*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44892 ***

GULLIVERIN MATKAT KAUKAISILLA MAILLA

Kirj.

Jonathan Swift


Englanninkielestä suomensi Samuli S.


Nuorten kirjoja N:o 7



Otava, Helsinki, 1904.

Helsingin Uusi Kirjapaino-osakeyhtiö
(Ent. Päivälehden kirjapaino.)






SISÄLLYS:

I OSA:

Matka Lilliputiin

II OSA:

Matka Brobdingnagiin






ENSIMMÄINEN OSA

MATKA LILLIPUTIIN




ENSIMMÄINEN LUKU

Tekijä antaa muutamia tietoja itsestään ja perheestään. -- Ensimmäiset
matkustamisen aiheet. -- Hän joutuu haaksirikkoon, pääsee uimalla
Lilliputien maan rannalle. -- Vangitaan ja viedään sisämaahan.

Isälläni, pienen maatilan omistajalla Nottingham-shiressä, oli viisi
poikaa. Minut, järjestyksessä kolmannen, hän lähetti Cambridgeen,
Emanuel College nimiseen kouluun. Neljäntoista vanha olin sinne
mennessäni ja opiskelin siellä kolme vuotta. Olisin siellä opintoni
päättänytkin, mutta kun ei isän niukoista varoista riittänyt minulle
tarpeeksi eväsrahoja, vaikka kylläkin koetin elää säästäväisesti,
niin läksin Lontoosen ja menin siellä haavalääkärin oppiin mr
James Bates'ille. Hän oli siihen aikaan kuuluisa taidostaan, ja
hänen luonaan työskentelinkin neljä vuotta. Isä vainaja se silloin
tällöin lähetti minulle jonkun verran rahoja, ja ne minä käytin
tietojeni kartuttamiseen. Lueskelin merenkulkuoppia ja matemaatikaa,
tarpeellisia kyllä sille, ken aikoo lähteä kaukaisia maita katsomaan,
ja matkustelemaanhan minulla oli halu jo pienestä pitäin.

Palasin sitten mr Batesin luota kotia, jossa isältäni ja John enoltani
sekä joiltakuilta ystäviltä sain neljäkymmentä puntaa. Luvattiinpa
minulle sitä paitsi vielä 30 puntaa opintojen jatkamista varten
Leydenin yliopistossa. Siellä minä sitten tutkin lääketiedettä kaksi
vuotta ja seitsemän kuukautta, hyvin tietäen, kuinka paljo hyötyä
lääkärintaidosta on oleva pitkillä matkoilla.

Leydenistä palattuani, pääsin hyvän ystäväni mr Batesin suosituksesta
välskäriksi _Swallow_ nimiseen laivaan, kapteenina Abraham Pannell.
Seilailin sitten _Swallowilla_ kolme ajastaikaa valtameriä ristiin
rastiin. Kotimaahan palattuani, asetuin Lontoosen, jossa entinen
opettajani ja ystäväni Bates suositti minua potilaillensa. Siellä
minun kävi varsin hyvin, meninpä naimisiinkin. Vaimoni, Mary Barton,
sukkatehtailijan tytär, toi myötäjäisinä mukanaan 400 puntaa.

Mutta parin vuoden perästä hyvä opettajani kuoli, ja siitä pitäin alkoi
ammattini käydä yhä huonommin ja huonommin. Keskusteltuani vaimoni
ja muutamain tuttujeni kanssa, päätin jälleen lähteä merille. Niin
teinkin. Olin välskärinä kahdellakin laivalla peräkkäin, yhteensä
kuusi vuotta, ja ennätin käydä Itä- sekä Länsi-Indiat ja sain
koonneeksi hiukan varoja. Joutoaikoina lueskelin vanhoja ja uusia
kirjailijoita, minulla kun oli runsaanlainen kirjasto mukanani. Maissa
käytäessä, tarkastelin kansain tapoja ja elämänlaatua ja opiskelin
maankieltä, eikä se minulle vaikeata ollutkaan, minulla kun on muisti
hyvänpuoleinen.

Viimeinen näistä matkoista kun ei ottanut oikein onnistuakseen,
kyllästyin merielämään ja päätin jälleen asettua maalle
lääkärin-ammattia harjoittamaan. Kolme vuotta ponnistelin useammissa
paikoin, mutta -- ei vaan vedellyt. Silloin tarjosi minulle _Antelope_
nimisen laivan kapteeni, William Prichard, edullisen paikan laivallaan,
joka oli lähtemässä Etelä-Valtamerelle. Minä suostuin, ja niin
lähdettiin kuin lähdettiinkin ulapalle Bristolin satamasta 4:nä
toukokuuta 1699.

Matka kävi ensi alussa varsin onnellisesti.

En nyt rupea väsyttämään lukijaa kertomuksilla kaikista
matkanvaiheitten yksityiskohdista. Riittänee mainita, että Itä-Indian
kohdalla nousi ankara myrsky, joka kiidätti meidät Van Diemenin maan
pohjoisrannalle. Ylenmääräisen työn ja huonon ruuan näännyttäminä oli
meiltä kuollut kaksitoista laivamiestä, ja hyvin olivat jo heikkoja
muutkin. Marraskuun 9:nä -- niinä aikoina siis, jolloin sillä puolen
maailmaa kesä alkaa tuloansa tehdä -- oli tavattoman kova sää. Ei
aikaakaan, niin huomattiin puolen kaabelin matkan päässä laivasta
kallio, jota kohti kova tuuli meitä ajoi. Tuokion perästä laiva törmäsi
kalliota vasten ja särkyi säpäleiksi. Laskettiin vene vesille -- meitä
oli kuusi miestä -- ja koetettiin päästä irti laivasta sekä kalliosta.
Soudettiin tuosta minun laskuni mukaan kolme meripeninkulmaa [1 Engl.
penink. = 1,6 kilometriä; 1 meri-penink. = 1,85 km], mutta pian olimme
liiallisista ponnistuksista niin nääntyneet, ett'emme enää jaksaneet
airojakaan liikutella. Jouduimme aaltojen ajeltaviksi, kunnes puolen
tunnin perästä äkillinen tuulenpuuska pohjoisesta paiskasi veneen
kumoon. Miten toverieni lienee käynyt, en tiedä. Luultavasti he
hukkuivat joka mies. Minä puolestani läksin uimaan: viekööt tuuli ja
aallot minne vienevätkään. Pohjailin tuon tuostakin, mutta ylen oli
vesi syvää. Luulin jo olevani mennyttä miestä, kun äkkiä jalka tapasi
pohjan. Samaan aikaan myrskykin koko lailla laimeni. Ranta oli niin
laaka, että sain kahlata lähes peninkulman, ennenkuin pääsin kuivalle
maalle. Kello oli silloin kahdeksan maissa illalla.

Astuin tuosta sisämaahan päin puolen peninkulman verran, mutta en
nähnyt missään asuntoja enkä ihmisiäkään. Lienenkö ollut niin heikko,
ett'en niitä huomannut. Väsynyt olin peräti, ja kun ilmakin oli
helteinen, alkoi minua kovasti painostaa. Panin pitkäkseni pehmoiselle
nurmelle ja nukuin niin sikeään uneen, ett'en muista elämäpäivinäni
niin raskaasti maanneeni. Unta vedin luullakseni yhdeksän tuntia
yhtämittaa. Herätessäni oli jo täysi päivä. Yritin nousta, mutta eipä
onnistunutkaan. Seljälläni siinä loioin ja tunsin, että minulta ovat
niin kädet kuin jalatkin kahdelta puolen sidottuina maahan kiinni,
pitkä ja paksu tukkani samalla muotoa. Tunsin niinikään, että poikki
koko ruumiin, kainalokuopista vyötäisiin saakka, kulkee hienoja lankoja
puolelta toiselle. Nähdä en voinut muuta kuin suoraan ylös, ja päivä se
alkoi paahtaa ja polttaa silmiä, niin että vihaksi pisti. Ympärilläni
kuului sekavaa suhinaa, mutta tukalassa asemassani en voinut nähdä
muuta kuin pilvet taivaalla.

Hetken perästä tunsin jonkun elävän olennon liikkuvan nopeasti säärtäni
myöten yhä ylemmäs, astuvan rintani päälle ja nousevan vihdoin ihan
leukaan saakka. Käänsin silmiäni alaspäin, mikäli laatuun kävi, ja
-- siinä seisoo rintani päällä ihmis-olento, ei täyttä kuuttakaan
tuumaa pitkä, jousi ja nuoli kädessä ja viine seljässä. Kohta senjälkeen
tuntui koko joukko muitakin samallaisia olentoja, arviolta noin
neljäkymmentä henkeä seuraavan tuota ensimmäistä. Hämmästyksissäni
tuosta minä parkasin niin kovaa, että olennot säikähtivät ja juoksivat
pakoon jok'ainoa. Muutamat, kuten sittemmin sain kuulla, loukkasivat
itsensä pahasti, hypätessään kupeiltani suoraan maahan. Mutta pian he
palasivat jälleen, ja muutamat tulivat niinkin lähelle, että näkivät
kasvoni kokonaan, ja silloin ne ihmeissään nostivat kätensä ja silmänsä
ylös ja huusivat kimakalla, mutta selvällä äänellä: _Hekinah degul_.
Muut toistivat moneen kertaan samat sanat. Silloin en vielä niitten
merkitystä ymmärtänyt. Asemani oli ylen hankala, arvaahan sen. Minä
rupesin riuhtomaan itseäni irti, ja sain viimein vapaaksi vasemman
käteni, nostin sen ylös ja huomasin nyt, millä tavoin minut oli
kytketty: maahan oli lyöty paaluja, joihin raajojeni ja ruumiini ympäri
kiedotut köydet oli kiinnitetty. Samassa nykäisin lujasti päätäni
oikealle ja, vaikka se teki hyvinkin kipeätä, sain sen verran tukkaani
irti maasta, että pääsin kääntämään päätäni edes paria tuumaa. Koetin
siepata jonkun noita olennoita käteeni, mutta ne juoksivat minun
päältäni vielä kerran tiehensä. Silloin he päästivät hirmuisen kimakan
piipityksen, ja sen perästä kuulin jonkun heistä huutavan lujaa:
_Tolgo phonac_, ja samassa tunsin satakunnan nuolta sattuvan vasempaan
käteeni, ja nekös pistivät kuin neulat. Senjälkeen ammuttiin toinen
laukaus ilmaan, siihen tapaan kuin meillä Europassa ammutaan pommeja.
Muutamat nuolista putosivat kaiketikin ruumiilleni, vaikk'en sitä
tuntenutkaan, muutamat tulivat kasvoilleni, joitten suojaksi minä olin
nostanut vasemman käteni.

