskolliseksi, niin ei ole vaivani hukkaan mennyt; jos on
toisin, niin on vaiva hyvin käytetty.

    (Menee.)


Toinen kohtaus.

    Huone Sukkanauha-ravintolassa.
    (Falstaff ja Pistooli tulevat.)

FALSTAFF.
En, en penniäkään sinulle lainaa.

PISTOOLI.
Siis maailma mun olkoon osterini,
Jonk' avaan miekallani. --
Takaisin maksan summan tavarassa.

FALSTAFF.
Ei, ei penniäkään! Olen suvainnut sen, että olet luottoni pannut
pantiksi; olen jo kolme kertaa häkittänyt hyviä ystäviäni pelastamaan
sinut ja tuon juhtakumppanisi Nymin, -- muuten olisitte saaneet häkin
takaa kurkkailla kuin pari kaksoisbabiaania. Olen jo helvetin oma, kun
ylimysystävilleni olen vannonut, että olette muka hyviä sotureita ja
kelpomiehiä; ja kun Pirjo rouva kadotti viuhkansa kahvan, niin vakuutin
kunniasanallani, ettet sinä sitä varastanut.

PISTOOLI.
Saithan siitä osasi: kokonaista viisitoista penniä.

FALSTAFF.
Se oli oikeus ja kohtuus, sinä konna, oikeus ja kohtuus. Luuletko, että
minä ilmaiseksi panen sieluni alttiiksi? Sanalla sanoen, älä roiku enää
niskoillani: minä en ole sinun hirsipuusi. Mene! Lyhyt veitsi ja
kansantungos; -- mene säteriisi Lutkalaan, mene! -- Et tahdo kirjettäni
toimittaa perille, senkin konna! -- vetoat kunniaasi! Haa! sinä senkin
pohjaton alhaisuus! Täysi työ on tässä itselläni pitää oma kunniani
säntillään. Minun, minun, minun itseni täytyy toisinaan työntää
jumalanpelkoni vasempaan, kääriä kunniani puutokseni vaippaan ja
koukutella, vaania ja veijailla; ja sitte vielä sinä, senkin konna,
tahdot rääsysi, villikissankatseesi, kapakkajuorusi ja karkeat
hollitupavalasi kätkeä kunniasi suojavarustuksiin! Eikö niin, vai mitä?

PISTOOLI.
Ma kadun; muuta miehelt' et voi pyytää.

    (Roopetti tulee.)

ROOPETTI.
Herra, täällä eräs rouva tahtoo teitä puhutella.

    (Rouva Reipas tulee.)

R. REIPAS.
Hyvää huomenta, armollinen herra.

FALSTAFF.
Hyvää huomenta, rouvaseni.

R. REIPAS.
Ei ihan niin, teidän armonne luvalla.

FALSTAFF.
No, tyttöseni sitten.

R. REIPAS.
Se olen, sen vannon, niin totta kuin äitini se oli sinä hetkenä, jona
minä tulin maailmaan.

FALSTAFF.
Joka vannoo, sitä uskon. Mitä minusta tahdot?

R. REIPAS.
Suvaitsisin sanoa pari sanaa teidän armollenne.

FALSTAFF.
Vaikka pari tuhatta, kaunis nainen; minä suvaitsen sinua kuulla.

R. REIPAS.
Täällä on eräs rouva Virta, teidän armonne; -- pyydän, tulkaa vähän
lähemmäksi tänne. -- Minä itse asun herra tohtori Cajuksen tykönä.

FALSTAFF.
Hyvä! Jatka! Rouva Virta, sanot, --

R. REIPAS.
Siinä olette ihan oikeassa, teidän armonne; mutta olkaa hyvä, teidän
armonne, vähän lähemmäksi tänne.

FALSTAFF.
Vakuutan, että kukaan ei meitä kuule: omaa väkeä vain, omaa väkeä.

R. REIPAS.
Niinkö? Taivas heitä siunatkoon ja tehköön heidät palvelijoikseen!

FALSTAFF.
No niin: rouva Virta, -- mitä hänestä?

R. REIPAS.
Ah, herra, hän on hyvä luontokappale. Hyväinen taivas, te olette,
teidän armonne, aika velikulta. No, no, taivas anteeksi antakoon teille
ja meille kaikille, sitä rukoilen.

FALSTAFF.
Rouva Virta; -- no siis: rouva Virta, --

R. REIPAS.
No niin, lyhyestä tärkimpään. Te olette pannut hänet niin hulluun
myllyyn, että on vallan ihme ja kumma. Kaikista paras hoviherra, kun
hovi täällä Windsorissa luseerasi, ei olisi voinut panna häntä niin
hulluun myllyyn. Ja kuitenkin niissä oli ritareita ja loordeja ja
aatelismiehiä, ja kaikilla kuomivaunut; niin, totta totisesti, vaunut
toistensa jälkeen, kirje toisensa jälkeen, lahja toisensa jälkeen; ja
haiskahtivat niin hyvälle -- pelkkää myskiä kaikki! -- ja kahisivat,
totta totisesti, silkissä ja kullassa; ja semmoiset valiosanat ja
semmoiset viinit ja sokerit, kaikkein parasta ja sominta sorttia, että
niillä olisi voinut voittaa vaikka minkä naisen sydämmen; ja, totta
totisesti, hän ei heihin edes vilkaissut. -- Itse olisin voinut saada
kaksikymmentä enkeliä tänä aamuna; mutta minä annan palttua koko
enkeleille, jos ne on semmoista sorttia, kuin sanotaan, ja jos ei
kaikki käy kunniallisesti; -- ja, totta totisesti, he eivät saaneet
häntä senkään vertaa suostumaan, että olisi ryypäissyt samasta
pikarista kuin kaikkein plookin heistä; ja kuitenkin niissä oli
kreivejä, vieläpä henkivartijoitakin;[13] mutta, totta totisesti, se
kaikki on hänestä yhtä.

FALSTAFF.
Mutta mitä sanoo hän minusta? Lausu lyhyesti, hyvä Mercuriani.

R. REIPAS.
Niin, hän on saanut kirjeenne, josta hän teitä kiittää
tuhatkertaisesti; ja hän antaa teille tiedoksi, että hänen miehensä
on poissa kotoa kymmenen ja yhdentoista välillä.

FALSTAFF.
Kymmenen ja yhdentoista?

R. REIPAS.
Niin, ihan niin; ja silloin, hän sanoo, voitte tulla katsomaan sitä
kuvaa -- tiedättehän; Virta, hänen miehensä, ei ole silloin kotoisalla.
Ah! Sillä rouva-kullalla ei ole hauskat päivät sen miehen kanssa; hän
se on oikea mustasukka; sillä sydänkäpysellä on oikein koiran päivät
hänen kanssaan.

FALSTAFF.
Kymmenen ja yhdentoista! -- Viekää hänelle terveiseni, rouva; tulen
täsmälleen.

R. REIPAS.
No sepä kilttiä. Mutta minulla on vielä toinenkin komisjooni teidän
armollenne: rouva Paaso myöskin lähettää teille herttaiset terveisensä;
ja sallikaa minun kuiskata korvaanne, että hän on niin hevelin siivo ja
kunnon vaimo, vaimo -- sen sanon teille -- joka lukee aamu- ja
ehtoorukouksensa siinä kuin joku toinenkin Windsorissa, olkoon kuka
tahansa; ja hän käski minun sanoa teidän armollenne, että hänen
miehensä on harvoin kotoa poissa, mutta hän toivoo että vielä se aika
tulee. En ole ikänäni nähnyt naista niin pikeentynyttä mieheen; luulen
tosiaankin että te käytätte noitatemppuja, niin, totta totisesti.

FALSTAFF.
Ehkä, siitä saat olla varma; viehättävien puolieni tenhovoimaa
lukuunottamatta, en laisinkaan käytä taikatemppuja.

R. REIPAS.
Jumala teitä siunatkoon siitä!

FALSTAFF.
Mutta kuulehan, sano minulle yksi asia: onko Virran vaimo ja Paason
vaimo kertoneet toisilleen että minua rakastavat?

R. REIPAS.
Se vasta olisi hullua, totta totisesti! -- Ei, niin Jumalalta
hyljättyjä he eivät toki ole, toivon ma; -- sepä olisi kolttonen, totta
totisesti! Mutta rouva Paaso pyytäisi, että lähettäisitte hänelle pikku
kantapoikanne, kaikin mokomin; hänen miehellään on ihmeellinen kimma
tuohon pikku poikaan; ja, totta totisesti, herra Paaso on kunnon mies.
Ei ole yhdelläkään vaimolla Windsorissa parempia päiviä kuin sillä
rouvalla: tekee mitä tahtoo, sanoo mitä tahtoo, ottaa kaikki, maksaa
kaikki, menee maata milloin lystää, nousee milloin lystää; kaikki
niinkuin tahtoo; ja totisesti hän sen ansaitseekin, sillä jos
Windsorissa on hyvää vaimoa, niin kyllä hän se on. Teidän täytyy
lähettää hänelle kantapoikanne, siinä ei auta mikään.

FALSTAFF.
Kyllä sen teen.

R. REIPAS.
No niin, teette sen siis! Ja, nähkääs, hän voi tulla ja mennä ja kulkea
teidän molempien väliä; ja joka tapauksessa tulee teillä olla
tunnussana, että tiedätte toistenne ajatukset ja ettei poika niistä saa
vihiä, sillä ei ole hyvä, että lapset saavat tietää mistään pahuudesta;
vanhemmat ihmiset, nähkääs, ovat hienon-varovaiset, niinkuin sanotaan,
ja tuntevat maailman.

FALSTAFF.
Hyvästi! Puhu puolestani kummallekin. Tuossa on kukkaroni; jään
sittekin sinulle velkaan. -- Poika, mene tämän rouvan kanssa.

    (Rouva Reipas ja Roopetti menevät.)

Nämä uutiset panevat pääni pyörälle.


PISTOOLI.
Tuo lutka Cupidon on postilaiva. --
Purjeita lisää! Jälkeen! Ylös suojus!
Lauk! Mun on saalis, tai sen vieköön meri!

    (Menee.)

FALSTAFF.
Mitä meinaat, vanha Hannu? Onnea matkaan! Panen vastedes enemmän arvoa
vanhaan ruhoosi, kuin tähän saakka. Vieläkö sinuakin vilkistellään!
Sinäkö, joka olet niin paljon rahaa menettänyt, sinäkö rupeat nyt
voittajaksi? Hyvä ruho, kiitos sulle? Sanokoot vain, että se on jykevää
tekoa; kunhan se vain on hyvin tehty, vähät muusta.

    (Bardolph tulee.)

BARDOLPH.
Sir John, tuolla alhaalla on eräs herra Ojanen, joka mielellään
tahtoisi teitä puhutella ja tutustella kanssanne; ja lähettää teidän
armollenne vähän sektiä aamujuomaksi.[14]

FALSTAFF.
Ojanenko hänen nimensä?

BARDOLPH.
Niin, herra.

FALSTAFF.
Kutsu hänet sisään. (Bardolph menee.) Terve-tulleet ovat sellaiset
ojaset, joista tämmöistä juomaa vyöryy. -- Ahaa, rouva Virta ja rouva
Paaso, nytkös olette verkossani? Eteenpäin mars! Hurraa!

    (Bardolph tulee ja Virta valepukuisena.)

VIRTA.
Herran rauha!

FALSTAFF.
Jumal' antakoon! Tahdotteko minua puhutella?

VIRTA.
Rohkenen näin muitta mutkitta tunkeutua seuraanne.

FALSTAFF.
Terve tulemastanne! Mitä suvaitsette? -- Poistu, viinuri!

    (Bardolph menee.)

VIRTA.
Olen mies, joka olen paljon eläissäni hurvitellut. Nimeni on Ojanen.

FALSTAFF.
Hyvä herra Ojanen, haluan saada lähemmin tutustua teihin.

VIRTA.
Niinikään minä teihin, hyvä herra John; en suinkaan ollakseni teille
vastukseksi, sillä minun tulee teille huomauttaa, että minulla
luullakseni on enemmän rahaa lainata pois kuin teillä; ja se
on tavallaan antanut minulle rohkeutta näin sopimattomaan
tungeskelemiseen, sillä sanotaanhan, että, kun raha käy edellä, on
kaikki tiet auki.

FALSTAFF.
Niin, herra, raha on hyvä soturi, se raivaa itselleen tien.

VIRTA.
Se on totta; ja tässä olisi minulla pussillinen rahaa, joka on vaivaksi
minulle. Jos tahdotte auttaa minua sitä kantamaan, sir John, niin
ottakaa kaikki taikka puolet siitä hyvästä, että taakkani kevennätte.

FALSTAFF.
En tiedä, herra, millä minä olen ansainnut kunnian tulla teidän
kuormankantajaksenne.

VIRTA.
Sen sanon teille, herra, jos vain suvaitsette minua kuulla.

FALSTAFF.
Puhukaa, hyvä herra Ojanen; olen iloinen, jos saan teitä palvella.

VIRTA.
Hyvä herra, kuulen että olette lukenut mies -- sanon lyhyesti
sanottavani -- ja olen jo kauan teidät tuntenut, vaikk'ei minulla ole
ollut sen verran tilaisuutta kuin halua päästä teidän tuttavuuteenne.
Ilmaisen teille erään asian, vaikka sillä tosin tuon liiaksi julki oman
heikkouteni; mutta, hyvä herra John, jos toisen silmänne käännätte
minun tyhmyyksiini, jotka näin teille paljastan, niin luokaa toinen
omien tyhmyyksienne rekisteriin, jotta pääsisin asiasta sitä
helpommilla nuhteilla, kuin itse tiedätte miten helppoa on tällaisiin
vikoihin joutua.

FALSTAFF.
Hyvä, hyvä, herraseni; jatkakaa.

VIRTA.
Täällä kaupungissa asuu eräs rouvasihminen; hänen miehensä nimi on
Virta.

FALSTAFF.
No niin, herraseni.

VIRTA.
Olen kauan häntä rakastanut ja, totta totisesti, paljon hänen tähtensä
kuluttanut; seurannut häntä hassahtavalla huomaavaisuudella; etsinyt
tuhkatiheään tilaisuuksia tavatakseni häntä; kalliisti maksanut
pienimmänkin tilapään saadakseni vain vilaukselta häntä nähdä; enkä
ainoastaan hänelle ostanut kalliita lahjoja, vaan muitakin runsaasti
lahjonut saadakseni tietää mitä lahjoja hän haluaisi. Sanalla sanoen;
olen vainonnut häntä niin kuin rakkaus on minua vainonnut, se on,
kaikkien tilaisuuksien lentoneuvoilla; mutta minkä palkan lienenkin
ansainnut, joko lemmestäni tai kuluistani, sen vaan tiedän, etten
mitään palkkaa ole saanut, jos ei kokemus ole kullan arvoista; sillä
sitä olen saanut tavattomasta hinnasta, ja se on minulle opettanut
tämän muistosäkeen:

Kuin varjo rakkaus pakenee, kun rikkaus sitä vainoo;
Jos vainoat, se pakenee, jos pakenet, se vainoo.

FALSTAFF.
Eikö hän koskaan ole antanut teille mitään hyvityksen lupausta?

VIRTA.
Ei koskaan.

FALSTAFF.
Oletteko koskaan häntä ahdistanut siinä mielessä?

VIRTA.
En koskaan.

FALSTAFF.
Minkä laatuinen on siis rakkautenne ollut?

VIRTA.
Kuin kaunis huone, toisen miehen maalle rakennettu: niin että olen
menettänyt rakennukseni, kun erehdyin rakennuspaikasta.

FALSTAFF.
Ja missä tarkoituksessa minulle tämän kaiken ilmoitatte?

VIRTA.
Sen kun olen teille sanonut, niin olen sanonut teille kaikki. Jotkut
sanovat, että, vaikka hän tekeytyy uskolliseksi minulle, hän kuitenkin
toisin paikoin menee niin pitkälle iloisuudessaan, että siitä syntyy
pahoja jälkipuheita. Ja nyt, sir John, nyt tulen ehdotukseni ytimeen:
te olette aatelismies, teillä on erinomainen kasvatus, ihmeteltävä
kaunopuheliaisuus, ylhäisiä tuttavuuksia, te olette virkamiehenä ja
ihmisenä arvossa pidetty ja monenmoisista ansioistanne soturina,
hovimiehenä ja oppineena yleisesti suosittu.

FALSTAFF.
Oo, hyvä herra!

VIRTA.
Uskokaa pois, sillä tiedättehän sen itse. -- Tuossa on rahaa; käyttäkää
sitä, käyttäkää sitä; käyttäkää vielä enemmänkin; käyttäkää koko
omaisuuteni, kun vain annatte minulle vastavuoroon niin paljon
ajastanne, kuin tarvitaan rouva Virran siveyden lemmekkääseen
valloittamiseen. Käyttäkää kosiskelutaitoanne, suostutelkaa häntä
itseenne; jos sitä kukaan voi, niin te sen voitte siinä kuin joku
toinenkin.

FALSTAFF.
Olisiko teidän tuliselle lemmenkiihkollenne siitä mitään hyvää, että
minä voittaisin sen, mitä itse halaatte? Minusta te määräätte
itsellenne sangen nurinpuolisen parannuskeinon.

VIRTA.
Mutta käsittäkäähän mitä tarkoitan. Hän elää niin turvallisena
kunniansa puhtaudessa, että sydämmeni turmelus ei tohdi näyttäytyä; hän
on liian helottava suoraan katseltavaksi. Jos olisi hallussani jokin
havainto, kun häntä lähestyn, niin olisi toiveillani esimerkki ja
todistus, millä suositella itseään. Voisin silloin hänet karkoittaa
noista hänen siveytensä, maineensa, aviolupauksensa ja tuhansien muiden
puolustuskeinojansa varustuksista, jotka nyt ovat vahvana vastassani.
Mitä sanotte siitä, sir John?

FALSTAFF.
Herra Ojanen, ensiksi rohkenen ottaa rahanne; sitten antakaa minulle
kätenne; ja lopuksi, niin totta kuin olen aatelismies, niin saatte, jos
tahdotte, Virran vaimon haltuunne.

VIRTA.
Oi, hyvä herra!

FALSTAFF.
Saatte, minä sen sanon.

VIRTA.
Ei raha ole esteenä, sir John, ei sitä tarvis säästää.

FALSTAFF.
Ei rouva Virta ole esteenä, herra Ojanen, ei häntä tarvis säästää. Hän
on itse -- sen voin teille sanoa -- tilannut minut luokseen; juuri kun
te tulitte, niin hänen apurinsa, hänen välijuoksiaimensa läksi täältä;
sanon, että kello kymmenen ja yhdentoista välissä olen hänen luonaan,
sillä siihen aikaan hänen miehensä, se kirottu mustasukkainen kanalja,
on tiessään. Tulkaa luokseni illalla, niin saatte kuulla, kuinka on
käynyt.

VIRTA.
Tuttavuutenne on oikein siunaus minulle. Tunnetteko tuon Virran, hyvä
herra?

FALSTAFF.
Hirteen se köyhä sarvipää saatana! En häntä tunne; -- kuitenkin teen
väärin, kun sanon häntä köyhäksi. Sanotaan että sillä mustasukkaisella
aisankannattajalla on rahaa kuin roskaa; sen vuoksi hänen vaimonsa
onkin niin viehättävä minun silmissäni. Käytän häntä avaimena tuon
sarvipään kassakaappiin, ja siellä aion elojuhlaani viettää.

VIRTA.
Hyvä olisi, jos tuntisitte tuon Virran, että voisitte karttaa häntä,
jos hänet näkisitte.

FALSTAFF.
Hirteen senkin poroporvarillinen voinaama! Mulkoilen häneltä järjen
päästä; aisoissa pidän häntä sauvallani, se on häilyvä hänen sarviensa
päällä kuin ilmaraana: -- saat nähdä, ystävä Ojanen, kuinka minä sitä
moukkaa pitelen, ja maata sinä saat hänen vaimonsa kanssa. -- Tule
varhain tänä iltana luokseni. -- Virta on konna, ja minä hänen
arvonimeään vielä täydennän; sinä, herra Ojanen, saat puhutella häntä
konnaksi ja aisankannattajaksi. -- Tule varhain illalla luokseni.

    (Menee.)

VIRTA.
Mikä kirottu epikurolainen riiviö! -- Sydämmeni on harmista haljeta.
-- Sano nyt, onko tämä ennenaikaista mustasukkaisuutta! Vaimoni on
hänelle lähettänyt sanan, aika on määrätty, kaupat tehty. Kuka olisi
voinut mokomaa ajatellakaan? -- Oh, uskoton vaimo on koko helvetti!
Aviovuoteeni häväistään, raha-arkkuni pannaan tyhjäksi, hyvä nimeni
jyrsitään rikki; eikä siinä kyllä, että minun täytyy kärsiä tämä
kunnoton häväistys, vaan minun pitää vielä lisäksi ottaa vastaan
häijyjä haukkumanimiä saman miehen suusta, joka minua näin on
häväissyt. Ja mitä nimiä ja nimityksiä! -- Amaimon kuuluu hyvältä,
Lucifer hyvältä, Barbason hyvältä, ja kuitenkin ne ovat perkeleen
arvonimiä, pahojen henkien nimityksiä; mutta aisankannattaja! sarvipää
aisankannattaja! Itse paholaisella ei ole sellaista nimeä. -- Paaso on
aasi, suruton aasi; hän tahtoo uskoa vaimoonsa, ei tahdo olla
mustasukkainen. Mutta ennen minä uskon hollantilaiselle voini,
walesilaiselle pastori Hughille juustoni, irlantilaiselle viinapulloni
tai varkaan hoitoon säisyn ruunani, kuin uskon vaimoni omaan haltuunsa;
silloin hän haaveilee, hautoo ja keksii jos jotakin; ja mitä he ovat
päähänsä saaneet, se on tapahtuva; vaikka sydän halkeisi, se on
tapahtuva. Jumalalle kiitos mustasukkaisuudestani! -- Yksitoistahan oli
määräaika; minä ennätän heidät, riistän naamarin vaimoni kasvoilta,
kostan Falstaffille ja nauran Paasoa. Teen sen heti; parempi kolme
tuntia ennen aikaa kuin minuutti liian myöhään. Hyi, hyi, hyi!
Aisankannattaja! Aisankannattaja!

    (Menee.)


Kolmas kohtaus.

    Windsorin puisto.
    (Cajus ja Rugby tulevat.)

CAJUS.
Jack Rugby!

RUGBY.
Herra tohtori!

CAJUS.
Mike ole kello, Jack?

RUGBY.
Se hetki on jo mennyt, jolloin pastori Hugh lupasi saapua.

CAJUS.
Hen ole pelasta hene seelu, kun ei on tule; hen ole rukoilla hyvest
hene raamattu, kun ei on tule. _Parbleu_, Jack Rugby, hen ole jo
koollut, jos hen tule.

RUGBY.
Hän on ovela, herra tohtori; hän tietää että teidän armonne löisi hänet
kuoliaaksi, jos hän tulisi.

CAJUS.
_Parbleu!_ Silli ei on niin koollut, kuin mine löö hene kooljaks.
Otta sinu meekka, Jack, mine neyte sinu, kuinka mine löö hene kooljaks.

RUGBY.
Voi, hyvä tohtori, minä en osaa miekkailla.

CAJUS.
Kanalj, otta sinu meekka!

RUGBY.
Heretkää! Tässä tulee ihmisiä.

    (Isäntä, Höllönen, Laihanen ja Paaso tulevat.)

ISÄNTÄ.
Herran rauha, julku-tohtori!

HÖLLÖNEN.
Nöyrin palvelijanne, herra tohtori Cajus![8]

PAASO.
Mitä kuuluu, hyvä herra tohtori!

LAIHANEN.
Hyvää huomenta, hyvä herra!

CAJUS.
Mite te kaikki, yks, kaks, kolm, neli, teke teell?

ISÄNTÄ.
Tulimme näkemään, kuinka sinä miekkailet, kuinka hyökkäät, kuinka
väistät, kuinka olet milloin täällä, milloin tuolla, näkemään kaikki
nuo puntot, stoccatot, reversat, distantet, montantet. Onko hän
kuollut, minun etiopialaiseni? Onko hän kuollut, minun Francisconi?
Haa, sinä pukari! Mitä sanot sinä, Aesculapius? sinä, Galenus? sinä,
seljansydän? Onko hän kuollut, minun virtsapukarini? Onko hän kuollut?

CAJUS.
_Parbleu!_ Se tyhme pappi ole kaike suurema emme, mike ole maa
peell; ei neytte hene kasvot.

ISÄNTÄ.
Sinä olet kastilialainen,[15] kuningas Urinal! Kreikan valtakunnan
Hektor, sinä vanha poika!

CAJUS.
Mine pyyde te todista ett mine on vartto hent kuus, seitseme, kaks,
kolm tunti ja hen ei on tule.

HÖLLÖNEN.
Hän on valinnut viisaamman osan, herra tohtori: hän on sielun tohtori,
ja te olette ruumiin tohtori; jos nyt tappelette, niin iskette
kumpainenkin omaa ammattianne vasten partaa. Eikö totta, herra Paaso?

PAASO.
Herra Höllönen, olette itse ollut aika tappelupukari, vaikka nyt olette
rauhan mies.

HÖLLÖNEN.
Hitto olkoon, herra Paaso, vaikka nyt olen vanha ja rauhan mies, niin
kutkuttaa vielä sormiani, kun näen paljaan miekan. Vaikka olemmekin
rauhatuomareita ja tohtoreita ja kirkonmiehiä, herra Paaso, niin on
meissä sentään vielä hitunen nuoruuden suolaa; me olemme vaimosta
syntyneet, herra Paaso.

PAASO.
Totta, totta, herra Höllönen.

HÖLLÖNEN.
Se on niinkuin olla pitää, herra Paaso. -- Herra tohtori Cajus, minä
olen tänne tullut hakemaan teitä kotiin. Minä olen valan tehnyt
rauhatuomari, ja te olette viisas lääkäri, ja sir Hugh on viisas ja
suvaitseva sielunpaimen. Teidän täytyy tulla kanssani, herra tohtori.

ISÄNTÄ.
Anteeksi, kundi rauhantuomari: -- sananen teille, _monsieur_
vedenkuurnitsija!

CAJUS.
Vedekuurnitsa? Mite se ole?

ISÄNTÄ.
Vedenkuurnitsija on meidän kielellä sama kuin urhollinen, sinä pukari.

CAJUS.
_Parbleu_, mine ole ykte vedekurnitsa kuin se engelsman. -- Se
koiranen pappi kanalj! _parbleu_, mine löö hene korva pois.

ISÄNTÄ.
Hän sinua kuranssaa hyvänpäiväisesti, sinä pukari!

CAJUS.
Kuranssa! Mite se ole?

ISÄNTÄ.
Se merkitsee, että hän antaa sinulle hyvitystä.

CAJUS.
_Parbleu_, mine takto se nekde, ett hen minu kuranssa;
_parbleu_, mine takto se niin.

ISÄNTÄ.
Ja minä hänet siihen pakotan, muuten korjatkoon luunsa.

CAJUS.
Mine kiite sinu siit.

ISÄNTÄ.
Ja vielä muutakin, sinä pukari. -- (Hiljaa toisille.) Mutta ensin, te.
herra kundi, ja te, herra Paaso ja samalla muotoa te, kavalieri
Laihanen, menkää kaupungin kautta Fragmoreen.

PAASO.
Sir Hugh on siellä, niinkö?

ISÄNTÄ.
On; tutkikaa, millä tuulella hän on; minä tuon tohtorin sinne peltojen
poikitse. Onko hyvä näin?

HÖLLÖNEN.
Sen me teemme.

PAASO, HÖLLÖNEN ja LAIHANEN.
Hyvästi, hyvä herra tohtori!

    (Paaso, Höllönen ja Laihanen menevät.)

CAJUS.
_Parbleu_, mine löö kooljaks se pappi, hen puhu tuhmeliini poolest
miss Anna Paaso tykön.

ISÄNTÄ.
Hän joutaa kuolla. Mutta ensin pistä tuppeen hätäisyytesi, vala kylmää
vettä sapellesi. Tule kanssani tuosta vainion poikitse Fragmoren
kautta; vien sinut erääseen maataloon, missä neiti Anna Paaso on
kestissä; ja missä voit kosia häntä. Osasinko oikein? Onko hyvä näin?

CAJUS.
_Parbleu_, mine kiite te; _parbleu_, mine tykke te; mine
hankki te hyve kundi, kreivi, ritari, jaarli, aateli, minu patsientti.

ISÄNTÄ.
Ja siitä hyvästä minä saatan sinut epäluottoon Anna Paason tykönä. Onko
hyvä näin?

CAJUS.
_Parbleu_, hyve ole hyve puhe.

ISÄNTÄ.
No, tallustakaamme sitte matkaan.

CAJUS.
Tule minu kintu päräss, Jack Rugby.

    (Menevät.)




KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Tasanko Fragmoren lähellä.
    (Sir Hugh Evans ja Simppeli tulevat.)

EVANS.
Mnää pyydä, hyvä herr Höllöse pikent ja mnuun ystvän, Simppel nimelt,
sano, mihe suuntta snää ole kurkistan sen herr Cajukse perä, joka kuttu
ittes tropptohtoriks?

SIMPPELI.
Pittyyn päin, puistoon päin, joka suuntaan, vanhan Windsorin tietä,
kaikkia teitä, paitse kaupungin tietä.

EVANS.
Mut mnää pyydän kaikel muotto, kato sinnekkin päi.

SIMPPELI.
Kyllä, herra.

    (Vetäytyy syrjään.)

EVANS.
Siuna ja varjel! Kui mnuun sydämen pamppaile ja sielun on ahdistukses!
-- Kui mnää olisi iloine, jos hän vaa narraisis! -- Kui mnuun mielen o
must! -- Kyll mnää sen konnan kalloho pläiskä häne troppklasis, ku vaa
nii passa. Siuna ja varjel!

        (Laulaa.)

    Kun purot metsässä lirisee
    Ja satskieliset visertelee,
    Ma kukkaisvuotehen meille laitan,
    Ja tuhansin ruusuja patjaks taitan.
    Kun purot --

    Jes auttakko! Mnuun teke oikke miel itke.

        (Laulaa.)

    Ja satakieliset visertelee: --
    Juur virtais vieress, Babylon, --
    Ja tuhansin ruusuja patjaks taitan.
    Kun purot --

SIMPPELI (tulee esiin).
Tuolta hän tulee, tuota tietä, herra pastori.

EVANS.
Terve tulemast.

    (Laulaa.)

    Kun purot metsässä lirisee --

Jumal vanhurskait varjelkko! -- Millaissi aseit hänel on?

SIMPPELI.
Ei mitään aseita, pastori. Tuossa tulee isäntäni, herra Höllönen, ja
vielä toinenkin herra Fragmoresta päin, vainion poikki, tuota tietä.

EVANS.
Ann tänn mnuun kappan; tai kann sit vaa käsivarrellas.

    (Paaso, Höllönen ja Laihanen tulevat.)

HÖLLÖNEN.
Kas, herra pastori! Hyvää huomenta, hyvä herra Hugh! Pidätä
korttimiestä korteistaan ja kirjamiestä kirjoistaan, niin sanon että
teet ihmeitä.

LAIHANEN.
Ah, sitä suloista Anna Paasoa!

PAASO.
Herran rauha, hyvä herra pastori!

EVANS.
Herran armo ja laupeus olkko kaikkein teijän kanss!

HÖLLÖNEN.
Mitä! Miekka ja sana! Tutkitteko molempia, herra pastori?

PAASO.
Ja vielä niin nuorekas, ihokas vain ja housut yllä, näin kolkossa ja
kosteassa ilmassa!

EVANS.
Sill' asjal o omat syys ja perustukses.

PAASO.
Tulimme tänne tarjoamaan teille palvelustamme, herra pastori.

EVANS.
Hyvä vaa. Mitä se olsis?

PAASO.
Tuolla noin on suuriarvoinen herra, jota joku varmaankin on loukannut
ja joka siitä on niin äkeässä riidassa oman arvonsa ja mielenmalttinsa
kanssa, kuin suinkin saattaa ajatella.

HÖLLÖNEN.
Olen elänyt neljä kertaa kaksikymmentä vuotta ja vähän päälle, vaan en
ikänäni ole kuullut niin korkeasäätyisen, arvokkaan ja oppineen miehen
joutuvan niin pois suunniltaan.

EVANS.
Kuka se o?

PAASO.
Arvaan että tunnette hänet: herra tohtori Cajus, se kuuluisa
ranskalainen lääkäri.

EVANS.
Rist ja tuska! Yht hyvi te voisisitt mull puhu kaoraliemest.

PAASO.
Kuinka niin?

EVANS.
Hänel ei oi enemppä tietto Hibbokratuksest ja Galenuksest, kui -- ja
sitä pait hän on konn, nii pelkur konn, kui te koskan voisisitt pyyttä
tull tuntema.

PAASO.
Lyön vetoa, että tämä on se mies, jonka oli määrä hänen kanssaan
taistella.

HÖLLÖNEN.
Siltä näyttää aseista päättäen. Pitäkää heidät erillään; -- tässä tulee
tohtori Cajus.

    (Isäntä, Cajus Ja Rugby tulevat.)

PAASO.
Kas niin, herra pastori, antakaa miekan olla tupessa.

HÖLLÖNEN.
Samoin te, hyvä herra tohtori.

ISÄNTÄ.
Riisukaa heiltä aseet; soittakoot suutaan; pitäkööt nahkansa ehjänä ja
rääkätkööt äidinkieltämme.

CAJUS.
Anna, mine puhu yks sana teide korva kanss: miks te ei tule, kun mine
varto?

EVANS.
Älkkästäs kiivastuko; aikanas kutaki.

CAJUS.
_Parbleu_, te ole pelkuri, aasi, apina.

EVANS.
Älkkäm täsä ny sentä ruvekko muitte ihmiste pitaakeliks, mnää pyydän
kaikes ystävydes, ja mnää tahdo teil antta hyvityst taval tai toisel.
-- Mnää nakka kaikk teijä trop-potut teit vast plässi, kun te lyött
laimi välipuhet ja sopimukset.

CAJUS.
_Diable!_ -- Jack Rugby, -- isende _de la jarretière_, --
eikö mine on hente varto lööde hente kooljaks? Eikö mine on ole tess,
meeretty plassi peell?

EVANS.
Nii tott ku mnuul o kristityn sielu, nii, näettäk, tämä täsä ei ol se
määrätty plassi. Mnää vedä tuomriks Sukkanaoha isännä.

ISÄNTÄ.
Hiljaa, sanon minä, Gallia ja Wallia, Ranskan mies ja Walesin mies,
sielun tohtori ja ruumiin tohtori!

CAJUS.
Se ole hyve, -- _excellent!_

ISÄNTÄ.
Vait, sanon minä, nyt puhuu Sukkanauhan isäntä. Olenko minä politikku?
Olenko minä mikään sutkapää? Olenko minä mikään Machiavelli? Pitääkö
minun mistata tohtorini? Ei maakaan? Hän tuo mulle tipat ja kipat.
Pitääkö minun mistata pastorini? pappini? oma sir Hughini? Ei maakaan!
Hän tuo mulle sananlaskut ja lystit kaskut. -- Tänne kätesi, sinä
maahinen; noin! Tänne kätesi, sinä taivahinen; noin! -- Te tieteen
vesat, olen pettänyt teitä kumpaakin; olen haastanut teidät vääriin
paikkoihin; sydämmenne on uljas, nahkanne on eheä, ja sektikeitos
olkoon kaiken päätös. -- Kas niin, ottakaa heiltä miekat säilyyn. --
Tule kanssani, sinä rauhan lapsi, tule, tule!