Tämän nuolisateen mentyä ohitse, pääsi minulta harmin ja tuskan huuto.
Koetin taas riuhtaista itseäni irti, mutta silloin tuiskahti ilmaan
uusi, entistä taajempi laukaus. Muutamat koettivat keihäillään pistää
minua kylkeen, mutta minulla oli kaikeksi onneksi ylläni paksusta
puhvelinnahasta tehty jakku, jota keihäs ei pystynyt lävistämään.
Huomasin nyt viisaimmaksi olla ihan hiljaa hamaan yöhön asti. Vasen
käteni kun on jo vapaa, näin arvelin itsekseni, niin saanhan yön aikana
itseni ihan irti. Mitä taas asukkaisin tulee, niin tottahan minussa
on miestä käymään kaikkia heidän armeijoitansa vastaan, jos heillä
sotaväki on samaa mittaa ja kuosia kuin nämä tässä.

Mutta toisin oli kohtalo päättänyt.

Huomattuaan minun pysyvän aivan asemillani, eivät pikku miehet enää
lauaisseetkaan nuoliaan minuun. Mutta hälinästä päättäen heidän lukunsa
kasvamistaan kasvoi. Parin sylen päässä minusta, oikean korvani
kohdalla, kuulin tunnin verran omituista nakutusta ja kalkutusta.
Käänsin, päätäni sinne käsin, mikäli nuorilta ja paaluilta laatuun
kävi, ja huomasin noin puolitoista jalkaa korkean lavan, johon johtivat
kahdet kolmet tikapuut, ja jossa seisoi neljä henkeä. Tältä lavalta
muuan mies, nähtävästi ylhäinen henkilö, piti minulle pitkän puheen,
josta en ymmärtänyt sanaakaan. Niin, jäi sanomatta, että ennenkuin
tämä korkea virkamies aloitti puheensa, hän huusi kovalla äänellä
kolmeen kertaan: _Langro dehul san_. (Nämä sanat, niinkuin entisetkin,
tulkittiin minulle myöhemmin.) Puheen jälkeen keräytyi heti puolisataa
miestä minun ympärilleni leikkaamaan poikki siteitä vasemmalta puolen
päätäni. Siten pääsin vapaasti katselemaan kummallekin puolen ja sain
nähdä puhujan. Mies näkyi olevan keski-ijissä ja solakampi kolmea
seuralaistaan. Yksi niistä oli paashi, joka kantoi puhujan lievettä ja
oli hiukan pitempi minun keskisormeani. Toiset kaksi seisoivat kahden
puolen puhujaa, tuota korkeata herraa, tukien häntä. Hän esiintyi kuin
tottunut puhuja konsanaankin, ja äänenpainosta sekä käsien liikkeistä
minä arvasin, milloin hän uhkaili, milloin lupaili, milloin lausui
sääliä, milloin suosiota. Minä vastasin moniaalla sanalla, mutta täynnä
nöyryyttä, sekä vasen käsi että silmät ylös aurinkoa kohti, ikäänkuin
kutsuen sitä vieraaksi mieheksi.

Koska nyt nälkäkin alkoi vaivata minua aika lailla -- viimeksihän minä
olin maistanut muutaman murenan pari tuntia ennen laivasta lähtöä, --
niin kävi luonnon vaatimus minussa niin valtavaksi, ett'en malttanut
olla sitä osoittamatta. Arvatenkin vastoin kaikkea säädyllisyyttä
minä pistin monta kertaa sormen suuhuni, tietää antaakseni hänelle,
että minä tahdon ruokaa. _Hurgo_ (se oli tuon korkean herran nimi,
niinkuin sittemmin sain tietää,) käsitti minun merkkini vallan hyvin.
Hän astui lavalta alas ja käski nostaa useampia tikapuita kummallekin
puolen minua. Satakunta miestä nousi niitä myöten minun päälleni,
astuen minun suuni eteen, käsissään korit täynnä lihaa, jotka keisari
oli lähettänyt, heti ensimmäiset viestit minusta saatuansa. Siinä oli
monenkin eläimen lihaa, sen huomasin, mutta en osannut niitä mausta
erottaa. Hyvin ne oli keitetty ja paistettu ne palaset, mutta pieniä
olivat kuin sirkan siivet. Pistin niitä suuhuni pari kolme yht'aikaa
ja samoin kolme pyssynluodin kokoista leipää kerrassaan. Lisää he
kantoivat, minkä ennättivät, kummastellen ja ihmetellen senkin
tuhannella tavalla minun kokoani ja ruokahaluani. Ilmoitin heille
sitten muilla merkeillä, että minua janottaa. Ruuan menekistä päättäen
he arvasivat, ett'ei minulle vähät juomatkaan riitä, ja niinpä he,
älykästä väkeä kun olivat, toivat varsin vikkelään kaikkein suurimman
viinitynnyrinsä, vierittivät sen kämmenelleni ja puhkaisivat pohjan.
Minä join sen yhdellä kulauksella, eikä kummakaan, siinä kun ei ollut
kuin puoli pinttiä [1/4 litraa]. Se oli kuin hienoa burgundilaista,
mutta paljoa miellyttävämpää. Tuotiin tuosta toinenkin tynnyri,
jonka minä tyhjensin samalla tapaa ja viittasin, että sopisi tuoda
enemmänkin, mutta, ei ollut enää.

Nämä ihmeet suoritettuani, he ihan riemusta ulvahtivat ja rupesivat
tanssimaan minun rintani päällä, toistaen tuon tuostakin noita
ensimmäisiä sanojansa: _Hekinah degul_. Sitten he antoivat minulle
merkkejä, että viskaisin viinitynnyrit maahan, huudettuaan sitä ennen
kumminkin: _Borak mivola_, siten varoittaen lähellä olevia väistymään
kauemmas. Ja kun tynnyrit lensivät ilmaan, silloinkos he yhdestä suusta
taas huutamaan; _Hekinah degul!_

Täytyy tunnustaani, että peukalomiesten marssiessa milloin puolelta,
milloin toiselta minun rintani päällä ja vatsallani, minun kovasti
teki mieleni siepata heitä neljä, viisikymmentä kappaletta kouraani
ja paiskata ne maahan. Mutta kun ajattelin, mitä kaikkea jo olin
saanut kärsiä, ja että heissä on miestä tekemään minulle paljoa
enemmänkin pahaa, ja kun otin lukuun, että olin antanut heille
kunniasanani, sillä semmoiseksihan olin käsittänyt alistuvaisen
käytökseni, niin luovuin moisista aikeista. Ja, sitä paitsi, olihan
minulla jo vieraanvaraisuudenkin lakien nojalla velvollisuuksia tätä
kansaa kohtaan, joka oli osoittanut minulle niin paljon auliutta. Ja
ihmeellistä kerrassaan oli näitten peukalomiesten rohkeus: tuossa he
kävellä tepastelevat minun päälläni, vaikka toinen käsi minulla on
ihan vapaana, eivätkä edes vavahtelekaan, nähdessään minunmoistani
jättiläistä. Jonkun ajan perästä, kun huomasivat, ett'en minä enää
pyydä mitään lisää, ilmestyi eteeni eräs korkean-arvoinen henkilö
hänen keisarillisen majesteetinsa nimessä. Hänen ylhäisyytensä kiipesi
oikealle polvelleni ja astui reittä myöten ylös aivan kasvojeni
kohdalle, kymmenkunta seuralaista mukanaan. Hän näytti minulle
keisarillisella sinetillä varustetun valtakirjansa ja puhui minulle
kymmenisen minuttia vakavalla arvokkaisuudella, mutta ilman kiivautta.
Puhuessaan hän tuon tuostakin viittasi eteenpäin, missä, kuten
sittemmin huomasin, oli pääkaupunki noin puolen peninkulman päässä.
Hänen majesteetinsa oli neuvoskuntansa kanssa päättänyt kuljetuttaa
minut sinne. Minä vastasin ensin moniaalla sanalla, mutta kun ei
siitä ollut tolkkua, panin oikean käden vasempaani -- sitä tehdessä
piti varoa, ett'ei loukkaisi hänen ylhäisyyttänsä seuralaisineen --
ja sitten päähäni ja ruumiilleni. Se oli niin paljo kuin: päästäkäät
minut irti. Hän näytti ymmärtävän minun tarkoitukseni, sillä hän
puisteli epäävästi päätään ja viittasi minulle, että minut viedään
vankina kaupunkiin. Samalla hän kumminkin osoitti, ett'ei minulta pidä
puuttuman ruokaa eikä juomaa eikä hyvää kohtelua.