HÖLLÖNEN.
Hupsu koko isäntä, totta totisesti! -- Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa.

LAIHANEN.
Ah, sitä suloista Anna Paasoa!

    (Höllönen, Laihanen, Paaso ja Isäntä menevät.)

CAJUS.
Ah! Ymmertekö mine teme? He eikö teke meiste _sot_? Ah, ah!

EVANS.
Hyv on; hän o tehn meist pitaakelit: Mut mnää pyydä et ollaisis ystävät
ja lyödäisis meijä aivot yhte ja kostetaisis toll rupisel kapiketul,
toll Sukkanaoha isänäl.

CAJUS.
_Parbleu_, minu koko sydemeste. Hen lupasi viede minu misse ole se
miss Anna Paaso; _parbleu_, hän minu petti kaupa peel.

EVANS.
Hyv on; kyll mnää häne kallos pehmitä. -- Tulkka poies ny.

    (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Katu Windsorissa.
    (Rouva Paaso ja Roopetti tulevat.)

R. PAASO.
No, alappas astua, pikku teikari; olet aina ollut takamiehenä, mutta
nyt olet edeskäypä. Mikä on hauskempaa, ohjata minun silmiäni, tai
silmätä herrasi kantapäitä?

ROOPETTI.
Totta maarin ennemmin kuljen teidän edellänne miehenä kuin hänen
perässään kääpiönä.

R. PAASO.
Oo, oletpa pikku mielistelijä! Näen jo että sinusta tulee hovimies.

    (Virta tulee.)

VIRTA.
Kas vain, rouva Paaso! Minne matka?

R. PAASO.
Olin menossa rouvaanne katsomaan. Onko hän kotona?

VIRTA.
On, ja seuran puutteesta niin ikävissään, että tuskin pysyy koossa. Jos
miehenne olisivat kuolleet, niin luulen että menisitte naimisiin te
molemmat.

R. PAASO.
Se on tiettyä, -- kahden toisen miehen kanssa.

VIRTA.
Mistä olette tuon sievän viirikukon saanut?

R. PAASO.
En muista nyt taas mikä lempo hän on nimeltään se, joka sen miehelleni
antoi. -- Mikä se taas on sinun ritarisi nimi, poikaseni?

ROOPERTTI.
Sir John Falstaff.

VIRTA.
Sir John Falstaff!

R. PAASO.
Niin, sama mies; en koskaan muista hänen nimeään. -- Ne ovat niin hyviä
ystäviä, minun hyvä mieheni ja hän! Onko todellakin rouvanne kotona?

VIRTA.
Ihan varmaan.

R. PAASO.
Suokaa anteeksi, herra Virta: kuolen ikävään, jos en saa häntä nähdä.

    (Rouva Paaso ja Roopetti menevät.)

VIRTA.
Eikö sillä Paasolla ole aivoja? Eikö silmiä? Eikö järkeä? Varmaankin ne
kaikki nukkuvat; hän ei ymmärrä niitä käyttää. Tuo poika se lennättää
kirjeen kaksikymmentä peninkulmaa yhtä helposti kuin kanuuna ampuu
pilkkaan kaksikymmentä tusinaa kertaa. Hän itse auttaa vaimonsa
lemmenseikkailuja, antaa hänen hullutuksilleen liikkumavaraa ja
vauhtia; ja nyt se naikko on menossa minun vaimoni tykö, ja Falstaffin
poika hänen kanssaan. Tuon rajuilman kuulee jo tuulen vinkunasta. -- Ja
Falstaffin poika hänen kanssaan! -- Kauniita juonia! Ne on jo valmiiksi
haudottu, ja kapinoivat vaimomme jakavat kirouksen keskenään. Mutta
malta! Kyllä sen miehen vielä paulaan kierrän; ja sittenkös minä
vaimoani rääkkään, riistän siveyden lainahunnun sen tekopyhän rouva
Paason kasvoilta, ja julki julistan että Paaso itse on suruton ja
luuloton Actaeon; ja näille reippaille toimilleni kaikki naapurini
huutavat: hyvä! (Kello lyö.) Kello antaa merkin, ja varmuuteni käskee
minua etsimään; sieltä minä sen Falstaffin löydän. Tästä minua pikemmin
kiitetään kuin nauretaan; sillä että Falstaff on siellä, se on niin
varma, kuin maa on vahva. Minä menen nyt.

    (Paaso, Höllönen, Laihanen, Isäntä, Sir Hugh Evans,
    Cajus ja Rugby tulevat.)

KAIKKI.
Terve, herra Virta.

VIRTA.
No, totta totisesti, siinäpä koko liuta! -- Minulla on pienet lystit
kodissani, ja pyydän että kaikki tulette luokseni.

HÖLLÖNEN.
Minun täytyy kieltäytyä, herra Virta.

LAIHANEN.
Niin ikään minun, herra Virta. Me olemme luvanneet syödä päivällistä
neiti Annan kanssa, ja minä en syö sanaani, vaikka saisin rahaa jos
kuinka paljon.

HÖLLÖNEN.
Olemme jo kauan havitelleet naimiskauppaa Anna Paason ja orpanani
Laihasen välillä, ja tänään on määrä saada vastaus.

LAIHANEN.
Toivon saavani teidän suostumuksenne, isä Paaso.

PAASO.
Sen saatte, herra Laihanen; olen täydellisesti teidän puolellanne;
mutta vaimoni, herra tohtori, pitää kokonaan teidän puoltanne.

CAJUS.
Eh, _parbleu!_ ja tyttö minu rakasta; minu huushollerska Reipas
sano minu se.

ISÄNTÄ.
Mitä sanotte nuoresta herra Fentonista? Hän hyppii, hän tanssii,
hänellä on nuoren silmät, hän kirjoittaa runoja, hän puhuu
juhlapäivä-kieltä, hän hajahtaa kuin huhti- ja toukokuu; hän sen ottaa,
hän sen ottaa! hän on onnipoika, hän sen ottaa.

PAASO.
Ei minun suostumuksellani, sen voin taata. Sillä nuorella herralla ei
ole niin mitään; hän on ollut sen hurjan prinssin[16] ja Poinsin
toveri; hän on liian ylhäinen meille; hän tietää liian paljon. Ei, hän
ei saa onneensa solmuakaan sitoa minun varallisuuteni sormella; jos hän
tytön tahtoo, niin ottakoon hänet semmoisenaan; minun varani
noudattavat minun tahtoani, ja minun tahtoni ei kulje sitä tietä.

VIRTA.
Pyydän oikein hartaasti, tulkaa edes jotkut teistä luokseni
päivälliselle; paitse ruokaa saatte huvitustakin: näytän teille kumman
otuksen. -- Herra tohtori, teidän täytyy tulla, -- teidän myös, herra
Paaso -- ja teidän, herra pastori.

HÖLLÖNEN.
No, hyvästi sitten; sitä paremmin me voimme naimiskauppoja hieroa herra
Paason tykönä.

    (Höllönen ja Laihanen menevät.)

CAJUS.
Menne sine koti, Jack Rugby; mine tule koht.

    (Rugby menee.)

ISÄNTÄ.
Hyvästi, poika-muruset; minä menen nyt kelpo ritarini Falstaffin tykö,
ja siellä juomme pillitämme piipallisen kanariaa.

VIRTA (syrjään).
Mutta ensin minä panen sen kanaljan piipattamaan oman pillini mukaan.
-- Tuletteko, hyvät herrat?

    (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Huone Virran asunnossa.
    (Rouva Virta ja rouva Paaso tulevat.)

R. VIRTA.
Jussi, hoi! Roope, hoi!

R. PAASO.
Pian, pian! Onko pesukoppa --

R. VIRTA.
Kaikki valmista. -- Roope, sinä, etkö kuule?

    (Palvelijat tuovat kopan.)

R. PAASO.
Joutuun, joutuun!

R. VIRTA.
Pankaa se tähän.

K. PAASO.
Määrätkää heille tehtävänsä; sukkelat toimet!

R. VIRTA.
Niin, niinkuin sanoin teille, Jussi ja Roope, olkaa valmiina prännissä
tässä lähellä; ja heti kun teitä huudan, niin tulkaa paikalla sisään ja
ottakaa -- viipymättä ja tuumimatta -- tämä koppa olallenne; ja kun se
on tehty, niin laputatte kiiruusti sen kanssa pois ja viette sen
valkaisupaikalle tuonne Datchet-niitylle ja tyhjennätte sen siihen
mutaiseen ojaan, joka on aivan Thamesin vieressä.

R. PAASO.
Muistatteko nyt vain kaikki?

R. VIRTA.
Olen heille sen selittänyt kerran toisensa perään; he eivät lisätietoja
kaipaa. -- Menkää nyt, ja tulkaa, kun teitä kutsutaan.

    (Palvelijat menevät.)

R. PAASO.
Tuossahan tulee pikku Roopetti.

    (Roopetti tulee.)

R. VIRTA.
No, pikku peukaloiseni, mitä uutisia tuot sinä?

ROOPETTI.
Herrani, sir John, on tullut sisään takaportin kautta ja pyytää päästä
puheillenne.

R. PAASO.
Sinä pikku vietelintu, oletko sinä vain luotettava?

ROOPETTI.
Olen, sen vannon. Herrani ei tiedä että te olette täällä, ja hän on
uhannut syöstä minut iankaikkiseen vapauteen, jos puhun tästä teille;
hän vannoo, että silloin hän ajaa minut pois.

R. PAASO.
Sinä olet kiltti poika; tämä sinun vaitiolosi tulee räätäliksesi ja
tekee sinulle uuden nutun ja housut. -- Minä menen nyt piiloon.

R. VIRTA.
Tehkää se. -- Mene ja sano herrallesi, että olen yksin. (Roopetti
menee.) -- Rouva Paaso, muistattehan tehtävänne?

R. PAASO.
Olkaa huoletta; jos en osaani oikein näyttele, niin saatte minulle
viheltää.

    (Menee.)

R. VIRTA.
Kas niin! Nyt me häntä tunnustelemme, tuota epäterveellistä kosteutta,
tuota muodotonta vesikurpitsaa; opetamme häntä erottamaan kyyhkysen
variksesta.

    (Falstaff tulee.)

FALSTAFF.
"Joko sinut sain, sinä taivahinen hohtokivi?" Haa! Nyt tahdon kuolla,
nyt olen elänyt kylliksi; tämä on kunnianhimoni huippu. Oi, mikä
autuaallinen hetki.

R. VIRTA.
Oo, rakas sir John!

FALSTAFF.
Rouva Virta, en osaa imarrella, en osaa laverrella, rouva Virta.
Minulla on vain yksi syntinen toivomus: ah, jos miehesi olisi haudassa!
Parahimmalle loordille sanon vasten partaa, että silloin tekisin sinut
ladykseni.

R. VIRTA.
Minäkö teidän ladynne, sir John? Ah, minusta tulisi surkea lady!

FALSTAFF.
Ranskan hovi näyttäköön minulle toista samanlaista! Näen jo, kuinka
silmäsi kilpailisi timantin kanssa; sinulla on se oikea kulmakarvain
kaunis kaarevuus, johon niin hyvin soveltuu siipihuntu tai
sankarihiippa tai jokin päänkoristus à la Venetienne.

R. VIRTA.
Tavallinen päähuivi vain, herra John; minun kulmilleni ei sovellu
mikään muu, eikä sekään oikein hyvin.

FALSTAFF.
Jumaliste, julmuri olet, kun tuommoista puhut! Sinusta tulisi
täydellinen hovinainen, ja jalkasi varma astunta antaisi puolipyöreässä
pönkkähameessa käynnillesi erinomaisen joustavuuden. Näen hyvin mitä
sinusta tulisi, jos Onnetar ei olisi vihamiehesi; Luonnotar on
ystäväsi; kas niin, sitä sinä et voi salata.

R. VIRTA.
Uskokaa, minussa ei ole mitään tuosta kaikesta.

FALSTAFF.
Mikä minut sai sinua rakastamaan? Opi siitä uskomaan, että sinussa on
jotakin erinomaista. Näetkös, minä en voi imarrella, en sanoa, että
olet sitä tai sitä, niinkuin nuo sopertavat orapihlajannuput, jotka
kulkevat naisina miesten vaatteissa ja lemuavat niinkuin rohdoskaupat
yrttien keruuaikana; minä sitä en voi; mutta sinua minä rakastan, en
ketään muuta kuin sinua, ja sinä sen ansaitset.

R. VIRTA.
Älkää minua pettäkö, hyvä herra; pelkään että rakastatte rouva Paasoa.

FALSTAFF.
Voisit yhtä hyvin sanoa, että rakastan kulkea kilstupateitä, joka
minulle on yhtä vastenmielistä kuin kalkkiuunin savu.

R. VIRTA.
No, taivas tietää, kuinka suuresti teitä rakastan, ja kerran saatte sen
vielä kokea.

FALSTAFF.
Pysy yhä siinä mielessä; minä koetan sen ansaita.

R. VIRTA.
Ah, minun täytyy sanoa, että sen te jo ansaitsette; muuten en voisi
siinä mielessä pysyä.

ROOPETTI (ulkoa).
Rouva Virta, rouva Virta, täällä on rouva Paaso oven takana ja uhkuu ja
puhkuu ja on hurjan näköinen ja tahtoo heti teitä puhutella.

FALSTAFF.
Hän ei saa minua nähdä; menen piiloon tuonne seinä verhon taa.

R. VIRTA.
Niin oikein, menkää; hän se on oikea kielikello.

    (Falstaff piiloutuu.)
    (Rouva Paaso ja Roopetti palajavat.)

No, mikä nyt on? Mikä hätänä?

R. PAASO.
Oi, rouva Virta, mitä olette tehnyt? Olette häväisty, olette hukassa,
olette ijankaikkisesti kadotettu!

R. VIRTA.
Mikä asiana, hyvä rouva Paaso?

R. PAASO.
Voi teitä, rouva Virta! Niin kunnon mies teillä on puolisona, ja
annatte hänelle syytä epäluuloon!

R. VIRTA.
Mitä syytä epäluuloon!

R. PAASO.
Mitäkö syytä epäluuloon? -- Hyi, hävetkää! Kuinka olen teistä
erehtynyt!

R. VIRTA.
Mutta, hyväinen aika, mikä asiana?

R. PAASO.
Miehenne on tulossa tänne, hyvä rouva, ja kaikki Windsorin
oikeudenpalvelijat hänen kanssaan, etsimään erästä herraa, joka,
niinkuin hän sanoo, nyt on teidän suostumuksellanne tässä talossa ja
ilkeällä tavalla hyväkseen käyttää hänen poissaoloaan. Te olette
hukassa.

R. VIRTA (hiljaa).
Puhukaa kovemmin! (Ääneen.) Hyvä jumala, eihän toki!

R. PAASO.
Suokoon taivas, ettei niin ole, ja ettei teillä ole semmoista miestä
täällä; mutta vallan vissi on, että miehenne on tänne tulossa, puoli
Windsoria jäljissään, semmoista miestä etsimään; tulin edeltäpäin siitä
teille ilmoittamaan. Jos tiedätte olevanne puhdas, niin olen siitä
iloissani; mutta jos teillä on täällä ystävä, niin laittakaa hänet
pois. Älkää siinä ällistelkö! Malttakaa mielenne, puolustakaa
mainettanne, tai sanokaa hyville päivillenne ikuiset jäähyväiset.

R. VIRTA.
Mitä pitää minun tehdä? -- Täällä on todellakin eräs herra, hyvä
ystäväni, enkä sure niin paljon omaa häpeääni kuin hänen vaaraansa.
Antaisin mielelläni tuhat puntaa, jos saisin hänet pois talosta.

R. PAASO.
Hyi, noita puheitanne! "Antaisin mielelläni" ja "antaisin mielelläni"!
Miehenne on täällä tuossa paikassa; miettikää miten saatte hänet täältä
pois; talossanne ette voi häntä piilottaa. -- Oi, kuinka olette minua
pettänyt! -- Kas, tuossahan on koppa; jos hän vain on säällistä kokoa,
niin voi hän kömpiä tuohon, ja sitte heitätte likaisia vaatteita
päälle, niinkuin kaikki olisi menossa pyykkiin; taikka, koska
nyt on valkaisuaika, niin antakaa kahden renkinne kantaa hänet
Datchet-niitylle.

R. VIRTA.
Hän on liian paksu; ei mahdu hän tuohon. Mitä pitää tehdä?

    (Falstaff tulee esiin.)

FALSTAFF.
Saanko koittaa? Saanko koittaa? Oi, saanko koittaa? Tuohon tahdon,
tuohon tahdon! Seuratkaa ystävänne neuvoa; tuohon tahdon!

R. PAASO.
Mitä? sir John Falstaff! Entä kirjeenne, ritari?

FALSTAFF (syrjään rouva Paasolle).
Rakastan sinua; auta minut pois täältä; anna että kömmin tuohon; en
enää koskaan --

    (Kömpii koppaan; he peittävät hänet likaisilla liinavaatteilla.)

R. PAASO.
Auta, poika, peittämään herraasi! -- Kutsukaa renkinne tänne, rouva
Virta! -- Te, uskoton ritari!

R. VIRTA.
Hoi, Jussi! Roope! Jussi, hoi!

    (Roopetti menee.)
    (Palvelijat palajavat.)

Ottakaa nuo vaatteet tuosta, joutuun! Missä on kantotanko? Voi, teitä
nahjuksia! Viekää ne pyykkärille Datchet-niitylle; joutuun, no!

    (Virta, Paaso, Cajus ja sir Hugh Evans tulevat.)

VIRTA.
Tehkää hyvin, astukaa sisään; jos syyttä epäilen, niin pilkatkaa minua,
naurakaa vasten partaa; muuta en ansaitse. -- Mitä tuo? Mihinkä sitä
viette?

PALVELIJA.
Pyykkärille tietysti.

R. VIRTA.
Mitä sinun siihen tulee, mihin he sen vievät? Joko pukki rupee
kaalimaan vartijaksi?

VIRTA.
Pukki, pukki, pukki? Niin kyllä, pukki, pukki niin, sen takaan, ja
kiimainen lisäksi; saadaanpa nähdä. (Palvelijat menevät koppineen.)
Hyvät herrat, näin unta viime yönä; kerron teille sen unen. Kas tässä,
tässä, tässä ovat avaimeni: menkää ylishuoneisiin, hakekaa, urkkikaa,
nuuskikaa; vannon että löydämme ketun pesästä. -- Ensin suljen tämän
tien: -- kas niin, nyt ajamme sen loukostaan.

PAASO.
Tyyntykää, hyvä herra Virta; tällä te vain itseänne vahingoitatte.

VIRTA.
Aivan niin, herra Paaso. -- Tulkaa, hyvät herrat, kohta saatte nähdä
lystit; seuratkaa minua, hyvät herrat.

    (Menee.)

EVANS.
Nämä ova todest kummalissi humörej ja mustsukkasuksi.

CAJUS.
_Parbleu_, teme ei on _façon de France_; Franska ei
mustasukka.

PAASO.
No, mennään, hyvät herrat, niin saamme nähdä, miten tämä urkinta
päättyy.

    (Paaso, Cajus ja Evans menevät.)

R. PAASO.
Tämähän on kaksinkerroin oiva pila!

R. VIRTA.
En tiedä mikä enemmän minua huvittaa, sekö, että mieheni, vai sekö,
että sir John on petetty?

R. PAASO.
Kuinka hänessä mahtoikaan sydän pamppailla, kun miehenne kysyi, mitä
kopassa oli!

R. VIRTA.
Varon melkein, että hän on pesun tarpeessa; ja näin tuo heittokylpy
tekee hänelle vain hyvää.

R. PAASO.
Hirteen joutaisi koko irstas konna! Soisin että kaikki samansorttiset
joutuisivat samanlaiseen kiipeliin.

R. VIRTA.
Varmaankin on miehelläni joku erityinen syy epäillä että Falstaff on
täällä; en ole koskaan nähnyt häntä niin riivatun mustasukkaisena kuin
nyt.

R. PAASO.
Minäpä keksin juonen, millä siitä päästään selville; meidän täytyy
tehdä uudet kepposet Falstaffille, hänen irstaustautinsa tuskin tästä
lääkkeestä paranee.

R. VIRTA.
Mitä, jos lähettäisimme tuon vanhan hupsun, tuon rouva Reippaan, hänen
tykönsä pyytämään anteeksi veteenheittoa, ja antaisimme hänelle uutta
toivoa, jotta saisimme häntä uudelleen rangaista?

R. PAASO.
Tehdään se; kutsumme hänet tulemaan tänne huomenaamulla kello kahdeksan
saamaan vahingonkorvausta.

    (Virta, Paaso, Cajus ja Evans palajavat.)

VIRTA.
En löydä häntä mistään; se konna ehkä vain kerskaili sillä, mitä ei
saanut.

R. PAASO.
Kuulitteko tuota?

R. VIRTA.
Kyllä, kyllä; hiljaa vain! -- Te kohtelette minua kauniisti, herra
Virta, eikö totta?

VIRTA.
Niin kyllä teen.

R. VIRTA.
Taivas tehköön teidät paremmaksi, kuin mitä ajatuksenne ovat.

VIRTA.
Aamen!

R. PAASO.
Te tällä itseänne sanomattomasti vahingoitatte, herra Virta.

VIRTA.
No niin, itse sen kärsin.

EVANS.
Jos siel on yhtäkä ristsieiu talos ja huoneis ja arkuis ja kaapeis,
niin taivas mnuul mnuun syntin antteks antakko viimeisen tuomiopäivän.

CAJUS.
_Parbleu_, ei mine möös, ei sielle on ykte ristsielu.

PAASO.
Hyi, hyi, herra Virta! Ettekö häpeä? Mikä henki, mikä saatana on
päähänne pannut tällaiset luulot? Minä en tuota mielenhouraustanne
omakseni tahtoisi, vaikka saisin Windsorin linnan kaikki aarteet.

VIRTA.
Sehän on se minun vikani, herra Paaso; itseäni se vaivaa.

EVANS.
Paha omatunt teit vaeva; teijä rouvan on niin kunnjaline vaim, etei
toist voi löytä viidest tuhanest ja viel viidest sadast.

CAJUS.
_Parbleu_, mine näke ett se ole kunialinen vaimo.

VIRTA.
No niin; lupasin teille päivälliset, -- Tulkaa pois puistoon
kävelemään. Pyydän, antakaa minulle anteeksi; toiste kerron teille syyn
tähän menettelyyni. -- Tule, eukko; -- tulkaa, rouva Paaso; antakaa
minulle anteeksi, sydämmestäni pyydän, antakaa minulle anteeksi.

PAASO.
Menkäämme, hyvät herrat; mutta kyllä hän vielä nauruksi tulee, uskokaa
pois. Pyydän teitä kaikkia huomenaamuksi luokseni suurukselle; sitten
mennään yhdessä linnustamaan; minulla on sievä viidakkohaukka.
Lupaatteko?

VIRTA.
Sama se.

EVANS.
Missä on yks, siel ole mnää toine.

CAJUS.
Miss ole yks tai kaks, seell on mine kolmas.

VIRTA.
Pyydän, herra Paaso, tulkaa.

EVANS.
Mut mnää pyydä, muistakka huomen sit krouvar-isänttä, sit rupist
roisto.

CAJUS.
Se ole hyve; _parbleu_, koko minu sydemest.

EVANS.
Se rupine roist! Sill on ne juones ja ilvees.

    (Menevät.)


Neljäs kohtaus.

    Huone Paason asunnossa.
    (Fenton ja Anna Paaso tulevat.)

FENTON.
Isäsi suosiot' en voita, Anni;
Siis älä hänen luokseen mua neuvo.

ANNA.
Oi! Mitä siis?

FENTON.
               Sa ole oma itses.
Sukua hänest' olen liian suurta,
Ja hoikaks käyneen kukkaroni muka
Lihoittaa tahdon hänen aarteillaan;
Ja panee vielä muita esteit' eteen, --
Nuo humut entiset ja hurjat seurat,
Ja sanoo, etten mitenkään sua saata
Muun vuoksi rakastaa kuin kullan tähden.

ANNA.
Kenties hän onkin oikeassa.

FENTON.
                            Ei,
Niin totta kuin mua taivas auttakoon!
Vaikk' olikin -- sen myönnän -- isäs rikkaus
Ens aihe miksi sua kosin, Anna,
Niin heti näin, ett' arvos suuremp' oli
Kuin täydet kukkarot ja kultataakat;
Ja tuota aarretta, sua itseäsi,
Vain halaan.

ANNA.
             Vielä sentään pyrkikää
Isäni suosiin päästä, rakas Fenton.
Jos aika suotuisa ja pyyntö nöyrä
Ei siihen auta, silloin -- tulkaa syrjään.

    (Jatkavat keskusteluaan syrjässä.)
    (Höllönen, Laihanen ja rouva Reipas tulevat.)

HÖLLÖNEN.
Katkaiskaa heidän keskustelunsa, rouva Reipas; lankoni puhukoon itse
puolestaan.

LAIHANEN.
Täytyy koettaa, hitto olkoon, menköön sitte syteen tai saveen.

HÖLLÖNEN.
Älä vain anna itseäsi säikäyttää.

LAIHANEN.
Ei, hän ei minua säikäytä, siitä ei vaaraa, -- kunhan en vain pelkäisi.

R. REIPAS.
Kuulkaas, neiti; herra Laihanen tahtoisi sanoa teille pari sanaa.

ANNA.
Ma tulen. -- (Fentonille.) Tuon on isä valinnut.
Oo, kolmesataa puntaa vuoteensa
Somiksi tekee rumimmatkin virheet!

R. REIPAS.
Ja kuinka voi se hyvä herra Fenton? Sallitteko minun sanoa pari sanaa?

HÖLLÖNEN.
Hän tulee; iske kiinni, lanko. Ah, poika, sulla oli isä!

LAIHANEN.
Mulla oli isä, neiti Anna; setäni tässä voi hänestä kertoa monta
hauskaa ilvettä. Kertokaapas, setä, neiti Annalle tuo ilve, kun isäni
kerran varasti kanakopista kaksi hanhea, kertokaapas.

HÖLLÖNEN.
Neiti Anna, lankoni rakastaa teitä.

LAIHANEN.
Niin kyllä, yhtä paljon kuin rakastan mitään naista Glostershiressä.

HÖLLÖNEN.
Hän tulee teitä pitämään kuin aatelisnaista.

LAIHANEN.
Niin, sen teen; siinä ei piisaa pipit eikä papit, jos ovat esquiren
arvoa alemmat.

HÖLLÖNEN.
Hän antaa teille sataviisikymmentä puntaa elinkorkoa.

ANNA.
Hyvä herra Höllönen, antakaa hänen puhua itse puolestaan.

HÖLLÖNEN.
Kiitos, suuri kiitos teille siitä; kiitos siitä hyvästä lohdutuksesta.
Hän kutsuu sinua, lanko; jätän nyt teidät.

ANNA.
No, herra Laihanen?

LAIHANEN.
No, hyvä neiti Anna?

ANNA.
Mikä on viimeinen tahtonne?

LAIHANEN.
Viimeinen tahtoni! Tuhat tulimmaista, sepä somaa pilaa, totta
totisesti! En ole, Jumalan kiitos, vielä testamenttiani tehnyt; en ole
niin kitulias olento, Jumalalle ylistys.

ANNA.
Tarkoitin kysyä, herra Laihanen, mitä te minusta viimeinkin tahdotte?

LAIHANEN.
Totisesti, omasta puolestani, hyvin vähän teistä tahdon, tai en mitään.
Isäni ja setäni ovat tämän alkuunpanneet; jos se onnistuu, niin olkoon
menneeksi, jos ei, niin onni sille, kelle onni tulee. He voivat teille
sanoa, miten asian laita on, paremmin kuin minä. Kysykää isältänne,
tuossa hän tulee.

    (Herra Paaso ja rouva Paaso tulevat.)

PAASO.
No, herra Laihanen? -- Hänt', Anni, lemmi. --
Haa, mitä? Mitä tekee Fenton täällä?
Nuo käynnit ainaiset on mulle loukkaus;
Sanoinhan: pois jo luvattu on Anna.

FENTON.
No, älkää kiivastuko, herra Paaso.

R. PAASO.
Tytöstä, herra Fenton, luopukaa.

PAASO.
Ei teille vaimoks sovi hän.

FENTON.
                            Mua kuulkaa.

PAASO.
Ei, hyvä Fenton. -- Herra Höllönen,
Ja vävy Laihanen, pois tulkaa sisään. --
Mua kärkkyytenne loukkaa, herra Fenton.

    (Paaso, Höllönen ja Laihanen menevät.)

R. REIPAS.
Puhukaa rouvan kanssa.

FENTON.
                       Hyvä rouva,
Näin vilpittömästi kun tytärtänne
Ma rakastan, niin nuhteitten ja kiellon
Ja tapain uhallakin lemmen lippu
Mun nostaa täytyy ilmaan eikä väistää;
Te mulle suokaa suostumuksenne.

ANNA.
Älä, äiti, tuolle narrille mua naita.

R. PAASO.
En aiokaan, paremman tiedän miehen.

R. REIPAS.
Niin, herra tohtorin, mun herrani.

ANNA.
Haudatkaa ennen minut kaulaa myöten[17]
Ja keilasilla pääni murskatkaa.

R. PAASO.
Huoletta vain! -- En tahdo, Fenton, olla
En vihamiehenne enk' ystävänne.
Tytöltä kysyn, mitä pitää teistä,
Ja mikä mieli hällä, se myös mulla.
Hyvästi siksi! Sisään hänen täytyy
Nyt mennä, muuten isä häneen suuttuu.

    (Rouva Paaso ja Anna menevät.)

R. REIPAS.
Tää on minun työtäni, tää. -- Mitä, sanoin minä, heitättekö pois
lapsenne hupsulle, ja rohtoherralle! Herra Fenton, se on vasta jotakin.
-- Tää on minun työtäni.

FENTON.
Sua kiitän. Pyydän, tänään Annille
Tää sormus anna. Tuossa vaivastasi.

    (Menee.)

R. REIPAS.
No, taivas sinua siunatkoon! Hellä sydän hänellä on; nainen voisi
juosta tuleen ja veteen noin hellän sydämmen tähden. Mutta soisin
sentään että herrani saisi neiti Annan, tai että herra Laihanen hänet
saisi, tai, totta jumalauta, että herra Fenton hänet saisi. Teen
kaikkien kolmen hyväksi minkä voin, sillä olen sen luvannut ja
sanassani tahdon pysyä; mutta eritotenkin herra Fentonin hyväksi. No
niin, onhan minulla toinenkin asia, sir John Falstaffille molemmilta
rouviltani; voi mua pöllöä, kun näin kuhnailen!

    (Menee.)


Viides kohtaus.

    Huone Sukkanauha-ravintolassa.
   (Falstaff ja Bardolph tulevat.)

FALSTAFF.
Bardolph, sinä!

BARDOLPH.
Tässä olen, herra.

FALSTAFF.
Tuo kortteli sektiä; pane paahdettua leipää sekaan. (Bardolph menee.)
Pitikö minun vielä sekin nähdä, että minua kannetaan pyykkikopassa kuin
ränttykasaa lahtarista ja viskataan Thamesiin? No, jos vielä toisen
kerran annan näin ilveillä kanssani, niin saavatpa ottaa aivot päästäni
ja paistaa voissa ja antaa ne koiralle uudenvuodenlahjaksi. Ne
verkaisen pojat suistivat minut jokeen yhtä armottomasti kuin jos
olisivat upottaneet sokeita nartun pentuja, viisitoista kappaletta
samaa poikuetta; ja ruumiistani voitte jo päättää, että minulta se
painuminen käy jotenkin sukkelasti; vaikka olisi pohjaan ollut yhtä
pitkältä kuin helvettiin, niin alaspäin vain piti. Olisin uponnut, jos
ei ranta olisi ollut laito ja särkkäinen; ja sitä kuolintapaa minä
kammoan; sillä se vesi se turvottaa ihmisen; ja mikä olisi minusta
tullut, jos minä olisin turvonnut! Muumiavuori siitä olisi tullut.

    (Bardolph tuo viiniä.)

BARDOLPH.
Täällä on rouva Reipas, joka tahtoo teitä puhutella, herra.

FALSTAFF.
Annahan kun ensin kaadan hiukan sektiä tuohon Thamesin veteen; mahani
on niin kylmä, kuin jos olisin niellyt lumipalloja rohtopapujen
asemasta jäähdyttääkseni munaskuitani. -- Kutsu hänet sisään.

BARDOLPH.
Tulkaa sisään, nainen.

    (Rouva Reipas tulee.)

R. REIPAS.
Teidän luvallanne, -- pyydän anteeksi! Jumal antakoon hyvää huomenta
teidän armollenne!

FALSTAFF.
Ota pois nämä pikarilasit; laita mulle sektiä oikein kunnon kipollinen.

BARDOLPH.
Munienko kanssa?

FALSTAFF.
Puhdasta ja sekoittamatonta; minä en tahdo kanansiementä juomaani.
(Bardolph menee.) No, mitä nyt?

R. REIPAS.
Ah, hyvä herra, tulen teidän armonne tykö rouva Virran asialla.

FALSTAFF.
Rouva Virran? Minä olen saanut virrasta tarpeekseni; heittivät minut
virtaan; minulla on maha täynnä virtaa.

R. REIPAS.
Hyväinen aika! Siihen ei se polo raukka mitään voinut; hän on siitä
oikein suuttunut palvelijoilleen; he käsittivät väärin viittauksen.

FALSTAFF.
Niin minäkin tein, kun luotin typerän naisen lupauksiin.

R. REIPAS.
Niin, hän nyt sitä itkee ja päivittelee, niin että sydäntänne vihloisi,
jos sen näkisitte. Hänen miehensä menee tänä aamuna linnustamaan; rouva
pyytää että vielä kerran tulisitte hänen luokseen kello kahdeksan ja
yhdeksän välillä. Minun pitäisi joutuun viedä hänelle vastaus; hän
kyllä antaa teille hyvitystä, sen minä takaan.

FALSTAFF.
Hyvä; minä tulen; sano se hänelle; käske häntä miettimään millainen on
ihminen, muistakoon omaa heikkouttaan ja arvostelkoon sitte minun
ansioitani.

R. REIPAS.
Kyllä sen hänelle sanon.

FALSTAFF.
Tee se. Yhdeksän ja kymmenen välillä, niinkö?

R. REIPAS.
Kahdeksan ja yhdeksän, teidän armonne.

FALSTAFF.
Hyvä, mene nyt; kyllä tulen.

R. REIPAS.
Herran rauhaan, armollinen herra!

    (Menee.)

FALSTAFF.
Kumma, ettei herra Ojasta jo kuulu; hän lähetti sanan, että olisin
kotona. Pidän paljon hänen rahoistaan. Kah, tuossa hän jo tuleekin.

    (Virta tulee.)

VIRTA.
Herran rauha, herra John!