Vielä kerran koetin riuhtaista itseni irti, mutta samassa tunsin
taas heidän nuoltensa pistoksia kasvoissani ja käsissäni. Kädet
olivat jo ennestäänkin rakkoja täynnä, muutamissa niistä nuoletkin
vielä jäljellä. Huomatessani vihollisteni luvunkin yhä kasvamistaan
kasvaneen, viittasin heille vihdoin: tehkäät muka minun kanssani,
minkä hyväksi näette. Hänen ylhäisyytensä meni silloin seuralaisineen
tiehensä, kumarrettuaan vallan kohteliaasti, kasvoilla tyytyväisyys
ja mielihyvä. Samassa kajahti yleinen huuto, jossa taaskin usein
toistettiin sanoja _Peplom selan_, ja kohta tuli suuri väenpaljous
päästämään siteitä irti vasemmalta puolelta, niin että pääsin
kääntymään oikealle kyljelleni. Sitä ennen he olivat voidelleet kasvoni
ja käteni jollain hyvänhajuisella voiteella, joka vähässä ajassa poisti
nuolenhaavain kirvellyksen. Tuntui taas varsin hyvältä olla, ja koska
olin kyllikseni syönyt ja juonut, niin alkoi unikin painostaa. Pian
nukuin ja makasin, kuten minulle perästä kerrottiin, kahdeksan tuntia
yhtäpäätä. Eikä se kumma ollutkaan, sillä lääkärit olivat, hänen
majesteetinsa käskystä, sekottaneet unijuomaa viiniini.

Niinkuin näkyy, oli keisari saanut sanan heti kuin minut oli löydetty
rannalta makaamasta. Hänen päätöksensä mukaan oli minut kytketty maahan
makaavassa asennossa yön aikana ja tuotu minulle ruokaa ja juomaa.
Hänen päätöksensä mukaan oli myös rakennettu erityinen kone, jolla
minut oli vietävä pääkaupunkiin.

Moinen päätös näyttänee kukaties uhkarohkealta ja vaaralliseltakin,
enkä luulisi europpalaisen ruhtinaan milloinkaan sellaisiin keinoihin
ryhtyvän. Minun mielestäni se kumminkin oli varsin älykäs ja
ylevämielinen päätös. Ajatellaanpas, että nuo peukalomiehet olisivat
päättäneet tappaa minut keihäillään ja nuolillaan minun maatessani,
-- minähän olisin herännyt ihan ensimmäisestä pistoksesta ja
raivoissani repinyt siteeni rikki. Silloin ei heistä olisi ollut minun
vastustajikseni; armotta olisin nutistanut heidät joka miehen.

Senpuoleinen kansa on erittäin taitava matemaatikassa ja varsin näppärä
koneita rakentamaan, ja siinä heitä kannattelee ja innostuttaa keisari,
kuuluisa opinmiesten suojelija. Tällä ruhtinaalla on monenlaisia,
pyörillä liikkuvia koneita, joilla hän kuljetuttaa rakennushirsiä
ja muita jykeviä esineitä. Suurimmat sotalaivansa hän rakennuttaa
saloilla ja tuottaa sitten nämä, usein yhdeksänkin jalkaa pitkät
alukset, mainituilla masinoilla mereen, jonne on kolme-, vieläpä
neljäsataa yardia [yardi = 91 centimetriä]. Viisisataa kirvesmiestä ja
insinööriä oli lähetetty nyt panemaan kuntoon kaikkein suurin kone.
Se oli puinen lava, kolmea tuumaa korkealla maasta, noin seitsemää
jalkaa pitkä ja neljää leveä, kaksikolmatta pyörää alla. Äsken
kuulemani riemuhuudot tulivat siitä, että kone oli saapunut paikalle.
Se kuului lähteneen liikkeelle jo neljä tuntia sen perästä kuin olin
maihin tullut ja sijoitettiin nyt minun viereeni. Pahin pula oli
saada minut kohotetuksi ylös ja lasketuksi näitten ajopelien päälle.
Sitä varten lyötiin kahdeksankymmentä jalan pituista paalua maahan.
Niitten yli kulki väkipyöriä myöten lujat, purjelangan paksuiset
köydet, joitten toinen pää sidottiin niskani, kätteni, jalkojeni ja
runkoni ympäri. Yhdeksänsataa lujinta miestä pantiin sitten vetämään
köysien irtonaisesta päästä, eikä kulunut täyttä kolmeakaan tuntia,
niin jo saivat minut nostetuksi lavalle ja sidotuksi siihen kiinni.
Kaikki tämä tapahtui minun maatessani. Perästäpäin vasta sain kuulla
nuo erikoisseikat. Sitten valjastettiin 1500 keisarin vahvinta hevosta
eteen, puoliviidettä tuumaa kukin sävän kohdalta, ja niin lähdettiin
viemään minua pääkaupunkiin.

Neljä tuntia siitä lukien kuin matkalle oli lähdetty, minä heräsin
vallan hassunkuriseen kohtaukseen. Hevoset oli pysäytetty, sillä
koneessa oli jotain joutunut epäkuntoon, ja silloin oli pari kolme
uteliasta nuorta miestä tahtonut kurkistaa, miltä minä maatessani
näytän. He olivat kiivenneet lavalle ja siitä hiljalleen leukani alle.
Yksi heistä, muuan kaartin-upseeri, oli silloin pistänyt jousikeihäänsä
hyvän matkaa vasempaan sieraimeeni. Se kutkutti siellä kuin oljenkorsi,
ja seuraus oli se, että minä aivastin ankarasti. Silloin he tiehensä
joka mies, ja vasta kolme viikkoa jälkeenpäin minä sain tietää, mistä
syystä minä niin äkkiä olin herännyt.

Matkaa katkaistiin sitten jommoinenkin taival, kunnes pysäyttiin
yöksi. Viisisataa kaartilaista asetettiin kummallekin puolen minua
vartijoiksi. Toinen puoli piti tulisoihtuja kädessään, toinen oli
varustettu nuolilla ja jousilla, valmiina ampumaan, jos vaan yrittäisin
kohota. Aamulla, auringon noustua, jatkettiin matkaa jälleen ja oltiin
puolenpäivän tienoissa parinsadan yardin päässä kaupungin portista.

Keisari tuli koko hoviväkensä kanssa meitä vastaan, mutta korkeat
virkamiehet eivät kumminkaan millään muotoa sallineet hänen
majesteetinsa astua minun päälleni ja siten panna henkeänsä vaaroille
alttiiksi.

Ajopelit olivat pysähtyneet erään ikivanhan temppelin kohdalle, joka
oli suurin koko valtakunnassa. Muutamia vuosia sitten oli tässä
temppelissä tehty luonnoton murha, ja siitä syystä se oli kansan
mielestä kokonaan saastutettu. Kaikki pyhät kalut ja koristukset oli
viety siitä pois, ja itse temppeliä käytettiin nyt jokapäiväisen elämän
tarpeisin. Tässä temppelissä oli nyt minun määrä asua. Pohjoispuolinen
ovi oli neljää jalkaa korkea ja kahta leveä: siitähän minä mahdun
konttaamaan sisään ja ulos. Kahden puolen ovea oli ikkuna, ei täyttä
kuuttakaan tuumaa maasta. Vasemmanpuoliseen takoivat kuninkaan
sepät 91 kahletta, sellaisia kuin Europassa naisten kellonkäädyt,
ja ne kiinnitettiin minun vasempaan jalkaani 36 lukolla. Vastapäätä
temppeliä, kahdenkymmenen jalan päässä, toisella puolen vallantietä
oli torni, vähintänsä neljää jalkaa korkea. Sinne nyt nousi keisari
muutamain korkeitten hoviherrainsa kanssa katselemaan minua. Niin
minulle kerrottiin, sillä itsehän en voinut heitä nähdä. Samaa
tarkoitusta varten kuuluu kaupungista saapuneen noin satatuhatta
henkeä, ja luulenpa, että toistakymmentä tuhatta, vartijain
kiellosta huolimatta, kiipesi tikapuita myöten minun päälleni. Pian
kumminkin julistettiin proklamationi, joka moiset yritykset kielsi
hengenrangaistuksen uhalla.

Huomattuaan, että minun on mahdoton enää karata, leikkasivat työmiehet
kaikki siteeni poikki, ja minä nousin seisomaan, mieli apeampana kuin
milloinkaan ennen elämässäni. Sanomaton melu ja hämmästys syntyi
kansassa, kun näkivät minun nousevan ja astuvan. Kahleet vasemmassa
jalassani olivat kahta yardia pitkät, ja siten minä pääsin liikkumaan
sekä eteenpäin että taaksepäin puoliympyrässä. Ja koska ne oli lyöty
kiinni neljä tuumaa ovesta, niin pääsinhän konttaamaan temppeliin ja
oikaisemaan ihan pitkäkseni.




TOINEN LUKU

Lilliputin keisari hovinsa kanssa tulee katsomaan tekijää. -- Keisarin
puku ja persona. -- Oppineet miehet kielimestareina. -- Vanki saavuttaa
lempeydellänsä suosiota. -- Taskujen tarkastus.


Pystyyn päästyäni katsahdin ympärilleni, ja se täytyy tunnustaani:
en ole koskaan niin miellyttävää kuvaa edessäni nähnyt. Ympäristö
näytti yhdeltä ainoalta puutarhalta. Pienet aidatut vainiot, tasan
neljä neliöjalkaa kukin, olivat kuin kukkatarhoja. Niitten välillä
kasvoi metsiä, kahdeksan jalkaa ympäri mitaten, pisimmät puut niistä
arvatakseni seitsemän jalkaa korkeita. Kaupunki vasemmallani oli kuin
maalattu kuva teatterin näyttämöllä.