FALSTAFF.
No, herra Ojanen? Tulitte kai tiedustelemaan, mitä on tapahtunut minun
ja rouva Virran välillä?

VIRTA.
No niin, sehän se on asiani, sir John.

FALSTAFF.
Herra Ojanen, en tahdo teiltä mitään salata; olin hänen tykönään
sovitulla hetkellä.

VIRTA.
Ja kuinka onnistui?

FALSTAFF.
Sangen onnettomanlaisesti, herra Ojanen.

VIRTA.
Kuinka niin? Oliko hän muuttanut mieltä?

FALSTAFF.
Ei, herra Ojanen; mutta tuo mulkoileva sarvipää, hänen miehensä, herra
Ojanen, joka elää yhtämittaisessa mustasukkaisuuden humussa, tuli
kotiin juuri parhaan kuherruksen hetkenä, kun vastikään olimme
syleilleet, suudelleet, valat vannoneet ja, niin sanoakseni,
huvinäytelmän johdannon suorittaneet, ja hänen kintereillään koko liuta
kumppaneita, joita hän hullupäissään oli sinne haalinut ja houkutellut
-- ajatelkaas muka nuuskimaan hänen talostaan hänen vaimonsa
rakastajaa.

VIRTA.
Mitä? Teidänkö siellä ollessanne?

FALSTAFF.
Minun siellä ollessani.

VIRTA.
Ja hakiko hän teitä eikä löytänyt?

FALSTAFF.
Saatte kuulla. Hyvän onnen sallimuksesta tuli samassa sisään rouva
Paaso ja toi tiedon Virran tulosta, ja hänen neuvostaan ja rouva Virran
neuvottomuudesta he pistivät minut pyykkikoppaan.

VIRTA.
Pyykkikoppaan!

FALSTAFF.
Niin, jumalauta, pyykkikoppaan; sulloivat minut siihen likaisten
paitojen ja alushameiden, sääryksien, tahraisten sukkien ja rasvaisten
ruokaliinojen sekaan, niin että siellä, herra Ojanen, oli inhottavin
sekoitus sikamaisimpia hajuja, mitä koskaan on kenenkään nenään
lemunnut.

VIRTA.
Ja kuinka kauan siinä olitte?

FALSTAFF.
Oi, tietäkää ja kuulkaa, herra Ojanen, mitä kaikkea minun on täytynyt
kärsiä vietelläkseni tätä naista pahaan teidän hyväksenne. Kun näin
olivat minut koppaan työntäneet, niin pari Virran renki-lurjusta
kutsuttiin sisään emännän käskystä kantamaan minut likaisten vaatteiden
nimellä Datchet-niitylle; he ottivat minut olalleen, kohtasivat ovessa
herransa, tuon mustasukkaisen pakanan, joka kysäisi heiltä pari kertaa,
mitä heillä oli kopassa. Sävähdin pelosta, että tuo riivattu
houkkio rupeaisi sitä penkomaan, mutta kohtalo, joka on hänet
aisankannattajaksi määrännyt, pidätti hänen kättään. No niin, hän meni
sisään nuuskimaan, ja minä menin ulos likaisten vaatteiden nimellä.
Mutta pankaa tähdelle, herra Ojanen, mitä nyt seuraa: minä kärsin
kolmen erilaisen kuoleman tuskia: ensiksikin sietämätöntä pelkoa, että
tuo haiseva, mustasukkainen pukki minut keksisi; toiseksi sain maata
puristettuna kuin hyvä säilä silakkanelikon kehyksessä, kärki kahvassa,
pää kantapäässä kiinni; ja päälle päätteeksi olin tulpattuna, niinkuin
väkevä tislausviina, yhteen haisevien liinavaatteiden kanssa, jotka
happanivat omissa rasvoissaan; aatelkaas -- mies minun luontoiseni --
aatelkaas -- minä, joka en siedä kuumuutta enemmän kuin voi; minä, joka
lakkaamatta hikoilen ja höyryän; olipa ihme, että pääsin tukehtumasta.
Ja sitte, kun tämä hikilöyly oli kuumimmillaan, kun olin enemmän kuin
puoliksi rasvassa paistunut, niinkuin hollantilainen herkku, tulla
sitte viskatuksi Thamesiin ja tulisen kuumana virrassa jäähdytetyksi
niinkuin hevosenkenkä; aatelkaas -- kihisevän kuumana -- aatelkaas,
herra Ojanen!

VIRTA.
Toden perästä, mieltäni pahoittaa, että minun tähteni olette kaiken
tämän kärsinyt. Asiani on siis toivoton. Teillä ei liene halua uuteen
yritykseen?

FALSTAFF.
Herra Ojanen, ennen minut heittäkööt Etnaan, niinkuin heittivät
Thamesiin, ennenkuin asian tähän jätän. Hänen miehensä on mennyt tänä
aamuna linnustamaan; olen saanut uuden pyynnön tulla hänen luokseen,
kello kahdeksan ja yhdeksän välillä, herra Ojanen.

VIRTA.
Kello on jo yli kahdeksan.

FALSTAFF.
Joko on? Minun täytyy siis hankkia matkaan. Tulkaa luokseni milloin
sopii, niin saatte kuulla, kuinka on käynyt; ja kaiken loppu ja
kaunistus on se, että te hänet valloitatte. Te saatte hänet, herra
Ojanen; herra Ojanen, te teette Virrasta aisankannattajan.

    (Menee.)

VIRTA.
Hm! Haa! Hourailenko? Uneksinko! Nukunko? Herra Virta, herää; herää,
herra Virta! Olet saanut läven parhaaseen takkiisi, herra Virta.
Se siitä naimisesta tulee! Se siitä tulee, kun on liinavaatteita ja
pyykkikoppia talossa! -- No niin, minä torvetan itse julki, mikä olen;
nyt minä saan sen irstailijan kiinni; hän on talossani; hän ei voi
päästä minua pakoon; se on mahdotonta; hän ei voi piiloutua
säästölippaaseen eikä pippurirasiaan; vaan jos ei hänen suojelijansa,
paholainen, häntä auta, niin kyllä minä etsin kaikki mahdottomatkin
paikat. En tosin voi olla olematta mikä olen; mutta se, että olen mitä
en tahtoisi olla, se ei minua masenna. Jos minulla on sarvet, jotka
voivat ihmisen tehdä hulluksi, niin toteutukoon minussa sananlasku:
tahdon olla sarvihullu.

    (Menee.)




NELJÄS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Katu.
    (Rouva Paaso, rouva Reipas ja Ville tulevat.)

R. PAASO.
Mitä luulet, joko hän lienee Virran talossa?

R. REIPAS.
Varmaankin hän siellä jo on, taikka tulee tuossa paikassa; mutta vissi
on, että hän on oikein sydämmellisesti vimmoissaan siitä, että hänet
paiskattiin veteen. Rouva Virta pyytää sanomaan, että tulisitte heti.

R. PAASO.
Tulen tuossa paikassa; saatan vain ensin tämän pikkumiehen tässä
kouluun. Kas, tuossahan tuleekin hänen opettajansa; tänään on lupa,
näen mä.

    (Sir Hugh Evans tulee.)

Hyvää päivää, sir Hugh! Tänään on kai koulusta lupaa?

EVANS.
On oikke; herr Laihane on antan pojil luppa leikkell.

R. REIPAS.
Jes siunatkoon sitä hyvää ihmistä!

R. PAASO.
Sir Hugh, mieheni sanoo, että poika ei saa kirjasta irti tämän
taivaallista; olkaa hyvä, kyselkää häneltä hiukan kielioppia.

EVANS.
Tul likemmäks, Ville poik; pää pystön; tul tänn!

R. PAASO.
Tule, tule, poikaseni; pää pystyyn; vastaa nyt maisterille, älä pelkää.

EVANS.
Ville poik, kui mont lukku o nimisanoil?

VILLE.
Kaksi.

R. REIPAS.
Luulisihan, että jo yksikin lukku riittäisi.

EVANS.
Vait höpisemäst! -- Mit on sika, Ville poik?

VILLE.
_Sus_.

R. REIPAS.
Vai susi! Joko nyt siasta tulee susi?

EVANS.
Te olett taitamattomast yksinkertane vaimihmine. Mnää pyydä, olkka
vait. -- Mit on _lapis_, Ville?

VILLE.
Kivi.

EVANS.
Ja mit on kivi, Ville?

VILLE.
Piikivi.

EVANS.
Ei, se on _lapis_, pänttä se snuun päähäs, Ville.

VILLE.
_Lapis_.

EVANS.
Nii oikke, Ville. Mist saadaan artiklit, Ville?

VILLE.
Artikkelit saadaan pronomineista ja taivutetaan seuraavaisesti:
_Singulariter, nominativo, hic, haec, hoc_.

EVANS.
_Nominativo, hig, heg, hog_; -- aattele perän; _kenetivo,
hujus_.

R. REIPAS.
Onpa siinä hujua.

EVANS.
No, kui on se _accusativo casu_!

VILLE.
_Accusativo, hinc_.

EVANS.
No, no, aattele perän, laps: _accusativo, hing, hang, hog_.

R. REIPAS.
Sehän hinkaa ja hankaa kuin Kinttulan koni.

EVANS.
Vait höpisemäst, vaim. -- Kui on se _focativo casu_?

VILLE.
O, -- _vocativo_, O.

EVANS.
Aattele perän, Ville; _focativo_ on _caret_.

R. REIPAS.
Merellähän ne kareet on.

EVANS.
Olkka vait, vaim.

R. PAASO.
Vaiti, vaiti!

EVANS.
Kui on _accusativo casu pluralis_, Ville?

VILLE.
_Accusativo casu_?

EVANS.
Nii.

VILLE.
_Accusativo, hos, has, hos_.

R. REIPAS.
Hossot ja hassot ja luraalit, hyi!

EVANS.
Häppe, vaim!

R. REIPAS.
Hävetkää itse, kun tuommoisia lapselle opetatte! -- Opettaa hänelle
hinkat ja hankat, ja hujut ja hajut, niinkuin ei ne itsestään semmoisia
oppisi; ja sitten vielä hossot ja hassot ja luraalit, -- hyi!

EVANS.
Oleks snää hassu, vaim? Snuul ei o huju haju siit mit on _casus,
numerus ja kenus_. Snää ole nii tyhm ristlaps, etei paremast appu.

R. PAASO.
Olehan nyt vaiti.

EVANS.
No, Ville poik, ann ny kuull vähä pronominitten teklinatsioonei.

VILLE.
En muista.

EVANS.
Se on _ki, kee, kod_; jos snää unhota _kit, keet ja kotit_,
nii snää saat patukast. Men matkas leikitelemä, men.

R. PAASO.
Hän on oppinut enemmän kuin luulinkaan.

EVANS.
Hänel on hyv knupp, sill pojal. Hyväst, frouv Paaso!

R. PAASO.
Hyvästi, hyvä pastori! (Sir Hugh menee.) Mene nyt kotiin, poikaseni. --
Tulkaa pois, viivyttelemme liiaksi.

    (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Huone Virran talossa.
    (Falstaff ja rouva Virta tulevat.)

FALSTAFF.
Rouva Virta, teidän tuskanne on loppuun syönyt minun kärsimykseni; näen
että olette lemmessä uskollinen, ja lupaan teille nipasta napaan
hyvitystä; enkä ainoastaan tavallisella lemmentyöllä, rouva Virta, vaan
kaikilla siihen kuuluvilla koristuksilla, tempuilla ja juhlamenoilla.
Mutta oletteko nyt vain turvassa miehenne puolesta?

R. VIRTA.
Hän on linnustamassa, rakas sir John.

R. PAASO (ulkoa).
Hoi, Virtaska! Hoi, serkku, hoi!

R. VIRTA.
Menkää tuonne kamariin, sir John.

    (Falstaff menee.)
    (Rouva Paaso tulee.)

R. PAASO.
No, mitä kuuluu, sydänkäpyseni? Onko ketään muuta talossa kuin te?

R. VIRTA.
Ei muuta kuin oma talonväki.

R. PAASO.
Tottako?

R. VIRTA.
Toden totta. -- (Syrjään.) Puhukaa kovemmin.

R. PAASO.
Ah, on todellakin hauskaa, ettei täällä ole ketään luonanne.

R. VIRTA.
Kuinka niin?

R. PAASO.
Ah, hyvä ystävä, miehellänne on nyt taas tuo vanha raivopuuskansa; hän
tuolla pauhaa ja panettelee miestäni, haukkuu kaikki aviomiehet, kiroo
kaikki Eevan tyttäret, olkoot mitä karvaa hyvänsä, ja lyö nyrkillään
otsaansa, huutaen: "näytä sarvesi, näytä sarvesi!" niin että kaikki
hulluus, mitä tähän saakka olen nähnyt, on sulaa lempeyttä, suopeutta
ja kärsivällisyyttä, verrattuna hänen nykyiseen raivoisuuteensa. Onpa
hauskaa, että se lihava ritari ei ole täällä.

R. VIRTA.
Mitä? Hänestäkö hän puhuu?

R. PAASO.
Ei muusta kuin hänestä; ja vannoo että, kun hän viimein häntä täältä
etsi, hänet kannettiin ulos pyykkikopassa; vakuuttaa miehelleni, että
hän nyt on täällä, ja on raastanut pois metsästä mieheni ja koko
jahtiseuran, antaakseen uuden näytteen luulevaisuudestaan. Mutta onpa
hauskaa, ettei ritari ole täällä; nyt saa hän huomata oman
narrimaisuutensa.

R. VIRTA.
Kuinka lähellä hän on, rouva Paaso?

R. PAASO.
Aivan likellä, tuolla kadun päässä; hän on täällä tuossa paikassa.

R. VIRTA.
Minä olen hukassa! Ritari on täällä.

R. PAASO.
Vai on. -- Nyt te joudutte koko maailman häpeään, ja hän on jo melkein
kuoleman oma. Olette tekin aviovaimo! -- Pois se mies, pois se mies!
Parempi häpeä kuin murha.

R. VIRTA.
Mitä tietä saan hänet pois? Miten pääsen hänestä? Panenko taas hänet
pyykkikoppaan?

    (Falstaff tulee sisään.)

FALSTAFF.
En, minä en enää koppaan mene. Enkö voi livahtaa täältä pois, ennenkuin
hän tulee?

R. PAASO.
Ah, kolme herra Virran toveria vahtii ovea pistoolit kädessä, ettei
kukaan pääse ulos; muuten voisitte pujahtaa pois ennenkuin hän saapuu.
Mutta mitä teillä on täällä tekemistä?

FALSTAFF.
Mitä nyt tulla ja tehdä? -- Mitä, jos kapuaisin savutorveen?

R. VIRTA.
Siihen ne aina tapaavat laukaista lintupyssyjään.

R. PAASO.
Menkää leivinuuniin.

FALSTAFF.
Missä se on?

R. VIRTA.
Kyllä hän sieltäkin etsii, se on varma. Kaikki kaapit, kohvertit,
kirstut, laatikot, kaivot, kellarit hän on muistiin kirjoittanut ja ne
läpikotaisin urkkii luettelon mukaan. Koko talossa ei ole teillä
piilopaikkaa.

FALSTAFF.
Menen siis matkaani.

R. PAASO.
Jos menette omassa haahmossanne, niin olette kuoleman oma, sir John.
Teidän täytyy ainakin valepuku saada.

R. VIRTA.
Mutta millainen valepuku?

R. PAASO.
Herrainen aika, jospa sen tietäisin! Ei ole meillä naisten vaatteita
kylliksi väljiä hänelle; muutoin hän voisi ottaa hatun, hunnun ja
pääliinan ja siten päästä pakoon.

FALSTAFF.
Te kultamuruset, keksikää jotakin; parempi keinottominkin keino kuin
sula onnettomuus.

R. VIRTA.
Piikatyttöni tädin, tuon lihavan Brentfordin eukon, päällysnuttu on
tuolla ylisillä.

R. PAASO.
Totta totisesti, sehän hänelle sopii; eukko on yhtä paksu kuin hänkin;
hänen lupsahattunsa ja harsonsa on myöskin siellä. -- Juoskaa ylisille,
sir John.

R. VIRTA.
Menkää, menkää, rakas sir John; rouva Paaso ja minä sill'aikaa haemme
jotakin liinavaatetta päähänne.

R. PAASO.
Joutuun, joutuun! Me tulemme heti teitä laittamaan; pukekaa sill'aikaa
päällysnuttu yllenne.

    (Falstaff menee.)

R. VIRTA.
Toivoisin että mieheni hänet kohtaisi tuossa puvussa; hän ei voi kärsiä
sitä vanhaa Brentfordin eukkoa; hän vannoo että hän on noita: on
karkoittanut hänet talostamme, ja uhannut löylyttää häntä.

R. PAASO.
Taivas hänet ohjatkoon miehesi sauvan tielle, ja itse paholainen sitten
sauvaa ohjatkoon!

R. VIRTA.
Mutta onko todellakin mieheni tulossa?

R. PAASO.
On, ihan todella; ja hän tietää tuon koppajutunkin, mistä lieneekin sen
tietoonsa saanut.

R. VIRTA.
Siitä otamme selvän: minä laitan niin, että renkini taas kantavat ulos
saman kopan ja tapaavat mieheni ovessa niinkuin viimeinkin.

R. PAASO.
Niin, mutta hän on täällä tuossa tuokiossa; mennään nyt pukemaan häntä
Brentfordin noidaksi.

R. VIRTA.
Ensin sanon palvelijoilleni, miten heidän tulee menetellä kopan kanssa.
Menkää te sill'aikaa ylisille, minä tulen heti ja tuon hänelle
pääliinan.

    (Menee.)

R. PAASO.
Hirteen koko ruokoton konna! Me emme voi kyllin pahasti häntä pidellä.
Näin tehdessämme osotamme vainen,
Ett' arvokas on iloinenkin nainen.
Sijansa leikki, kun on kädet kuivat;
Mut muista: tyyness' isot kalat uivat.

    (Menee.)
    (Rouva Virta tulee kahden palvelijan kanssa.)

R. VIRTA.
Tuossa, miehet, ottakaa taas tuo koppa olallenne; herra tulee kohta
kotiin; jos hän käskee teitä laskemaan sen maahan, niin totelkaa.
Nopeat liikkeet!

    (Menee.)

1. PALVELIJA.
No, käydään kiinni.

2. PALVELIJA.
Taivas varjelkoon, ettei se taas ole täynnä ritaria!

1. PALVELIJA.
Sitä en luule: ennemmin kantaisin saman verran lyijyä.

    (Virta, Paaso, Höllönen, Cajus ja sir Hugh Evans tulevat.)

VIRTA.
Mutta jos se havaitaan todeksi, herra Paaso, niin millä hyvitätte sen,
että olen narrinanne ollut? -- Maahan koppa, te konnat! -- Kutsukoon
joku tänne vaimoni. -- Kultalintu kopassa! -- Oo, te konnat ja
parittajat! Tässä on puolue, joukkokunta, salaseura, kapinaliitto minua
vastassa. Nyt joutuu itse perkele häpeään. -- Tänne, vaimo, kuuletkos!
-- Esiin, esiin sieltä! -- Katsotaanpas mitä aimo vaatteita sinä
lähetät pesuun!

PAASO.
Tämä on jo liikaa! Herra Virta, te ette enää saa käydä irti; teidän on
kädet sidottavat.

EVANS.
Nii, hän o pääst pyöräl; hän o hull niinku hull koer.

HÖLLÖNEN.
Totta totisesti, herra Virta, tämä ei ole oikein, ei totta totisesti.

    (Roteva Virta tulee.)

VIRTA.
Samaa minäkin sanon. -- Tulehan tänne, rouva Virta, rouva Virta,
kunniallinen nainen, siveä vaimo, hyväntapainen olento, jolla on
mustasukkainen narri miehenä! -- Syyttä suotta minä epäilen, eikö niin,
rouvaseni?

R. VIRTA.
Taivas olkoon todistajani, että niin teet, jos minua epäilet
uskottomuudesta.

VIRTA.
Aivan niin, sinä rautaotsa! Jatka, jatka vain? -- Maalle sieltä, senkin
roisto!

    (Heittää vaatteet maalle kopasta.)

PAASO.
Tämä on jo liikaa.

R. VIRTA.
Etkö häpeä? Anna vaatteiden olla.

VIRTA.
Kyllä sinut kohta löydän.

EVANS.
Täs ei ol järkki. Meinatteks te nosta yles teijä vaimo hamei? Kas nii,
poies siit!

VIRTA.
Tyhjäksi koppa, sanon minä!

R. VIRTA.
Mutta, hyvä mies, --

VIRTA.
Herra Paaso, niin totta kuin olen mies, niin eilen kannettiin joku ulos
tässä kopassa; miksi ei hän nyt taas voisi siinä olla? Talossani hän
on, se on vissi, tietoni ovat varmat, epäluuloni on oikeutettu. Maalle
kaikki vaatteet!

R. VIRTA.
Jos sieltä miehen löydät, niin saat tappaa sen kuin kirpun.

PAASO.
Tässä ei ole niin ketään.

HÖLLÖNEN.
Kunniasanani kautta, tämä ei ole oikein, herra Virta; häpäisette vain
itsenne.

EVANS.
Herr Virta, teijä pittä rukkoill eik seurat teijä omi lihallissi
mieljohteitan; tämä on mustsukkasutt.

VIRTA.
Hyvä; tässä ei ole se, jota etsin.

R. VIRTA.
Eikä missään muuallakaan kuin omissa aivoissasi.

VIRTA.
Auttakaa minua vain tämä kerta etsimään läpi taloni; jos en löydä mitä
haen, niin älkää mitenkään typeryyttäni kaunistelko; tehkää minut
ainaiseksi pöytänarriksenne; tulkoon sananparreksi: niin mustasukkainen
kuin Virta, joka ludosta pähkinästä etsi vaimonsa rakastajaa. Tehkää
vain tämä kerta mielikseni, vain tämä kerta auttakaa minua etsimään.

R. VIRTA.
Hoi sieltä! Rouva Paaso, tulkaa alas sieltä, ja se vanha eukko kanssa;
mieheni tulee sinne yliskamariin.

VIRTA.
Vanha eukko? Mikä vanha eukko?

R. VIRTA.
No, se piikatyttömme täti Brentfordista.

VIRTA.
Se velho, se portto, se rietas luuska! Enkö ole kieltänyt häntä talooni
tulemasta? Hän kulkee täällä asioilla, eikö niin? Me olemme typeriä, me
miehet, emme hoksaa, mitä tuon taikuriammatin takana piilee. Hän tenhoo
loitsuillaan, taioillaan ja ennustuksillaan, ja sellaiset lorut käyvät
yli meidän ymmärryksemme, emme tajua niistä tämän taivaallista. -- Alas
sieltä, sinä velho, sinä mustalaisakka, alas, sanon minä!

R. VIRTA.
Oi, hyvä rakas ukkoseni! -- Hyvät herrat, älkää antako hänen lyödä sitä
vanhaa vaimoa!

    (Falstaff tulee naiseksi puettuna, rouva Paason taluttamana.)

R. PAASO.
Tulkaa, Anna muori! Antakaa minulle kätenne.

VIRTA.
Kyllä minä hänelle annan! -- Ulos ovesta, velho! (Lyö häntä.) Senkin
homsu, ruosa, marakatti, tulen lautta! Ulos; ulos! Kyllä minä sinut
noidun, kyllä minä sinut taion!

    (Falstaff menee.)

R. PAASO.
Ettekö häpeä? Pelkään että olette piessyt hengiltä sen vaimo-paran.

R. VIRTA.
Kyllä hän sen vielä tekeekin. -- Sinä saat siitä paljon kunniaa.

VIRTA.
Hirteen koko noita!

EVANS.
Totisest mnää luule ett se akk o oikke velho; mnää en tykkä siit ku
akall o suur part; mnää näi suure parra häne liinas alt.

VIRTA.
Tuletteko kanssani, herrat? Rukoilen teitä tulemaan; pitäähän teidän
nähdä miten se mustasukkaisuuteni päättyy. Jos nyt tyhjää haukun, niin
älkää koskaan enää ajooni luottako.

PAASO.
No, taipukaamme vielä kerta hänen oikkuihinsa. Tulkaa, hyvät herrat!

    (Virta, Paaso, Höllönen ja Evans menevät.)

R. PAASO.
Toden totta, hän pieksi häntä oikein säälittävästi.

R. VIRTA.
Ei maarin niinkään; minusta hän pieksi häntä oikein säälimättömästi.

R. PAASO.
Se sauva olisi siunattava ja ripustettava alttarin päälle: se on tehnyt
ansiollisen työn.

R. VIRTA.
Mitä luulette? Voisimmekohan naiseutemme turvissa ja hyvän omantunnon
oikeudella ajaa kostoamme vielä pitemmälle.

R. PAASO.
Irstauden henki on nyt varmaankin hänestä karkoitettu; ja jos hän ei
ole peräti ja auttamattomasti paholaisen oma, niin ei hän, luulen ma,
enää koskaan viettele meitä kadotuksen tielle.

R. VIRTA.
Kerrommeko miehillemme, kuinka olemme häntä kohdelleet?

R. PAASO.
Tietysti, kaikella muotoa; jos ei muun vuoksi, niin ainakin
raapiaksemme siten pois nuo luulokuvat miehesi aivoista. Jos heidän
hellä sydämmensä sallii, että tuota siveetöntä, lihavaa ritari-parkaa
vielä on rääkättävä, niin tarjoutukaamme heille apureiksi.

R. VIRTA.
Lyön vetoa, että he tahtovat saattaa hänet julkisesti häpeämään, ja
minusta ei tästä pilasta tulekaan kunnon loppua, jos hän ei joudu
julkihäpeään.

R. PAASO.
Siis käykäämme takomaan, niin kauan kuin rauta on kuumaa.

    (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Huone Sukkanauha-ravintolassa.
    (Ravintolan isäntä ja Bardolph tulevat.)

BARDOLPH.
Herra, saksalaiset pyytävät saada kolme hevosta; herttua tulee itse
huomenna hoviin, ja he aikovat ratsastaa häntä vastaan.

ISÄNTÄ.
Mikä herttua se on, joka niin salaa kulkee? En ole hänestä hovissa
mitään kuullut. Tahdon itse puhutella noita herroja; haastavatko he
meidän kieltä?

BARDOLPH.
Haastavat, herra; käsken heidät puheillenne.

ISÄNTÄ.
Kyllä annan heille hevoseni, mutta maksaakin niistä saavat; kyllä heitä
nyljen; ovat viikon päivät pitäneet huoneeni hallussaan; minun on
täytynyt käskeä pois kaikki muut vieraani; mennä saavat, mutta kyllä
heitä nyljen. Tule.

    (Menevät.)


Neljäs kohtaus.

    (Paaso, Virta, rouva Paaso, rouva Virta
    ja pastori Hugh Evans tulevat.)

EVANS.
Se on kaikkein parhaimppi ja siivistyneimppi vaimihmissi ku mnää koskan
ole nähn.

PAASO.
Ja lähettikö hän teille kummallekin nuo kirjeet samaan aikaan?

R. PAASO.
Saman neljännestunnin kuluessa.

VIRTA.
Suo anteeks, vaimo. Tee vain mitä tahdot;
Ma ennen kylmäks uskon auringon
Kuin irstaaks sinut. Kunnias nyt pysyy
Täss' äskeisessä harhauskoisessa
Kuin usko vahvana.

PAASO.
                   No niin, jo riittää.
Nyt nöyryytes on yhtä suunnaton
Kuin äsken solvaukses. Mut käydään juoneen:
Naisemme, meille huviksi ja muille,
Tuon vanhan ihramahan kanssa kerran
Viel' yhteen tulkoot; siinä hänet kiinni
Me sieppaamme ja julki rankaisemme.

VIRTA.
Se keino paras on, jost' oli puhe.

PAASO.
Hänetkö pyytää keskiyöksi puistoon? Ei, sinne hän ei tule milloinkaan.

EVANS.
Te sanositt ett hän paiskatti jokke ja sai vanhan akkan pahapäiväisest
selkkäs; mnää luule ett hän ny o nii pelosas, etei hän tulisis sinn;
mnää luule ett häne lihas nyt on kuritett ja ett hänest on kaikk halu
menn.

PAASO.
Niin luulen minäkin.

R. VIRTA.
On teidän työnä häntä kurittaa,
Ja meidän työnä laittaa hänet sinne.

PAASO.
Käy taru, että metsästäjä Herne,
Windsorin puiston muinoisvartija,
Kesk'öisin kiertää, suuret sarvet päässä,
Erästä tammipuuta talvet pitkät;
Puun kuivaa, karjan noituu, lehmäin maidon
Vereksi muuttaa hän ja kamalasti
Kalistaa kahleita. Tään aavejutun
Te tunnette, ja tiedätte, ett' ovat
Vanhukset heikot taikauskoiset
Totena pitäneet tuon Herne-tarun
Ja perinnöks sen meille jättäneet.

PAASO.
Niin, moni vielä kammoo keskell' yötä
Lähetä tuota Hernen tammea.
Mut mitä sitten?

R. VIRTA.
                 Tää on juoni: Falstaff
Tuon tammen luona yhtyvä on meihin
Herneksi puettuna, sarvet päässä.

PAASO.
No hyvä; oletetaan että tulee --
Ja tuossa puvussa kun sinne saapuu,
Niin mitä sitten? Mitä sitten teette?

R. PAASO.
Jo siitäkin on sovittu; näin ikään:
Puemme Annini ja poikaseni
Ja kolme neljä samankokoista
Tontuiksi, keijuiksi ja kääpiöiksi,
Ylt' yltään valkeaan ja vihreään,
Palavat vahatuohuskruunut päähän
Ja käsiin kalkkareet. Yht'äkkiä,
Kun Falstaff, hän ja minä koolla ollaan,
Niin kuopast' esiin syöksevät he, laulain
Sekavaa laulua. Kun heidät näemme,
Niin säikähtäin me kaksi pakenemme;
He piirittävät rivon ritarin
Ja keijuin tapaan häntä nipistävät,
Kysyen, kuinka keijukaisten kisaan
Pyhälle kentälle hän tohtii tulla
Noin saastaisena.

R. VIRTA.
                  Kunnes toden sanoo,
Niin keijut häntä oikein nipistävät
Ja kärventävät.

R. PAASO.
                Kun on totuus kuultu,
Tulemme esiin, irroitamme sarvet
Ja kotiin narrin nauramme.

VIRTA.
                           Mut lapset
Opettaa täytyy, muuten pettää juoni.

EVANS.
Kyll mnää lapsil opeta, mill viisill heijä pitä tehd, ja mnää ruppe
iteki narriks ja kärytä sit ritari aik laill.

VIRTA.
Mainiota! Nyt naamarien ostoon!

R. PAASO.
Annista tehdään keijun kuningatar,
Hän hienoon valkopukuun puetaan.

PAASO.
Min' ostan silkin. -- (Syrjään.) Siinä Annin ryöstää
Saa Laihanen ja viedä vihille
Etoniin. -- Sana Falstaffille joutuun!

VIRTA.
Ma Ojasena taas käyn hänen luonaan;
Hän mult' ei mitään salaa; tulee varmaan.

R. PAASO.
Ei tarvis. Ostakaa vain kaikki tarpeet
Ja koristukset meidän keijuillemme.

EVANS.
Mennäst ny sitt, tämä on vähä ihmelist lysti ja oikke kunnjalist
koeranpeli.

    (Paaso, Virta ja Evans menevät.)

R. PAASO.
Nyt, rouva Virta, pankaa eukko Reipas
Sir Johnilt' utelemaan hänen mieltään.
    (Rouva Virta menee.)
Käyn itse tohtorissa; häntä toivon,
En ketään muuta, Annan puolisoksi.
Tuo Laihanen on rikas, mutta hölmö,
Ja häneen mieheni on mieltynyt.
Mut, paitse rahaa, tohtorilla hoviss'
On suosijoita; hän se tytön saakin,
Tarjolla vaikk' ois tuhat parempaakin.

    (Menee.)


Viides kohtaus.

    Huone Sukkanauha-ravintolassa.
    (Isäntä ja Simppeli tulevat.)

ISÄNTÄ.
Mitä tahdot, moukka? Mitä, pölkkypää? Puhu, puhku ja soita: lyhyeen,
joutuun, nopeaan, sukkelaan!

SIMPPELI.
Hyvä, hyvä herra, minulla olisi asiaa sir John Falstaffille herra
Laihaselta.

ISÄNTÄ.
Tuossa on hänen huoneensa, hänen talonsa, hänen linnansa, hänen
uudinvuoteensa ja telttasänkynsä;[18] siellä on kauttaaltaan maalauksia
tuhlaajapojan historiasta, vereksiä ja uusia. Mene, kolkuta ja huuda;
hän vastaa sinulle kuin kannibaalilainen; kolkuta, sanon minä.

SIMPPELI.
Sinne meni eräs vanha eukko, lihava eukko hänen huoneeseensa; rohkenen
olla niin hävytön ja odottaa, kunnes hän tulee sieltä; oikeastaan
minulla olisikin hänelle asiaa.

ISÄNTÄ.
Mitä? Lihava eukko? Voi vielä ryöstää ritarin! Annas kun minä huudan.
-- Ritari pukari! Sir John pukari! Vastaa sotaisista keuhkoistasi:
oletko siellä? Isäntäsi, ephesiläisesi,[19] sinua kutsuu.

FALSTAFF (ylhäältä).
Mitä asiaa, hyvä isäntä?

ISÄNTÄ.
Täällä on eräs böhmiläinen tattari, joka odottaa lihavan eukkosi alas
tulemista. Päästä hänet, pukari, päästä hänet; minun huoneeni ovat
siveyden asuinsijoja. Hyi! Salaisuuksiako? Hyi!

    (Falstaff tulee.)

FALSTAFF.
Niin, hyvä isäntä, olihan siellä vanha lihava eukko vastikään luonani,
mutta hän on jo tiessään.

SIMPPELI.
Luvalla kysyen, armollinen herra, eikö se ollut se Brentfordin viisas
eukko?

FALSTAFF.
Oli kuin olikin, sinä raakunkuori. Mitä sinä hänestä tahdot?

SIMPPELI.
Isäntäni, hyvä herra, herra Laihanen, lähetti minut hänen peräänsä, kun
näki hänen kulkevan kadun poikitse, kysymään, hyvä herra, onko eräällä
Nym nimisellä miehellä, joka häneltä vitjat peijasi, ne vitjat, vai
eikö.

FALSTAFF.
Puhuin juuri hänen kanssaan siitä.

SIMPPELI.
Ja, luvalla kysyen, mitä sanoi hän?

FALSTAFF.
Niin, hän sanoi, että ihan sama mies, joka herra Laihaselta peijasi
hänen vitjansa, petkutti ne häneltä.

SIMPPELI.
Voi, jos olisin saanut sitä eukkoa itseä puhutella! Olisi minulla ollut
muutakin häneltä kysyttävää isäntäni puolesta.

FALSTAFF.
Mitä sitten? Sano pois.

ISÄNTÄ.
Niin, anna tulla; joutuun!

SIMPPELI.
Minulla ei ole lupaa sitä salata.

ISÄNTÄ.
Salaa se, muuten olet kuoleman oma!

SIMPPELI.
No niin, herra, se koski vain neitsyt Anna Paasoa; piti vain kysyä,
olisiko herralleni onneksi saada hänet vai eikö.