Keisari astui alas lavalta ja ratsasti minun luokseni. Tämä ratsastus
oli vähällä käydä hänelle liian kalliiksi, sillä hänen hevosensa, hyvin
opetettu kyllä, ei ollut tottunut näkemään minunmoistani olentoa:
olinhan minä sen mielestä kaiketi kuin mikä liikkuva vuori. Ja niinpä
ratsu nousikin takajaloilleen, mutta keisari, kelpo ratsastaja, pysyi
kuitenkin satulassa, kunnes saattomiehet ennättivät tarttua suitsiin,
ja majesteeti astui maahan. Hän katseli ja tarkasteli minua joka
puolelta, suuresti ihmetellen, mutta yhä pysyen ulkopuolella minun
kahleitteni piiriä. Sitten hän käski kokkiensa ja juomanlaskijainsa
kantamaan minulle ruokia ja juomia. Nämä oli jo ennakolta varustettu
valmiiksi ja lykättiin nyt useammilla rattaantapaisilla neuvoilla
niin lähelle minua, että yletyin niihin. Minä sieppasin nuo ajopelit
ja tyhjensin yks kaks kaikki, mitä niissä oli. Kahdetkymmenet rattaat
oli täytetty lihalla; itsekukin niistä riitti minulle pariksi kolmeksi
suupalaksi. Kymmenillä rattailla oli kullakin saviastiallinen viiniä;
ne minä kaasin kaikki yksille rattaille ja join tuon kaiken yhdellä
hengenvedolla. Keisarinna ja nuoret prinssit ja prinsessat, ympärillään
hoviherrat ja hovineitseet, istuivat vaunuissansa jonkun matkan päässä
minusta. Keisarin ratsun pillastuessa he kaikki astuivat maahan ja
lähenivät hänen majesteetiansa. Tästä ruhtinaasta nyt mielin antaa
tarkemman kuvauksen.

Hän oli melkein minun kynteni leveyttä pitempi kuin kukaan hänen
hoviväkeänsä, ja tämä seikka jo yksistään on omiansa herättämään
kunnioittavaa pelkoa häntä kohtaan. Kasvonpiirteet olivat hänellä
säännölliset, lujat ja miehekkäät, huulet ohuet, nenä könkö, kasvojen
väri kellahtava, ruumis ja jäsenet sopusuhtaiset, liikkeet täynnä
suloa, ryhti majesteetillinen. Hän oli jo jättänyt taakseen elämänsä
keväimen, ollen nyt kahdeksankolmatta vuoden ja kolmen neljänneksen
iässä. Lähes seitsemän ajast'aikaa hän oli valtakuntaansa hallinnut
hyvin onnellisesti ja varsin voitokkaana. Paremmin häntä nähdäkseni,
minä kumarruin alas, niin että kasvot meillä tulivat toistensa tasalle,
hän noin kolmen yardin päässä minusta. Myöhemmin minä monta kertaa
pitelin häntä kämmenelläni, ja senvuoksi on kuvaukseni ihan tarkka.
Hänen pukunsa oli vaatimaton, yksinkertainen, puoleksi aasialainen,
puoleksi europpalainen, mutta päässä oli hänellä keveä kultainen
kypärä, juveleilla koristettu, ylimmäisenä siinä höyhensulka. Miekka
oli hänellä paljaana kädessä, valmiina puolustukseen, jos minä
sattuisin pääsemään irti; se oli lähes kolme tuumaa pitkä, kahva
ja tuppi kultaiset, timanteilla kaunistetut. Hänen äänensä oli
tosin kimeä, mutta selvä silti ja niin kova, että minä kuulin sen
seisaallanikin.

Hovinaiset ja hoviherrat olivat kaikki erittäin komeissa puvuissa, niin
että se paikka, missä he seisoivat, näytti yhdeltä ainoalta kulta- ja
hopeakirjaiselta hameelta.

Hänen majesteetinsa puhui monta kertaa minulle, ja minä vastasin
kanssa, vaikk'emme ymmärtäneet toisiamme kumpikaan. Oli siellä
seurueessa koko joukko pappeja ja lain-oppineita (puvusta minä heidän
ammattinsa arvasin), ja ne käskettiin haastamaan minun kanssani. Minä
puhuttelin heitä kaikilla kielillä, joista minulla edes aavistustakaan
oli, panin liikkeelle yläsaksat ja alasaksat, latinat, franskat,
espanjat, italiat ja lingva francat, mutta turhaan. [Lingva franca oli
tärveltyä italiankieltä, joka ennen oli yleisenä liikekielenä Välimeren
rannoilla. _Suom. muist._]

Kahden tunnin perästä vetäytyi hovi pois, ja minun luokseni jätettiin
vahva vartiosto, suojelemaan minua roskakansan liialliselta
uteliaisuudelta, jopa ilkeydeltäkin. Väkijoukko se pyrkikin
tunkeutumaan lähemmäksi minua kuin oli luvallistakaan. Muutamat olivat
niin varomattomia, että laukaisivat jousensa minuun, istuessani
temppelin ovella. Yksi nuoli oli vähällä sattua minua vasempaan
silmään. Silloin käski päällikkö ottaa kiinni kuusi pahinta yllyttäjää
ja katsoi kaikkein sopivimmaksi rangaistukseksi jättää ne sidottuina
minun valtaani. Sotamiehet tekivät työtä käskettyä ja ajoivat
pahantekijät keihäillään minun luokseni. Minä otin ne kaikki oikeaan
käteeni, työnsin viisi niistä taskuuni ja olin pistävinäni kuudennen
suuhuni, syödäkseni muka hänen. Miesparka huusi kauheasti, ja kuumaksi
siinä löi päällikön ja upseeritkin, kun näkivät minun ottavan esille
linkkuveitseni. Mutta pian he rauhoittuivat, nähdessään, kuinka minä,
lempeästi vankiani katsellen, katkaisin hänen siteensä ja laskin hänet
maahan. Mies pötki tietysti hetimmiten tiehensä. Samoin tein minä
muittenkin: otin heidät yksitellen taskustani, leikkasin nuorat poikki
ja laskin maahan. Sotaväki sekä kansa näkyi olevan erittäin kiitollinen
tästä laupeuteni osoituksesta. Asiasta annettiin sittemmin raportti, ja
hovin silmissä minä kohosin koko lailla.

Yöksi minä konttasin huoneeseni -- vaikeuksiansa vailla se ei suinkaan
ollut -- ja panin maata lattialle, ja samoin kävi seuraavinakin
neljänätoista yönä. Sen ajan kuluttua piti, keisarin käskyn mukaan,
vuode olla valmiina minua varten. Kuusisataa tavallista patjaa tuotiin
minun asuntooni ja laitettiin siellä kuntoon. Sataviisikymmentä
neulottiin yhdeksi patjaksi, ja tällaisia kerroksia pantiin neljä
päällekkäin, vaikkei tuostakaan vielä kovin mukavaa leposijaa tullut
kovalla, sileäkivisellä lattialla. Samaan tapaan varustivat minut
pieluksilla, hursteilla ja peitteillä ja kävihän tuo kaikki laatuun
minulle, monet kovat kokeneelle miehelle.

Kun tieto minun tulostani oli levinnyt ympäri valtakunnan, alkoi
rikasta, laiskaa ja uteliasta väkeä saapua suunnattomin joukoin minua
katsomaan. Kylät jäivät melkein kylmille, ja ihan olisi maanviljelys
ja kotiaskareet joutuneet hunningolle, ellei majesteeti erityisillä
proklamationeilla ja valtiokäskyillä olisi ehkäissyt tällaista
vahinkoa. Käsky kävi sellainen, että ken minut kerran nähnyt on, hän
kotiansa jälleen palaitkoon älköönkä ilman erityistä, hovista annettua
lupakirjaa astuko minun asuntoani lähemmäksi kuin viidenkymmenen
yardin päähän. Tällaisista lupakirjoista oli hovin sihteereillä hyvät
sivutulot.

Tällä välin oli keisari neuvoskuntansa kanssa usein harkinnut, mitenkä
minuun nähden olisi meneteltävä. Hovi oli helisemässä minun kanssani,
sen minulle kertoi perästäpäin muuan yksityinen ystävä, korkea-arvoinen
mies, joka tunsi hovin kaikki pienimmätkin salaisuudet. Muutamat
pelkäsivät minun pääsevän irti ja elantoni käyvän niin kalliiksi, että
yleinen nälänhätä on pelättävissä. Ehdotettiin sellaistakin, että
minut pitäisi tappaa nälkään tai ampua minun käsiini ja kasvoihini
myrkytettyjä nuolia, jotenka minusta pian päästäisiin. Mutta,
arveltiin toiselta puolen, niin suunnattoman ruumiin hajuhan synnyttää
pääkaupunkiin ruttotaudin, joka saattaa levitä yli koko valtakunnan.
Kesken näitä harkintoja saapui muutamia upseereita suuren neuvoskunnan
huoneen ovelle. Kaksi heistä päästettiin sisään, ja nämä kertoivat,
mitenkä minä olin kohdellut noita kuutta ennenmainittua pahantekijää.

Tämä teki niin edullisen vaikutuksen hänen majesteetinsa ja koko
neuvoskunnan sydämeen, että heti julaistiin keisarillinen käsky,
jonka mukaan kaikki kylät yhdeksänsadan yardin päässä pääkaupungista
velvoitetaan joka aamu tuomaan kuusi härkää, neljäkymmentä lammasta
ja muitakin ruokatarpeita minun elannokseni sekä sitä mukaa myös
leipää, viiniä ja muita juomia. Kaikesta tästä annetaan hankkijoille
valtiovarastoon osoitettuja maksulippuja. Keisari itse näet suorittaa
omat menonsa pääasiallisesti keisarillisten tiluksiensa tuloilla.
Joskus vain, erityisten asianhaarain vaatiessa, hän verottaa
alamaisiansa. Sotapalvelusta he ovat velvolliset tekemään omalla
kulungillaan.