FALSTAFF.
Se on hänelle onneksi, on.

SIMPPELI.
Mikä, herra?

FALSTAFF.
Saada hänet tai ei. Mene vain ja sano, että eukko on sen minulle
sanonut.

SIMPPELI.
Saanko olla niin hävytön ja sanoa sen, herra?

FALSTAFF.
Saat olla niin hävytön kuin tahdot.

SIMPPELI.
Kiitoksia, armollinen herra. Herrani tulee varmaankin oikein iloiseksi
näistä uutisista.

    (Menee.)

ISÄNTÄ.
Sinä olet oppinut mies, sir John, oppinut mies. Sano, oliko siellä
tietäjä-akka luonasi?

FALSTAFF.
Oli niinkin, isäntäiseni; semmoinen, joka opetti minulle enemmän
viisautta, kuin mitä ennen olin oppinut koko elinaikanani; enkä sitä
paitse maksanut siitä mitään palkkaa, vaan sain itse palkan
oppimastani.

    (Bardolph tulee.)

BARDOLPH.
Heresta varjelkoon herra! Petosta, sulaa petosta!

ISÄNTÄ.
Missä ovat hevoseni? Sano hyvää niistä, sinä konnanminttu!

BARDOLPH.
Tiessään petturien kanssa; sillä heti kun tulin tuolle puolen Etonia,
viskasivat he minut toisen hevosen selästä lokalätäkköön; ja sitte
kannukset kylkeen ja matkaan, niinkuin kolme saksalaista pirua, kolme
tohtori Faustusta.

ISÄNTÄ.
He menivät vaan herttuaa vastaan, sinä konna; älä sanokaan, että he
pakenivat; saksalaiset ovat rehellisiä ihmisiä.

    (Sir Hugh Evans tulee.)

EVANS.
Misä on isänt?

ISÄNTÄ.
Mikä asiana, herra Hugh?

EVANS.
Pitäkkä silmäll teijä kundejann; yks mnuun ystvän tul just kaupunkkihi
ja sanos ett kolm sakslaist peijona on peijann Readingin, Maidenheadin
ja Colebrookin krouvareilt kaikk heijä hevoses ja rahas. Mnää sano sen
teill hyväs aivotukses, näettäk, te olett sukkel mies ja täynnäs kurei
ja konnankoukui, eik se passa ett teit peijata. Hyväst vaa!

    (Menee.)
    (Tohtori Cajus tulee.)

CAJUS.
Miss ole se Sukkinahi isende?

ISÄNTÄ.
Tässä, herra tohtori, pää pyörällä ja kahden vaiheella.

CAJUS.
Mine ei osaan sano mike se ole; mut minu ole sanottu ett te teke suuret
_preparations_ ykden Saksa herttua tekden; _parbleu_, hovi ei
mite teede, ett mike herttua tule; mine tarkoitta hyve. _Adieu!_

    (Menee.)

ISÄNTÄ.
Huuda ja huikkaa, konna sinä, juokse! -- Auta minua, ritari; olen
myyty. -- Juokse ja lennä, huikkaa ja huuda, sinä konna! Minä olen
myyty!

    (Isäntä ja Bardolph menevät.)

FALSTAFF.
Soisin että koko maailma tulisi peijatuksi, sillä minua on peijattu ja
päälliseksi vielä piesty. Jos hovin korviin tulisi, kuinka minua on
muodosteltu ja kuinka minun muodostustani on huuhdottu ja kurikoittu,
niin varmaankin sulattaisivat minut irti rasvoistani, tippa tipalta, ja
voitelisivat minulla kalastussaappaitaan; lyön vetoa että minua
pistelisivät terävillä kommillaan, kunnes olisin kokoon kitistynyt kuin
kuiva päärynä. Ei ole onni minua suosinut sen jälkeen, kuin
paholaiselle vannoin sieluni pelipöydässä. Jos vain henkeni kulkisi sen
verran, että voisin lukea isämeitäni, niin tekisin, toden totta,
katumusta.

    (Rouva Reipas tulee.)

No, mistä sinä tulet?

R. REIPAS.
He, noiden kahden tyköä, tiedämmä.

FALSTAFF.
Piru vieköön toisen ja pirun emä toisen, niin ovat molemmat hyvässä
turvassa. Olen heidän tähtensä kärsinyt enemmän, kuin mitä inhimillisen
luonnon sikamainen heikkous saattaa sietää.

R. REIPAS.
Ja eikö sitten he ole kärsineet? Ovat niinkin, sen voin vakuuttaa,
eritotenkin toinen heistä: rouva Virta, ihmisparka, on niin piesty
sinelmille ja mustelmille, ettette hänestä löytäisi valkeata pilkkua.

FALSTAFF.
Älä minulle puhu sinelmistä ja mustelmista; minuun on piesty kaikki
taivaankaaren värit; vähällä etteivät minua vanginneet Brentfordin
noitana; ja jos ei ihmeteltävä älykkäisyyteni, taitoni osoitella vanhaa
akkaa, olisi minua pelastanut, niin olisi pyöveli-lurjus pistänyt minut
jalkapuuhun, julkiseen jalkapuuhun, noita-akkana.

R. REIPAS.
Sir John, sallikaa minun puhua kanssanne teidän huoneessanne, niin
saatte kuulla miten asiat ovat, suureksi mielihyväksenne, sen teille
takaan. Voi, te kultamuruset! Mikä puuha on saada teidät yhteen!
Varmaankaan toinen teistä ei palvele oikein taivasta, koska kaikki on
teille niin vastaista.

FALSTAFF.
Tulkaa huoneeseeni.

    (Menevät.)


Kuudes kohtaus.

    Sama paikka.
    (Fenton ja isäntä tulevat.)

ISÄNTÄ.
Herra Fenton, jättäkää minut rauhaan; mieleni on raskas; minä heitän
kaikki hiiteen.

FENTON.
Mua kuule toki. Hankettani auta,
Niin, kautta kunniani, multa kultaa
Saat sata puntaa yli tappiosi.

ISÄNTÄ.
No, tahdon sitten kuulla teitä, herra Fenton; ja lupaan ainakin pitää
suuni kiinni.

FENTON.
Tuon tuosta olen sulle uskonut,
Kuin helläst' Anna Paasoa ma lemmin;
Ja hänkin vastannut on rakkauteeni --
Sen verran kuin on hällä siihen valtaa --
Toiveeni mukaan. Hältä kirjeen sain,
Jost' ihmetyksiin juodut, kun sen luet.
Sen pila liittyy niin mun asiaani,
Ett' en voi toista selittää, jos toisest'
En myöskin kerro. Valtaosa siinä
Paksulla Falstaffill' on. Pilan juonen
Sa näet tästä.
    (Näyttää kirjettä.)
               Katsos, isäntä,
Ens' yönä, juuri kahdentoista jälkeen,
Ihana Anna Hernen tammen luona
Esiintyy keijuiskuningattarena;
Syyn näet tästä. Tuossa pukimessa --
Muut ilveet parhaillaan kun käynniss' ovat --
Hänt' isä vaatii Laihas-herran kanssa
Pois karkaamaan ja Etonissa heti
Vihille käymään; hän on suostunutkin.
Mut katsos, äiti, jok' on kauppaa vastaan
Ja suosii Cajusta, on päättänyt
Ett' tämän samoin tulee ryöstää tyttö --
Kun muissa ilveiss' askaroivat toiset --
Ja viedä kirkkoon, missä pappi vartoo
Ja heidät vihkii; tyttö äidin juoneen
On suostuvinaan ja on tohtorin
Luvannut ottaa. -- Nyt on tuuma tämä:
Valkoisiin pukeumaan hänt' isä tahtoo,
Ja näin -- tuo Laihanen kun sopivaksi
Näkisi häntä kädest' ottaa -- tulis
Hänt' Annan seurata. Mut äiti tahtoo --
Jott' olis tuntomerkit tohtorilla,
Kun kaikilla on siellä valepuvut --
Ett' Annill' oisi vehryt höllä puku
Ja korunauhat päässä liehumassa;
Ja tohtori, kun näkis sopivaksi,
Puristais hänen kättään, jolloin tyttö
Ois suostuvainen häntä seuraamaan.

ISÄNTÄ.
Kumpaako narraa? Äitiä vai isää?

FENTON.
He, kumpaakin, ja seuraa minua.
Mut siinä mutka, miten saada pappi,
Mi keskiyöllä kirkoss' odottaisi
Ja sydäntemme juhlallisen liiton
Siell' avioksi laillistuttaisi.

ISÄNTÄ.
Juonenne käymään pankaa; papin hankin.
Kun tytön saatte, kyllä papin saatte.

FENTON.
Iäti olen sulle kiitollinen,
Ja pikaista et palkkaakaan jää vaille.

    (Menevät.)




VIIDES NÄYTÖS.


    Ensimmäinen kohtaus. Huone Sukkanauha-ravintolassa.
    (Falstaff ja rouva Reipas tulevat.)

FALSTAFF.
Hyvä ihminen, lakkaa jo rupattamasta; -- mene nyt; -- mikä on sanottu,
se on sanottu. Tämä on kolmas kerta, toivon että kolmas toden sanoo.
Kas niin, mene nyt. Sanotaan että kolmiluku on hyvä luku sekä
syntymiseen, elämänmenoon että kuolemaankin nähden. Mene nyt.

R. REIPAS.
Kahleet teille toimitan; ja teen minkä voin hankkiakseni teille parin
sarvia.

FALSTAFF.
Mene, sanon minä; aika kuluu. Kas niin, pää pystyyn ja sipsuta matkaan.

    (Rouva Reipas menee.)
    (Virta tulee.)

Mitä kuuluu, herra Ojanen? Tänä yönä, herra Ojanen, asia ratkaistaan,
tai ei koskaan. Tulkaa puistoon keskiyön aikaan Hernen tammen luo, niin
saatte nähdä kummia.

VIRTA.
Ettekö ollutkaan hänen luonaan eilen, niinkuin sanoitte sovituksi?

FALSTAFF.
Menin hänen luokseen, herra Ojanen, tämmöisenä kuin näette, vanhana
köyhänä miehenä; mutta tulin hänen luotaan, herra Ojanen, vanhana
köyhänä akkana. Tuo kanalja Virta, hänen miehensä, on kaikkein
pirullisimman ja hulluimman mustasukkaisuusperkeleen riivaama, mikä
ikänä on ihmisaivoja vallinnut ja villinnyt. Nähkääs vain: -- hän
pieksi minua armottomasti naisvaatteissani; sillä miehen vaatteissa,
herra Ojanen, minä en pelkää itse Goliathia kangastukkeineen, koska
hyvin tiedän että elämä on vain kankurin syöstävä.[20] Minulla on
kiire; käykää kansani; kerron teille kaikki, herra Ojanen. Aina siitä
saakka, kuin hanhia elävältä kynin, laiskana ajelin ja kiekkoa löin, en
ole tiennyt miltä selkäsauna maistuu, ennenkuin nyt. Tulkaa kanssani;
kerron teille kummia tuosta Virrasta, jolle tänä yönä aion kostaa ja
toimittaa hänen vaimonsa teidän käsiinne. Tulkaa! Kummia asioita on
tekeillä, herra Ojanen; tulkaa!

    (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Windsorin puisto.
    (Paaso, Höllönen ja Laihanen tulevat.)

PAASO.
Tulkaa pois; väijymme täällä linnan kaivannossa, kunnes näemme
keijujemme valkeat. -- Ajatelkaa tytärtäni, vävy Laihanen.

LAIHANEN.
Tietystikin. Olen puhellut hänen kanssaan, ja meillä on merkkisana,
josta tunnemme toisemme. Minä menen sen valkoisen tykö ja sanon "titi";
hän sanoo "piti"; ja siitä me tunnemme toisemme.

HÖLLÖNEN.
No, hyvähän tuo; mutta mitä hyödyttää nuo "titi" ja "piti"? Onhan se
valkoinen puku jo riittävä tunnusmerkki. -- Kello on jo kymmenen
lyönyt.

PAASO.
Pimeä on yö. Taivas pilantekoamme siunatkoon! Kukaan ei tarkoita pahaa,
paitse paholainen, ja hänet me tunnemme sarvistaan. Tulkaa pois:
seuratkaa minua.

    (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Katu Windsorissa.
    (Rouva Paaso, rouva Virta ja tohtori Cajus tulevat.)

R. PAASO.
Herra tohtori, tyttäreni on vihreässä puvussa; kun näette ajan
sopivaksi, niin ottakaa häntä kädestä, ja sitten pois hänen kanssaan
kirkkoon, ja tehkää se sukkelaan. Menkää edeltä puistoon; meidän
molempain täytyy kulkea yhdessä.

CAJUS.
Mine teede, mite minu pite tekde. _Adieu!_

R. PAASO.
Hyvästi, herra tohtori. (Cajus menee.) Miestäni ei varmaankaan niin
ilahuta Falstaffin kuritus, kuin häntä suututtaa tyttäreni naittaminen
tohtorille. Mutta vähät siitä; parempi vähä toraa kuin paljo
sydämmensurua.

R. VIRTA.
Mutta missä on Anni ja hänen keijuisparvensa? Ja se walesilainen
liekkiö Evans?

R. PAASO.
He ovat kaikki piilossa eräässä kuopassa ihan Hernen tammen
läheisyydessä, kynttilät peitossa; niillä he, heti kun Falstaff ja me
kohtaamme toisemme, yhtäkkiä valaisevat pimeyden.

R. VIRTA.
Hän siitä varmaankin pahasti säikähtyy.

R. PAASO.
Jos ei säikähdy, niin joutuu pilkaksi, ja jos säikähtyy, niin joutuu
vielä suuremmaksi pilkaksi.

R. VIRTA.
Kyllä häntä nyt petkutamme oikein tuntuvasti.

R. PAASO.
Petkuttaa mokomaakin riettautta
Ei petost' ole eikä viekkautta.

R. VIRTA.
Jo aika joutuu; tammen, tammen luo!

    (Menevät.)


Neljäs kohtaus.

    Windsorin puisto.
    (Sir Hugb Evans ja keijut tulevat.)

EVANS.
Tulkka, keijut, sipsutelkka, tulkka, tulkka; ja muistakka mitä teijän
pitä tehd; rohkeutt vaa, sen mnää sano; tulkka ny mnuun peräs krooppi,
ja ku mnää anna merki, niin tehkä niinku mnää teil sanosi. Tulkka,
tulkka, sipsutelkka!

    (Menevät.)


Viides kohtaus.

    Toinen kohta samaa puistoa.
    (Falstaff tulee valepuvussa, pukinsarvet päässä.)

FALSTAFF.
Windsorin kello on kaksitoista lyönyt; hetki lähestyy. Nyt,
kuumaveriset jumalat mua auttakoot! -- Muista, Jupiter, että tulit
häräksi Europan tähden; lempi pani sarvet päähäsi. -- Oi, kaikkivaltias
lempi, joka jossakin määrin tekee luontokappaleesta ihmisen, jossakin
määrin ihmisestä luontokappaleen! Tulit niinikään, Jupiter,
joutseneksi, lemmestä Ledaan. Oi, kaikkivoipa lempi! Kuinka jumala
silloin lähenteli hanhen luontoa! -- Ensimmäisen synnin teit raavaan
muodossa; -- oi, Jupiter, mikä raavasmainen synti! Ja sitten toisen
synnin hanhen hahmossa; -- aattelehan, Jupiter, mikä hanhimainen synti!
-- Jos jumalilla on näin kuuma sapso, niin mitä sitte ihmisraukoilla?
Mitä minuun tulee, niin olen tässä Windsorin hirvenä, ja lihavin koko
tarhassa, luulisin. Suo minulle, Jupiter, vilpoinen kiima-aika; kuka
muuten vastaa siitä, jos juoksen rasvani kuiviin. Ken se tuossa tulee?
Naaraaniko?

    (Rouva Virta ja rouva Paaso tulevat.)

R. VIRTA.
Sir John? Oletko siellä, hirviseni? oma uroshirveni?

FALSTAFF.
Oma mustasaparoinen naaraaniko? -- Satakoon nyt taivaasta
perunoita,[21] soittakoon ukkonen "vihreän hameen" nuottia, rakeilkoon
sokurikakkuja ja pyryttäköön muskottipähkinöitä; nouskoon myrskynä
kiihokkeita; tässä on minun turvapaikkani!

    (Syleilee häntä.)

R. VIRTA.
Rouva Paaso on mukana, kultamuruseni.

FALSTAFF.
Ottakaa osanne minusta niinkuin lahjapeurasta, reisi kumpikin; itse
pidän kyljet, lavat saa puistonvartija, ja sarveni testamenttaan
miehillenne. Enkö ymmärrä metsästystä, hä? Enkö haasta niinkuin Herne
metsämies? Haa! Nyt se Cupido on tunnokas lapsi; hän antaa
vahingonkorvausta. Niin totta kuin olen kunnon aave, niin tervetuloa!

    (Melua ulkopuolella.)

R. PAASO.
Hyväinen aika! Mitä melua?

R. VIRTA.
Taivas syntimme anteeksi antakoon!

FALSTAFF.
Mitä, mitä se on!

R. VIRTA ja R. PAASO.
Pois, pois!

    (Juoksevat pois.)

FALSTAFF.
Varmaankaan ei piru tahdo minua kadotukseen, koska silloin ruumiini
öljy voisi sytyttää helvetin ilmituleen; muuten hän ei panisi eteeni
tällaisia kompastuksia.

    (Sir Hugh Evans, satyyrina, Anna Paaso, keijukaisten
    kuningattarena, hänen veljensä ja muut keijuiksi
    puetut tulevat, vahakynttilät kädessä.)

ANNA.
Te keijut, harmaat, vihreet, valkeat,
Yön varjot, kuutamossa kulkijat,
Te onnen orporaukat, tulkaa tänne,
Ja tehkää virkanne ja tehtävänne.
Puck, airut, toimeen käske keijukaiset.