Niinikään pestattiin minulle kuusisataa henkeä palvelusväeksi, ja
heille laitettiin teltat kummallekin puolen asuntoni ovea. Kolmesataa
räätäliä pantiin neulomaan minulle pukukerrosta maan kuosin mukaan.
Kuusi hänen majesteetinsa kuuluisinta kirjan-oppinutta määrättiin
opettamaan minulle maan kieltä. Ja vihdoin säädettiin, että keisarin ja
aateliston ja kaartin hevosia harjoitettaisiin usein minun ääressäni,
jotta tottuisivat minuun.

Kaikki nämä käskyt täytettiin visusti, ja kolmen viikon perästä
minä puolestani olin jo koko lailla oppinut heidän kieltään. Hänen
majesteetinsa kunnioitti minua tuon tuostakin käynnillänsä ja suvaitsi
auttaa kirjanoppineita heidän opetustyössään. Ei aikaakaan, niin jo
rupesimme haastelemaan keskenämme. Ensi työkseni minä olin opetellut
lausumaan sen hartaan toivomuksen, että hänen majesteetinsa suvaitsisi
päästää minut vapaaksi. Hänen vastauksensa, mikäli minä siitä selvää
sain, kävi siihen suuntaan, että aikaa voittain tämä kysymys otetaan
harkinnan alaiseksi, vaan ett'ei se ole ajateltavissakaan ilman
neuvoskunnan suostumusta. Joka tapauksessa minun pitää ensin _Lumos
kelmin pesso desmar lon empaso_, s.o.: vannoa pitäväni rauhaa hänen
ja hänen valtakuntansa kanssa. Minua, niin hän lupasi, kohdellaan
kumminkin ystävällisesti, kunhan vaan pysyn maltillisena ja
käyttäydyn säädyllisesti, saavuttaakseni hänen ja hänen alamaistensa
kunnioituksen. Hän pyysi, ett'en panisi pahaksi, jos hän käskee
muutamain ylhäisten upseeriensa tarkastaa onko minulla aseita, sillä
nehän saattaisivat olla hyvinkin tuhoisia kapineita, jos ovat kokonsa
puolesta samansuhteisia kuin minun kookas personanikin.

Minä ilmoitin täyttäväni hänen majesteetinsa toivomuksen, jopa
olevani valmis itse riisumaan vaatteet päältäni ja kääntämään taskuni
nurin, mutta hän selitti, että valtakunnan lakien mukaan kahden
upseerin täytyy toimittaa puheenalainen tarkastus. Hän sanoi kyllä
tietävänsä, ett'ei se saata tapahtua ilman minun suostumustani ja
apuani, mutta ilmoitti samalla, että hän, täydelleen luottaen minun
ylevä- ja oikeamielisyyteeni, uskoo virkamiehensä minun käsiini. Mitä
ikinä minulta otetaan pois, sen olen saapa takaisin valtakunnasta
lähtiessäni, tahi suoritetaan minulle siitä kaikesta maksu itse
määräämäni hinnan mukaan.

Nyt otin nuo kaksi upseeria käteeni ja pistin ne vuorotellen ensin
nutun, sitten muihin taskuihini, paitsi kahteen pikku taskuun
housuissani ja erääsen salataskuun, joita en luullut heidän rupeavan
tarkastamaan, ja joissa oli muutamia pikku kapineita, minulle yksin
tärkeitä. Toisessa oli minulla hopeinen taskukello ja toisessa kukkaro,
jossa oli vähäsen kultarahoja. Arvoisilla tarkastajilla oli mukanaan
kynä, mustetta ja paperia, ja niinpä he tekivät tarkan luettelon
kaikesta, minkä nähneet olivat. Toimensa suoritettuaan he pyysivät,
että laskisin heidät jälleen maahan: heidän täytyy näyttää luettelo
keisarille.

Tämän luettelon minä jälkeenpäin käänsin omalle kielelleni. Se kuuluu
sanasta sanaan näin:

_Ensiksi_. Sittenkuin tarkat tutkimukset tehty oli, löysimme me tältä
isolta ihmisvuorelta (näin minä tulkitsen sanat _Quinbus Flestrin_)
hänen oikeasta taskustansa suuren palan karkeata kangasta, joka teidän
majesteetinne suurimpaan valtiosaliin kyllä lattiamatoksi riittäisi.

Vasemmasta taskusta löytyi sangen suuri hopeinen arkku, kansi samasta
metallista, jota kantta me, tarkastajat, emme jaksaneet auki saada,
vaan pyysimme, että se meille aukaistaisiin, jolloin toinen meistä sen
sisään astui, vajoten puoleen sääreen johonkin tomuun, josta osa meidän
kasvoillemme ylös pöllähti ja meidät monta kertaa peräkanaa aivastamaan
pani.

Hänen liiviensä oikeasta taskusta löysimme me paksun kimpun eli käärön
valkoista, ohutta ainetta, kerroksittain päälletysten kierrettynä,
paksuudeltaan kuin kolme ihmistä, ylt'ympärinsä lujasti köydellä
kierrettyjä mustia merkkejä päällänsä, jotka meidän alamaisimman
ajatuksemme mukaan pookstaveita olit, itsekukin kuin puoli meidän
kämmenemme leveyttä.

Oikeassa taskussa oli yksi kone, jonka seljästä kävi ulos kaksikymmentä
pitkää paalua, senkaltaisia kuin laipioriu'ut teidän majesteetinne
hovin ympärillä. Ihmisvuori mahtaa sillä päätänsä kammata, niin paljo
kuin me ymmärrämme. Emme nimittäin tahtoneet alati häntä meidän
kysymyksillämme häiritä, koska huomasimme vaikeaksi itseämme häneltä
ymmärretyksi tehdä.

Avarassa taskussa hänen keskimmäisen pukunsa oikealla puolen (näin minä
käännän sanat _ranfu-lo_, jolla kaiketi tarkoitetaan housuja) me näimme
ontelon rautaisen putken, melkein yhden miehen pituisen, joka oli
kiinni vielä isommassa, hirsistä raketussa varressa, ja sen rautaisen
putken kummaltakin puolen kävi edes suuria rautaisia esineitä,
kummallisen muotoisiksi kuvatuita, ja sen esineen merkitys on meille
yksi salaisuus.

Vasemmassa taskussa oli samankaltainen kone.

Pienessä taskussa oikealla puolen löysimme muutamia pyöreitä, eri
suuria ja litteitä esineitä, valkoisesta ja punaisesta metallista.
Muutamat niistä valkoisista, kaiketi hopeasta tehdyt, olit niin suuria
ja raskaita, että minä ja minun kumppalini sitä tuskin jaksoimme nostaa.

Vasemmalla puolen me löysimme kaksi mustaa, epäsäännöllistä pilaria.
Taskun pohjalla seisoissamme, meidän päämme tuskin ylettyivät niitten
ylimmäiseen huippuun. Toinen oli peitetty ja näkyi olevan yhdestä
kappaleesta. Toisen päässä oli joku valkoinen esine, kaksi kertaa niin
paksu kuin meidän päämme. Kumpaankin oli pistetty suuri teräslevy,
jotka hän näytti meille, koska me epäilimme näitten esineitten olevan
vaarallista laatua. Hän otti ne ulos kätköistä ja selitti, että hänen
kotimaassansa oli tapana toisella ajaa partaa ja toisella leikata
ruokia.

Oli myöskin kaksi senkaltaista taskua, joihin emme sisälle voineet
päästä. Hän kutsui niitä fobeiksi [kellotasku housujen kauluksessa]
ja olit ne kaksi leveätä rakoa hänen keskimmäisen pukunsa yläosassa,
mutta hänen ruumiinsa pingoituksesta aivan kiinnisuljetut. Vasemmasta
fobista riippui ulkona suuret hopeiset käädyt ja fobin pohjalla oli
yksi ihmeellinen kone. Me käskimme hänen vetämään ulos sen kuin
käätyjen päässä oli, mitä ikinänsä se olla mahtaakaan, ja silloin tuli
näkyviimme pallo, toinen puoli hopeata, toinen jotakin läpinäkyvää
metallia. Läpinäkyvällä puolella oli ylt'ympäri piirretty muutamia
kummallisia merkkejä, joita me luulimme voivamme meidän sormillamme
koskettaa, kunnes sormemme siltä läpinäkyvältä aineelta pidätetyksi
tuli. Hän asetti koneen meidän korvaamme, ja silloin kuului kovaa
kolinaa, niinkuin koska vesimylly käy. Ja itse tykönämme me silloin
päätimme, että se on joko tuntematon eläin tahi se jumala, jota hän
palvelee. Viimeksi edestuotu ajatus on luultavasti oikeampi, koskapa
hän meille selitti (jos häntä oikein ymmärsimme, sillä hänen puheensa
on peräti epäselvää), että hän harvoin mihinkään työhön ryhtyy, neuvoa
siltä ensin kysymättä. Hän kutsui sitä oraakeliksensa ja sanoi sen
osoittavan, millä hetkellä hän elämässänsä mitäkin tekee.

Vasemmasta fobistansa hän edesveti verkon, melkein niin suuren
kuin ne, joita kalamiehet käyttävät, mutta se oli aukiotettava ja
kiinnivedettävä, niinkuin rahakukkaro, jonka kaltaisena hän myös
sitä käytti. Sen sisässä me löysimme melkoisen paljouden keltaisia
metallipaloja, jotka, jos ne puhdasta kultaa olisi, sanomattoman
rikkauden sisällänsä pitäisit.

Sittenkuin me, teidän majesteetinne käskyä noudattaen, huolellisesti
kaikki hänen taskunsa tarkastaneet olimme, huomasimme me hänen
ruumiinsa ympärillä yhden vyön, joka jonkun ihmeellisen eläimen nahasta
tehty oli. Siitä riippui hänen vasemmalla puolellansa miekka, viisi
miehen vartta pitkä, ja hänen oikeallansa silkki eli pussi, kahteen
komeroon jaettu, kumpikin niin avara, että siihen olisi kolme teidän
majesteetinne alamaista kyllä mahtunut. Toisessa komerossa oli joukko
kuulia eli palloja sangen raskaasta metallista ja niin suuria kuin
meidän päämme. Luja käsi tarvitaan niitä nostamaan. Toinen komero
sisällänsä piti mustia jyviä, ei kumminkaan koollensa eikä painollensa
suuria, sillä me jaksoimme pidellä niitä noin viisikymmentä meidän
kämmenellämme.

Tämä on tarkka luettelo siitä kuin me löynneet olemme tämän ihmisvuoren
yltä, joka meitä kohtaan itsensä sangen suurella höyliydellä käytti
ja asianmukaista kunnioitusta teidän majesteetinne käskyjä kohtaan
osoitti. Allekirjoitettu ja sinetillä suljettu sinä neljäntenä päivänä
teidän majesteetinne onnellisen hallituksen yhdeksännessä kuukaudessa
yhdeksättäkymmentä.

_Clefren Frelock. Marsi Frelock_.

Sittenkuin tämä oli hänen majesteetillensa julki luettu, käski hän
minun, tosin ystävällisin sanoin, jättää esille kaikki eri esineet.
Ensinnäkin hän vaati käyrän miekkani, jonka minä toin saapuville
tuppineen päivineen. Sillä välin hän oli käskenyt kolmetuhatta
miestä valioväkeänsä asettumaan jonkun matkan päähän ympärilleni,
valmiina laukaisemaan nuolensa minä hetkenä hyvänsä. Tuota minä en
huomannut lainkaan, silmäni kun koko ajan olivat kiintyneinä hänen
majesteetiinsa. Sitten hän vaati minua vetämään miekkani ulos.
Muutamista merenveden syömistä ruostepilkuista huolimatta se oli
yhä vieläkin kirkas ja välkkyvä. Minä vedin säiläni ulos, niinkuin
keisari oli käskenyt, heilutin sitä puoleen ja toiseen, ja kun aurinko
heiastui sen kirkkaasta pinnasta, sokaisten sotajoukkojen silmät, niin
pääsi valloille yleinen hämmästyksen ja kauhistuksen huuto. Hänen
majesteetinsa oli urheamielinen mies ja säikähti vähemmin kuin olisin
luullutkaan. Hän käski minun sitten pistämään miekkani tuppeen ja,
heittämään sen maahan niin hiljaa kuin suinkin kuuden jalan päähän
kahleistani.

Senjälkeen hän vaati näkyville toisen onton rautatorveni, joksi he
minun taskupistolejani sanoivat. Minä otin sen esille ja selitin,
niin hyvin kuin osasin, mitenkä sitä käytetään. Latasin sen pelkällä
kruudilla, joka laukussani oli säilynyt kostumatta (taitavat merimiehet
pitävät aina huolen siitä). Pyysin sitten, ett'ei hänen majesteetinsa
kovin säikähtäisi ja laukaisin ilmaan. Tämä pamaus synnytti paljoa
suuremman hämmästyksen kuin äskeinen säiläni. Sadottain kaatui miehiä
maahan. Itse keisarikaan, urhea mies, ei hetkeen aikaan päässyt
entiselleen, vaikka olikin pysynyt pystyssä. Pistolit minä sitten
jätin maahan, kuten miekkanikin. Samalla muotoa luovutin kruuti- ja
haulipussinikin, pyytäen, että edellistä suojeltaisiin valkealta,
koskapa se saattaa syttyä pienimmästäkin kipinästä ja poroksi polttaa
koko keisarillisen palatsin.

Annoin pois taskukellonikin. Keisari oli kovin utelias näkemään sitä ja
käski kahden rotevimman kaartilaisensa tuomaan sen luokseen. Korennolla
he sen kantoivat majesteetin eteen siihen tapaan kuin Englannissa
olutkuskit kantavat tynnyreitä. Hän ihmetteli sen yhtämittaista
kolinaa ja minuttiviisarin kulkua, jonka hän helposti erotti, heillä
kun on paljoa tarkempi näkö kuin meillä. Hän kysyi sitten oppineilta
miehiltänsä, mikä se sellainen esine on, mutta siitä oli noilla
herroilla kovin monta eri mieltä, niinkuin lukija sanomattanikin arvaa.
Enkä minä kaikista heidän arveluistaan saanut selvääkään.

Senjälkeen annoin pois hopea- ja vaskirahani sekä kukkaroni, jossa oli
yhdeksän suurta kultarahaa ja muutamia pienempiä. Luovutin niinikään
linkkuveitseni ja partaveitsen, kamman ja hopeisen nuuskarasian,
nenäliinan ja taskukirjan. Miekka, pistolit ja kruutipussi vietiin
rattailla hänen majesteetinsa varastoihin; muut tavarat sain takaisin.

Kuten jo edellä olen maininnut, oli takissani erityinen tasku, jota
tarkastajat eivät huomanneet. Siinä oli minulla silmälasit, joita minun
välisti täytyy käyttää heikon näköni vuoksi, ja samoin taskukiikari
sekä muutamia pikku esineitä. Niistä ei olisi keisarille ollut
mitään hyötyä, jonka vuoksi en katsonut kunniani vaativan niitten
esilleottamista. Pelkäsinpä niitten särkyvänkin ja pilaantuvan, jos
luovuttaisin ne heille.




KOLMAS LUKU

Tekijä hauskuuttaa keisaria ja hovia aivan erityisellä tavalla. --
Hovin huvitukset. -- Tekijä pääsee vapaaksi muutamilla ehdoilla.


Lempeydelläni ja kohteliaalla käytökselläni olin kohonnut keisarin ja
hovin kuin myös sotaväen ja kansankin suosioon niin suurissa määrin,
että toivoin piankin pääseväni vapaaksi. Koetin kaikin tavoin käyttää
tällaista edullista asemaa hyödykseni. Maan-asukasten pelko minua
kohtaan hälveni hälvenemistään. Panin välisti maahan pitkäkseni ja
päästin viisi kuusi henkeä kämmenelleni tanssimaan. Vihdoin tulivat
pojat ja tytöt niin rohkeiksi, että olivat piilosilla minun tukassani.
Olin jo koko lailla oppinut maan kieltäkin.

Eräänä päivänä suvaitsi keisari kutsua minut katsomaan hovinäytelmiä,
joissa tämän puolen kansa voittaa kaikki muut niin notkeudessa kuin
komeudessakin. Ei minua noissa näytelmissä mikään niin suuresti
huvittanut kuin nuorallatanssi. Kaksitoista tuumaa korkealle maasta oli
pingoitettu kahden jalan pituinen hieno, valkoinen lanka, ja sen päällä
tuo nokkela tanssi toimitettiin, jota nyt lukijan luvalla käyn vähän
laveammin kuvailemaan.

Tähän huviin ottavat osaa ainoastaan ne, jotka pyrkivät korkeihin
virkoihin ja tavoittelevat suosiota hovissa. Jo pienestä pitäin he
harjoittelevat tätä taitoa. Kun korkea virka hovissa tulee avonaiseksi
joko kuoleman tahi, niinkuin usein tapahtuu, epäsuosioon joutumisen
kautta, silloin viisi kuusi tällaista viranhakijaa lähettävät
kuninkaalle anomuksen, jossa pyytävät saada esittää hänen majesteetinsa
huviksi nuoralla tanssia. Ken korkeimmalle hyppää, maahan putoamatta,
se viran saa. Usein annetaan itse ministereillekin käsky lähteä
näyttämään notkeuttansa, osoittaakseen hallitsijalle, että yhä edelleen
ovat tuossa toimessa taitavia. Flimnapilla, valtiovarain hoitajalla, on
etuoikeus heittää nuoralla ilmahyppy kokonaista tuumaa korkeammalle
kuin yksikään muu lordi koko valtakunnassa. Minun ystäväni Reldresal,
keisarin yksityissihteereistä ylimmäinen, on minun mielestäni tässä
taidossa -- ellenhän vaan ole puolueellinen -- toinen mies valtiovarain
hoitajan jälkeen. Muut suuret virkamiehet ovat siinä kohden tasaväkisiä.

Näissä hyppyhuveissa sattuu välistä pahojakin tapaturmia, joista
aikakirjat tietävät mainita lukemattomia. Olen omin silmin nähnyt
parin, kolmen kandidaatin katkaisevan jäseniänsä. Pahempi vielä
on vaara silloin kuin ministerit saavat käskyn käydä näyttämään
notkeuttaan. Silloin he koettavat voittaa kaikki muut ja pinnistävät
ja ponnistavat voimiansa niin, että tuskin heissä on yhtäkään, joka ei
olisi joskus pudota romahtanut maahan. Muutamille se on sattunut pari
kolmekin kertaa. Minulle kerrottiin, että moniahta vuosi ennen minun
tuloani Flimnap olisi ehdottomasti taittanut niskansa, ellei sattumalta
olisi osunut lattialla olemaan kuninkaallinen pielus, joka hiukan
lievensi täräystä.