PISTOOLI.
Vait, keijut! Hiljaa, ilman ihalaiset!
Windsoriin, sirkka! Tutki uunin loukat:
Jos lies on siivoton ja maassa poukat,
Nipistä piikaa, ett' on iho musta;
Ei kuningatar kärsi tahrimusta.

FALSTAFF.
Haa! keijut! Joka heila haastattaa,
Se kuolee. Huppuun! Heit' ei nähdä saa.

    (Laskeutuu maahan kasvoilleen.)

EVANS.
Toimeesi, helmi! Tytön jos näet milloin,
Mi kolmet rukoukset lukee illoin,
Sen mieleen nosta taivaalliset kuvat,
Sill' olkoon unet, niinkuin lapsen, huvat.
Mut sitä, joka syntejään ei pelkää,
Nipistä käsiin, reisiin, kylkiin, selkään.

ANNA.
Hoi, keijut, piiriin!
Hakekaa linna kellarista viiriin
Ja onni viekää joka kammioon,
Niin että viimeiseen ne tuomioon
Eheinä seisovat ja loistokkaina
Ja haltijansa arvoisina aina.
Ritarikunnan tuolit balsamilla
Te hiertäkää ja kukkasvoitehilla,
Vihitkää onneen uudet ritarit
Ja niiden aseet, kilvet, kypärit.
Yöt laulain, nurmikeijut, pyörikää
Ja sukkanauhan tapaan kiertäkää;
Jälkenne vihertäkööt vehryeinä
Ja vehmahampina kuin nurmen heinä;
Ja "_honny soit qui mal y pense_",[22] se sana
Se puna-, sini-, valko-kirjavana
Siin' olkoon painettuna kukkasilla,
Niinkuin se helmillä ja safiirilla
Ritarin polveakin koristaa;
Kukilla, näet sen, keijut kirjoittaa.
Pois! Hajotkaa! Mut muistakaatte olla
Taas ennen yhtä piirikarkelolla
Tään tammen ympärillä.

EVANS.
                       Rivittäin
Nyt kaikki kulkekaa ja käsikkäin.
Ja kiiltomadot olkoot valonamme,
Kun tammen ympärillä tanhuamme.
Vait! Maallista ma haistan.

FALSTAFF.
Taivas minua varjelkoon tuosta walesilaisesta liekkiöstä, hän pian
noituu minut juustokimpaleeksi.

EVANS.
                            Mato kurja,
Sun noitui syntymässäs silmä nurja.

ANNA.
Tulella koitelkaamme sormenpäitä;
Jos puhdas on hän, karttaa tuli näitä
Ja ei tee vikaa; vaan jos tuo se vaivan,
Niin liha saastaist' on ja pilall' aivan.

PISTOOLI.
Koitellaan!

EVANS.
            Ottaako se pölkky tulta?

    (Polttavat häntä kynttilöillään.)

FALSTAFF.
Ai, ai, ai, ai!

ANNA.
Pilalla on ja haisee turmellulta!
Nyt, keijut, pilkkalaulu viritelkää,
Ja tanhutessa häntä nipistelkää.

        Laulu.

    Hyi, hyi, lihan saastautta,
    Hekkumaa ja irstautta!
    Himo on veren liekintää,
    Riettaan mielen siittämää,
    Sydämmessä syntyy, viihtyy,
    Aatoksessa yltyy, kiihtyy.
    Konnaa, keijut, nipistelkää,
    Nipistelkää, kärvennelkää;
    Polttakaa ja pieskää hältä liha ja luu,
    Kunnes soihdut ne sammuu ja tähdet ja kuu!

(Laulun kestäessä keijut nipistelevät Falstaffia. Tohtori Cajus tulee
toiselta taholta ja vie pois viheriäksi puetun keijun, Laihanen
toiselta taholta ja sieppaa mukaansa valkeapukuisen keijun: Fenton
tulee ja hiipii pois Anna Paason kanssa. Metsästyshuutoja kuuluu
etäältä. Kaikki keijut juoksevat pois. Falstaff ottaa pukinsarvet
päästään ja nousee.)

    (Paaso, Virta, rouva Paaso ja rouva Virta tulevat.)

PAASO (puhutellen Falstaffia).
Seis! seis mies! Vihdoin teidät tavotimme.
Nää viimeisetkö konnankoukkunne?

R. PAASO.
Pois tulkaa; pila päättyköön. --
No, sir, Windsorin rouvat onko mieleen teille? --
Kas, mieheni! Nuo kauniit haarut metsäss'
On luontevammat kai kuin kaupungissa?

VIRTA.
No, herraseni, kuka nyt on sarvipää? -- Herra Ojanen, Falstaff on
konna, sarvipää konna; tässä ovat hänen sarvensa, herra Ojanen; ja,
herra Ojanen, hän ei Virran omasta ole saanut muuta hyväkseen käyttää
kuin hänen pyykkikoppaansa, hänen sauvaansa ja kaksikymmentä puntaa
rahaa, jotka ovat takaisin herra Ojaselle maksettavat; hänen hevosensa
ovat siitä takavarikkoon otetut, herra Ojanen.

R. VIRTA.
Sir John, meillä oli huono onni; emme koskaan saaneet rauhassa yhtyä.
En enää milloinkaan aio teitä rakastajanani pitää; olette vain tästä
lähin hirvenä.

FALSTAFF.
Alan ymmärtää, että minusta on tehty aasi.

VIRTA.
Niin on, vieläpä härkäkin; kummastakin on meillä todistukset.

FALSTAFF.
Ja nuo siis eivät olekaan keijuja? Kolme, neljä kertaa juolahti päähäni
ajatus, että ne eivät olisi keijuja; mutta kuitenkin paha omatuntoni ja
älyni äkillinen hervahdus tekivät tämän törkeän kepposen uskottavaksi,
niin että vastoin kaikkea taitoa ja järkeä luulin niitä keijuiksi.
Siitä näette, että älystäkin voi tulla hölmö, kun se joutuu huonoille
poluille.

EVANS.
Sir John Falstaff, peljäkkä Jumala ja pankka poies kaikk lihahimo, nii
teit ei keijut enä nipistel.

VIRTA.
Hyvin sanottu, liekkiö Hugh.

EVANS.
Ja voisisitt teki pann poies ne musta suka.

VIRTA.
Minä en enää vaimoani epäile, kunnes sinä osaat häntä kunnon kielellä
mielistellä.

FALSTAFF.
Ovatko aivoni päiväsen pehmittämät, kun niissä ei enää ole pontta
ehkäistä näin törkeätä petosta? Saako walesilainen pukkikin nenälleni
hypätä? Pitääkö minulla olla nukkaverkainen narrinlakki[23] päässä?
Parempi olisi paahdettuun juustokimpaleeseen tukehtua.

EVANS.
Juustost ei saad voit; ja teijä vatt on tykkönäs voit.

FALSTAFF.
"Vatt on tykkönäs voit!" Pitikö minun eläissäni vielä tulla
pilkkatauluksi mokomalle, joka solkkaa ja rääkkää äidinkieltämme?
Tuommoinen on omiansa saattamaan kaikki lemmenseikkailut ja yöjuoksut
koko valtakunnassa rappiolle.

R. PAASO.
Siis, luuletteko, sir John, että, vaikka olisimmekin kaiken siveyden
suinpäin sydämestämme karkoittaneet ja sielumme tinkimättä hornalle
luvanneet, että itse paholainenkaan olisi voinut meitä teihin
ihastuttaa?

VIRTA.
Tuollainen rapamaha! Tuollainen tappurasäkki!

R. PAASO.
Pöhöttynyt miehenraato!

PAASO.
Vanha, viluinen, kuihtunut ja inhoittava ihrakupu!

VIRTA.
Ja solvaava kuin saatana!

PAASO.
Ja köyhä kuin Hioppi!

VIRTA.
Ja häijy kuin Hiopin vaimo!

EVANS.
Ja joka rakasta hekumoit ja kapakoit ja sekti ja viini ja mööti ja
juomissi ja kiroilemissi ja tapplemissi ja supatust ja rupatust.

FALSTAFF.
Kyllä nyt olen kaikkien teidän hampaissa; te saitte etuvoitteen, minä
jään takalaitaan. Olen voimaton vastaamaan tuolle walesilaiselle
rapikolle; itse tyhmyys tahtoo minua mestaroida; menetelkää kanssani
miten tahdotte.

VIRTA.
Hyvä; niin viemme siis teidät Windsoriin erään herra Ojasen luokse,
jolta olette rahaa peijannut ja jolle olette luvannut lemmenhankkijaksi
ruveta. Sen lisäksi, mitä nyt olette kärsinyt, tulee tämä rahan
suoritus teille olemaan karvas marja.

R. VIRTA.
Ei, Virta; anteeks anna velka hälle; Niin kaikki ystäviä ollaan jälle.

VIRTA.
No, tuohon käteen! Kaikk' on armahdettu.

PAASO.
Ole nyt hyvilläsi, ritari; tule tänä iltana sektiheralle luokseni;
siellä saat nauraa vaimolleni, joka nyt sinulle nauraa. Sano hänelle,
että herra Laihanen on nainut hänen tyttärensä.

R. PAASO (syrjään).
Siitä ne oppineet ovat epätietoiset; jos Anna Paaso on minun tyttäreni,
niin on hän näillä ajoin tohtori Cajuksen rouva.

    (Laihanen tulee.)

LAIHANEN.
Hoi, hoi, hoi! Isä Paaso!

PAASO.
Mitä nyt, vävypoikani? Mikä on? Onko kaikki suoritettu?

LAIHANEN.
Suoritettu? -- Tämän saavat kaikki paremmat ihmiset Glostershiressa
vielä tietää; muuten minä menen hirteen, minä.

PAASO.
Mitä on tapahtunut, vävypoikani?

LAIHANEN.
Minä tulin sinne Etoniin, mennäkseni vihille neiti Anna Paason kanssa,
ja sitten se onkin iso poikaroikale; jos ei olisi kirkossa oltu, niin
olisin minä pehmittänyt häntä, taikka hän pehmittänyt minua. Jos en
luullut, että se oli Anna Paaso, niin en enää tahdo sormeakaan
liikuttaa; ja sitte se onkin postimestarin poikanulikka.

PAASO.
Totta totisesti, otitte siis väärän.

LAIHANEN.
Tiedän sen sanomattakin; vääränhän otin, kun otin pojan tytön asemesta;
jos olisin häneen vihitty, niin, totta totisesti, vaikka hän olisi
kuinkakin hameellinen ollut, en olisi hänestä huolinut.

PAASO.
Mutta sehän oli oma tyhmyytenne. Enkö sanonut teille, että tuntisitte
puvusta tyttäreni?

LAIHANEN.
Meninhän minä sen valkoisen tykö ja sanoin "titi", ja hän sanoi "piti",
niinkuin Anna ja minä olimme sopineet; ja sitte se ei ollutkaan Anna,
vaan postimestarin poika.

EVANS.
Jesta varjel, eiks teil ol silmi pääs, ku te naitt poikkii?

PAASO.
Tämä on kovin harmillista; vaan mitäpä sille?

R. PAASO.
Rakas Yrjö, älä suutu; minä tiesin aikeesi, ja puin tyttäreni
vihreäksi; hän on nyt tohtorin kanssa kirkossa ja siellä häneen
vihitty.

    (Tohtori Cajus tulee.)

CAJUS.
Misse ole _madame_ Paaso? _Parbleu_, mine on petty; mine nai
un _garçon_, un poika, un _paysan, parbleu_, un poika; se ei
on Anna Paaso; _parbleu_, mine on petty.

R. PAASO.
Mitä, ettekö ottanut sitä vihreätä!

CAJUS.
_Oui, parbleu!_ Ja se ole poika; mine nosta kapina koko Windsori.

    (Menee.)

VIRTA.
Tämäpä kummallista! Kuka on sitten saanut sen oikean Annan?

PAASO.
Aavistan pahaa. Tuossa tulee herra Fenton.

    (Fenton ja Anna Paaso tulevat.)

No, herra Fenton?

ANNA.
Anteeksi, isä! Anteeks, armas äiti!

PAASO.
No, mamseli, miksi et suvaitse tulla herra Laihasen kanssa?

R. PAASO.
Miks tohtori ei mukanasi, tyttö?

FENTON.
Hänt' älkää säikytelkö! Kuulkaa totuus:
Tahdoitte hänet naittaa häpeällä,
Kun rakkaudess' ei mitään suhdett' ollut.
Siis kuulkaa: liittomme, jo aikaa tehty,
Nyt lujass' on; sit' ei voi mikään purkaa.
Se synti pyhä on, mink' on hän tehnyt.
Tää juoni petost', ynseytt' ei ole,
Ei lapsen velkaisuuden rikkomusta,
Sen kautta koska vältti hän ja karttoi
Tuhannet pirullisen karvaat hetket,
Jotk' aina pakkoaviota seuraa.

VIRTA.
Pois ällistys! Tät' ei voi enää auttaa.
Täss' ohjaa taivaan valta: maata, rantaa
Rahalla saat, mut onni vaimon antaa.

FALSTAFF.
Minua huvittaa, että, vaikka varta vasten minuun tähtäsitte, nuoli
livahti ohi.

PAASO.
Mik' auttaa? Fenton, siunatkoon sua taivas!
Mit' ei voi välttää, siit' ei mitään kiistaa.

FALSTAFF.
Yökoira ajaa kaikellaista riistaa.

EVANS.
Kyll mnää teijä häiss tanssaan ja syön fäsknöi.

R. PAASO.
No, nurista en tahdo. -- Rakas Fenton,
Mont' onnen päivää taivas suokoon teille!
Nyt mennään kukin kotiin, pesän loisteess'
Iloiten kujeellemme nauramaan,
Sir John ja kaikki.

VIRTA.
                    Tehdään se. -- Sir John,
Sananne Ojaselle oli vakaa:
Hän tänään rouva Virran luona makaa.

    (Menevät.)




SELITYKSIÄ:


[1] _Tähtikamari_. Kuuluisa tuomioistuin Westminsterissä, joka sai
nimensä siitä, että se piti kokouksiaan kulta-tähdillä koristetussa
salissa.

[2] _Coram_. Laihanen, joka tahtoo mainita kaikki Höllösen
arvonimet, luulee niihin kuuluvan myöskin latinaisen "coram" sanan,
joka sisältyi siihen kaavaan, millä rauha-tuomari vahvisti todistajain
lausunnot: jurat coram me, Roberto Shalloto, armigero. -- Custalorum on
lyhennys sanasta custos ratulorum = asiakirjain vartija. L., joka ei
lyhennystä ymmärrä, lisää vielä ratolorum.

[3] _Cotsall_. Näin tavallisesti äännettiin Cotswold, joka oli
ylänköseutu Gloucestershiressä, missä pidettiin suuria kilpa-ajoja.

[4] _Sackerson_ oli karhun nimi, jota näyteltiin Lontoossa.

[5] _Legionittain enkeleitä_. Viittaa englantilaiseen rahaan, joka
sai nimensä siitä, että siihen oli leimattu enkelin kuva.

[6] _Trojan Pandarus_. Pandarus esiintyy keskiaikaisissa
Troja-saduissa parittajana.

[7] _Kainin-karvainen parta_. Kain ja Juudas kuvattiin
keltapartaisina.

[8] Tohtori Cajus. Sen-niminen kuuluisa ranskalainen lääkäri eli
Englannissa Elisabetin aikana.

[9] _Flaamilainen juopporenttu_. Alankomaiden sodasta palaavat
soturit toivat mukanaan tavan pitää ylettömiä juominkeja.

[10] _Tulena maksa_. Vanha latinainen sananlasku sanoo: _cogit
amare jecur_, s.o. maksa pakottaa rakastamaan.

[11] _Actaeon, hurtat kintereillä_. Kun Actaeon näki Dianan
kylvyssä, niin tämä siitä muutti hänet hirveksi, ja omat koirat hänet
sitten repivät palasiksi.

[12] _Kiinalaisia_ pidettiin varkauteen taipuvaisina.

[13] _Vieläpä henkivartijoitakin_. Kuningattaren henkivartijoilla,
nuorilla ylimyksillä, oli tavattoman korea puku, joka pisti rouva
Reippaan silmään.

[14] Sektiä aamujuomaksi. Ravintolan vierailta oli tapana lähettää
viiniä toisesta huoneesta toiseen, siten osoittaakseen ystävyyttään tai
alottaakseen tuttavuutta.

[15] _Kastilialainen_ oli herjausnimi Englannissa ison armadan
hävittyä.

[16] _Sen hurjan prinssin_. Tarkoittaa Walesin prinssiä, sittemmin
kuningas Henrik V:ttä.

[17] _Haudatkaa minut kaulaa myöten_ j.n.e. Viittaa julmaan tapaan
muinaisaikana, jolloin sotavankeja tällä tavalla rangaistiin.

[18] _Hänen uudinvuoteensa ja telttasänkynsä_. Joka makuuhuoneessa
oli kaksi vuodetta, toinen herraa, toinen palvelijaa varten.

[19] _Ephesiläinen_, hulivilin nimitys.

[20] _Elämä on kankurin syöstävä_. Vrt. Job VII. 6!

[21] _Satakoon taivaasta perunoita_. Perunoita, joita vähää ennen
Sh:n aikaa oli Amerikasta tuotu Europpaan, pidettiin kiihoittavina.

[22] "_Honny soit qui mal y pense_." Sukkanauhan ritarinmerkin
tunnettu päällekirjoitus.

[23] _Nukkaverkainen narrinlakki_. Walesissa valmistettiin paljo
nukkaverkaa.








End of Project Gutenberg's Iloiset Windsorin rouvat, by William Shakespeare

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44826 ***