On olemassa toinenkin huvitus, joka tapahtuu ainoastaan keisarin,
keisarinnan ja pääministerin läsnäollessa. Kuningas panee pöydälle
kolme kuuden tuuman pituista silkkinauhaa, punaisen, keltaisen ja
valkoisen. Nämä nauhat on aiottu palkinnoiksi niille, joille keisari
tahtoo erityistä suosiotansa osoittaa. Juhlalliset menot toimitetaan
hänen majesteetinsa suuressa valtiosalissa, jossa asianomaisten
suosionsaajain täytyy näyttää taitavuuttansa aivan toisella tavalla
kuin äsken kuvaamissani huveissa. Sellaista en ole nähnyt vielä
missään, en vanhalla enkä uudella maanpallon puoliskolla. Keisari pitää
keppiä vaakasuorassa asennossa, ja siinä nyt asianomaiset suosikit,
yksi erältään, hyppivät kepin yli tai konttaavat sen alitse eteenpäin
tai takaperin, aina sitä myöten kuin keppi nousee tai laskee. Välisti
pitää majesteeti keppiä toisesta päästä ja pääministeri toisesta,
vuoroin on keppi kokonaan pääministerin hallussa. Ken notkein on
ollut ja jaksanut useimmat kerrat hypätä ylitse ja kontata alitse, se
saa punaisen silkkinauhan, senjälkeinen keltaisen ja sitä seuraava
valkoisen. Nauhat he sitten köyttävät kaksin kerroin vyötäisilleen,
ja tuskin näkee hovissa yhtään, joka ei olisi tuommoisella nauhalla
koristetut.

Sotaväen ratsuja, niinkuin keisarillistenkin tallien hevosia oli joka
päivä käytetty minun läheisyydessäni, ja siten ne olivat niin tottuneet
minuun, että pillastumatta uskalsivat tulla minun luokseni. Ratsastajat
laukkasivat hevosillaan kämmeneni yli, ollessani pitkälläni maassa.
Olipa muuan keisarin metsästäjistä niinkin rohkea, että ratsasti isolla
hevosellaan jalkanikin yli. Se oli todellakin uljas temppu.

Seuraavana päivänä oli minulla onni huvittaa hänen majesteetiansa
aivan erikoisella tavalla. Pyysin hänen majesteetiltansa saada
käytettäväkseni muutamia kahden jalan pituisia ja tavallisen putken
paksuisia sauvoja. Kuningas antoi heti käskyn forstmestareilleen
täyttää minun pyyntöni. Ja niinpä saapui huomenissa kuusi metsäherraa
yhtä monen kuorman kanssa, kahdeksan hevosta kunkin edessä. Yhdeksän
sauvaa minä pystytin maahan nelikulmion muotoon, joka ulottui puoli
kolmatta jalkaa joka taholle. Neljä muuta sauvaa sidoin vaakasuoraan
joka kulmaan, niin että niistä syntyi jonkunlainen kalteri tarhan
ympärille. Levitin sitten nenäliinani tarhan yli ja pingoitin sen
joka puolelta lujasti. Tämän tehtyäni, pyysin keisarin lähettämään
neljäkolmatta parhainta ratsumiestä äksieraamaan tarhaan. Hänen
majesteetinsa hyväksyi minun ehdotukseni, ja niinpä minä nostin
hevosmiehet, yhden toisensa perästä ratsuineen aseineen ja
varustuksineen nenäliinalle. Heti käskyn saatuansa he jakaantuivat
kahteen parveen, ja nyt alkoi leikkisota: siinä he ampuivat toisiansa
tylsäpäisillä nuolilla, huiskivat miekoillaan, hyökkäsivät ja
pakenivat. Kaikki tapahtui niin erinomaisessa järjestyksessä, ett'en
moista ole milloinkaan nähnyt.

Keisari oli niin mielissään, että käski panna tämmöisiä huveja toimeen
useampana päivänä perätysten. Innostuipa niinkin, että itsekin nousi
komentamaan ratsumiestensä liikkeitä ja sai, vaikka kovallekin otti,
keisarinnan suostumaan siihen, että minun sallittiin nostaa keisarinna
kantotuoleineen päivineen kilpatarhan yläpuolelle, josta hänen oli
parempi katsella leikkisotaa. Onnekseni ei sattunut koko aikana
mitään tapaturmaa. Kerran vaan erään kapteenin tulinen ratsu sattui
kavioillaan puhkaisemaan reiän nenäliinaan, jolloin sekä ratsu että
kapteeni keikahtivat kellellensä. Kiireimmän kaupassa minä nostin ne
molemmat pystyyn, tukkesin reiän toisella kädellä ja nostin heidät
toisella maahan. Ratsulta oli nyrjähtänyt vasen jalka, mutta kapteeni
pääsi ihan ehjänä. Nenäliinani minä sittemmin paikkasin niin hyvin kuin
osasin, mutta en sen koommin enää luottanut sen kestävyyteen moisissa
yrityksissä.

Kerran ollessani hovia tällä tapaa huvittamassa, tuotiin äkkiä
hänen majesteetillensa sana, että muutamat hänen alamaisistansa,
ratsastellessaan niillä tienoin, missä minut ensin oli huomattu, olivat
löytäneet maasta suuren, mustan esineen. Muodoltaan se on, sanottiin,
varsin kummallinen, laidoiltaan niin laaja, kuin hänen majesteettinsa
makuukammio ja keskikohdalta miehen korkuinen. Mikään elävä se ei
ole, niinkuin ensin oli luultu, sillä nurmella se loikoi ihan yhdessä
kohdin. Muutamat olivat monta kertaa astuneet sen ympäri, toiset
nousneet sen hartioille ja kuvullekin, joka oli sileä ja tasainen.
Polkemalla oli esine huomattu aivan ontoksi. Alamaiset kaikessa
nöyryydessä otaksuvat sen olevan ihmisvuoren kapineita, ja jos hänen
majesteetinsa suvaitsee, niin se tuodaan tänne. Ei siihen tarvita
kuin viisi hevosta. Minä ymmärsin heti, mistä on kysymys, ja iloitsin
sydämmeni pohjasta nuo sanomat kuultuani.

Tuo löydetty esine ei ollut mikään muu kuin minun hattuni.
Haaksirikkoon joutuessamme se oli vielä ollut minulla päässä, nauhalla
sidottuna leuan alle, ja siinä se oli vielä ollut veneessäkin
soudettaessa, mutta luulin sitten, maihin pyrkiessäni, nauhan heltineen
ja hattuni jääneen mereen. Nyt pyysin hänen majesteetiansa käskemään,
että se tuotaisiin minulle niin pian kuin mahdollista. Selitin samalla,
millinen kapine se on ja mihin sitä tarvitaan. Seuraavana päivänä
kuormurit sen toivatkin, mutta ei se aivan entisellään enää ollut.
Liereihin oli, puolenkolmatta tuuman päähän laidoista, puhkaistu kaksi
reikää, kumpaankin oli pistetty koukku, ja näistä köydet länkiin. Tällä
tavoin minun hattuani oli laahattu maata pitkin lähes puoli Englannin
penikulmaa. Koska kumminkin maanpinta siellä on tasaista ja pehmoista,
niin tuli hattu perille paremmassa kunnossa kuin olin luullutkaan.

Kaksi päivää senjälkeen pisti hänen majesteetinsa päähän ruveta
huvitteleimaan varsin merkillisellä tavalla. Se osa armeijaa, joka
majaili pääkaupungissa ja sen läheisyydessä, sai käskyn olla valmiina.
Sitten hän pani minut seisomaan kuin mikä kolossi jalat niin levällä
kuin suinkin mahdollista, ja senjälkeen käskettiin kenraali, muuan
vanha ja tottunut sotajoukkojen johtaja ja samalla minun suojelijani,
marssittamaan sotajoukkoja minun jalkojeni välitse, jalkaväki 24
miestä, ratsuväki 16 miestä rivissä, soivin torvin ja liehuvin
lipuin, keihäät sojossa. Sotaväkeä oli siinä yhteensä kolmetuhatta
jalka- ja tuhat ratsumiestä. Hänen majesteetinsa oli julistanut käskyn,
että jokaisen sotilaan tulee marssin aikana hengenrangaistuksen
uhalla osoittaa täydellistä kunnioitusta minun personaani kohtaan.
Muutamat nuoremmat upseerit eivät kumminkaan malttaneet olla hiukan
irvistelemättä, nähdessään, missä viheliäisessä kunnossa minun housuni
olivat.

Olin jo tuon tuostakin lähetellyt hänen majesteetillensa
kaikenkaltaisia esityksiä ja anomuksia vapaaksi pääsemisestäni. Vihdoin
hän otti asian esille ensin salaisessa neuvoskunnassa ja sitten
valtioneuvostossa. Vastustajia ei ollut kuin yksi ainoa, Skyresh
Bolgolam, josta aivan syyttä suotta oli tullut minun veriviholliseni.
Koko neuvoskunta kumminkin äänesti hänet kumoon, ja kuningas vahvisti
päätöksen. Tuo vastustajani oli galbet eli valtakunnan amiraali.
Hän nautti keisarin luottamusta ja olikin valtion asioihin varsin
perehtynyt, vaikka luonteeltaan äreä ja äkäinen mies. Hänen täytyi
nyt antaa perää, mutta sen verran hän kumminkin sai aikaan, että ne
artiklat ja ehdot, joitten nojalla minä olin pääsevä vapaaksi, ja jotka
minun piti valallani vahvistaa, jätettiin hänen sepitettävikseen. Nämä
artiklat toi minulle Skyresh Bolgolam omassa personassaan, mukanansa
kaksi alisihteeriä ja muutamia ylhäisiä virkamiehiä. Sittenkuin
artiklat oli minulle julkiluettu, käskettiin minun valalla sitoutua
noudattamaan niitä. Vala minun piti tehdä ensin oman maani tavan mukaan
ja sitten niin kuin heidän laissansa säädetty on. Minun tuli sitä
tehdessäni pitää oikeata jalkaani vasemmassa kädessä ja asettaa oikean
käden etusormi päälaelleni ja peukalo oikean korvan nipukkaan.

Lukija kukaties on nyt utelias saamaan tietoa senpuoleisen kansan
kirjoitustavasta ja lauseparsista kuin myös niistä ehdoista, joilla
minulle vapaus suotiin. Senpä vuoksi olen koko asiakirjan kääntänyt
sanasta sanaan, mikäli olen kyennyt. Ja näin se kuuluu:

_Golbasto Momaren Evlame Gurdilo Shefin Mully Ully Gue_, Lilliputin
kaikkivaltias kuningas, maailman ihastus ja kauhistus, jonka
valtakunta ulottuu viisituhatta blustrugia (noin 20 km) maan ääriin
saakka; kaikkein häiritsijäin hallitsija, varttansa pitempi kaikkia
ihmislapsia; jonka jalat tallaavat maan sisustaa, ja jonka käsi
aurinkoa tavoittelee; jonka viittauksesta maailman ruhtinaitten polvet
vapisevat; suloinen kuin kevät, ihana kuin kesä, hedelmällinen kuin
syksy, pelottava kuin talvi. Hänen kaikkein ylevin majesteetinsa
edespanee sille ihmisvuorelle, joka äskettäin meidän taivaallisiin
alueisimme saapunut on, seuraavat artiklat, jotka hänen, juhlallisella
valalla noudattaaksensa, vahvistaman pitää.

_Ensiksi_. Ihmisvuori älköön meidän alueistamme poistuko, ilman meiltä
annettua ja valtakunnan sinetillä lukittua lupakirjaamme.

2:ksi. Hän älköön rohjetko ilman meidän nimenomaista käskyämme meidän
pääkaupunkiimme sisälle astua; jolloin asujamille pitää kaksi tuntia
ennen varoitus annettaman, jotta tietäisivät heidän huoneissansa pysyä.

3:ksi. Sanotun ihmisvuoren tulee hänen vaelluksillansa pysyä meidän
suurimmilla vallanteillämme; älköön hän myös uskaltako niityillä ja
viljavainioilla käyskennellä tahi niihin pitkäksensä panna.

4:ksi. Sanotuilla vallanteillä vaeltaissansa tulee hänen visusti
huolta siitä pitää, ett'ei hän jaloillansa maahan tallaa ketäkään
meidän rakkaista alamaisistamme eikä heidän hevosiansa eikä heidän
rattaitansa; älköön hän myös ketäkään sanotuista alamaisistamme
käsiinsä ottako ilman heidän omaa suostumustansa.

5:ksi. Jos sangen pikaisen sanan saattaminen tarpeelliseksi
havaitaan, on ihmisvuori velvollinen kerran kuukaudessa kuljettamaan
sanansaattajaa ja hänen hevostansa taskussansa kuusi päivänmatkaa ja
jättämään hänet (milloin niin vaaditaan) eheänä meidän eteemme.

6:ksi. Hänen pitää olla meidän liittolaisemme meidän vihollisiamme
vastaan, jotka Blefuscun saarella asuvat, ja tehdä minkä suinkin voi,
hävittääksensä heidän laivastonsa, jota he nyt rakentelevat ja sillä
meidän päällemme aikovat hyökätä.

7:ksi. Sanotun ihmisvuoren tulee, hänen vapaina aikoinansa, olla
meidän työmiestemme apuna, nostamassa senkaltaisia suuria kiviä kuin
puutarhamme aitaan ja muihinkin keisarillisiin rakennuksiin tarvitaan.

8:ksi. Sanotun ihmisvuoren tulee kahden kuukauden kuluessa sisäänjättää
tarkka ilmoitus meidän valtakuntamme laajuudesta, laskettuna hänen
askeleissansa, jotka hän rantoja myöten astunut on.

Viimeiseksi. Sittenkuin ihmisvuori juhlallisesti vannonut on, että
hän kaikki yllämainitut artiklat pitää ja noudattaa tahtoo, on hän
saapa sekä ruuaksensa ja juomaksensa niin paljo kuin 1724 alamaistamme
heidän ylöspitämiseksensä tarvitsevat. Hänellä pitää myöskin oleman
vapaa tyköpääsemys meidän keisarillisen personamme eteen, ja on hänen
osaksensa tuleva muitakin osoituksia meidän suosiostamme.

Annettu Belfaboracin palatsissa kahdentena päivänä toistakymmentä
meidän hallituksemme yhdennessä kuukaudessa kymmenettäkymmentä.

Minä vannoin ja allekirjoitin nämä artiklat suurella ilolla ja
mielihyvällä, vaikk'eivät ne olleetkaan kaikki niin kunniakkaita
kuin olisin toivonut. Nehän olivat kokonaan Skyresh Bolgolamin,
yliamiraalin, ilkeämielisyyttä vaan. Heti senjälkeen otettiin
minulta kahleet jaloista pois ja nyt olin aivan vapaa mies. Keisari
teki minulle sen kunnian, että oli läsnä koko juhlamenojen ajan.
Kiitollisuuteni osoitteeksi minä lankesin hänen majesteetinsa
jalkoihin, mutta hän käski minun nousta ja lausui minulle monta
armollista sanaa, joita en käy tässä toistamaan, jott'en näyttäisi
turhamieliseltä. Lopuksi hän lausui toivovansa, että minusta tulee
hänelle hyödyllinen palvelija, ja että minä todistan ansainneeni
kaiken sen suosion, kuin hänen puoleltansa minun osakseni tullut on ja
vastedes tulla saattaa.

Lukija suvaitkoon ottaa huomioonsa, että keisari oli viimeisessä
artiklassaan määrännyt minulle niin paljon ruokaa ja juomaa kuin
1728 lilliputtilaista tarvitsee. Perästäpäin kerran kysäisin eräältä
tuttavaltani hovissa, miksikä juuri tämä luku oli mitaksi ja määräksi
vahvistettu, ja hän kertoi, että hänen majesteetinsa matemaatikot,
mitattuansa kvadrantilla minun ruumiini pituuden, olivat huomanneet
sen 12 kertaa suuremmaksi heidän kokoansa. Täten he olivat laskeneet,
että minun ruumiini on vähintänsä 1728 kertaa niin suuri kuin heidän,
ja siis pitää minun saada ravintoakin samassa suhteessa. Siitä nyt
lukija näkee, kuinka älykästä väkeä lilliputilaiset ovat, ja kuinka
ymmärtäväinen ja tarkka taloudenhoitaja heidän kuuluisa keisarinsa on.




NELJÄS LUKU

Mildendo, Lilliputin pääkaupunki, ja keisarillinen palatsi. --
Keskustelu ylisihteerin kanssa. -- Tekijä lupaa auttaa keisaria hänen
vihollisiansa vastaan.


Vapaaksi päästyäni minä ensi työkseni pyysin lupaa saada käydä
Mildendossa, valtakunnan pääkaupungissa. Helposti siihen luvan
sainkin sillä nimenomaisella ehdolla kumminkin, ett'en tekisi pahaa
ihmisille enkä taloille. Kaupungin asukkaille annettiin keisarillisella
julistuksella tieto minun tulostani.

Muuri kaupungin ympärillä on puolikolmatta jalkaa korkea ja yksitoista
tuumaa leveä, niin että parivaljakko varsin hyvin pääsee kulkemaan sen
harjalla. Muurin sivuilla on torneja joka kymmenen jalan päässä.

Minä harppasin läntisen portin yli ja läksin kulkemaan kaupunkia,
pysytellen vain kahdella pääkadulla. Niitä myöten minä astuskelin
varsin verkasti ja kylki edellä, ylläni pelkkä hihaton liivijakku,
jottei nutunliepeistä olisi haittaa katoille ja räystäille. Peräti
varovasti siinä täytyi liikkua, ett'ei tallaisi jonkun vitkastelijan
päälle, joka vielä oleskeli kaduilla, vaikka käsky oli käynyt, että
itsekunkin pitää huoneessansa pysymän, vahinkoja välttääksensä. Akkunat
ja katot olivat niin täpötäynnään ihmisiä, ett'en luule matkoillani
missään nähneeni niin väkirikasta paikkaa.

Kaupunki on täydellinen neliö, ympärillä muuri joka taholle 500 jalkaa
pitkä. Molemmat pääkadut, viisi jalkaa leveät, kulkevat ristikkäin ja
jakavat kaupungin neljään kortteliin. Poikkikadut, jotka vain näkemältä
näin, mutta joita en päässyt kulkemaan, olivat 12-18 tuumaa leveitä.
Kaupunkiin mahtuu 500 tuhatta asukasta. Talot ovat kolme-, vieläpä
viisikerroksisia. Puodeissa ja toreilla runsaasti kaikenlaista tavaraa.

Keisarin palatsi on keskellä kaupunkia, kahden pääkadun risteyksissä.
Sen ympäri kulkee kaksi jalkaa korkea muuri. Minulla oli hänen
majesteetinsa lupa astua tämän muurin yli, ja koska muurin ja palatsin
välillä oli 20 jalkaa avara tila, niin saatoin nähdä palatsin joka
puolelta. Linnan ulkopiha on 40 jalkaa neliössä, ja sen sisäpuolella on
kaksi muuta pihaa. Sisimmässä sijaitsee keisarin huoneusto. Koska nyt
ulkopuolisen pihan rakennukset olivat vähintänsä viisi jalkaa korkeita,
oli minun mahdoton harpata niitten yli, harjoja vahingoittamatta,
vaikka seinät olivatkin hakatusta kivestä, neljä tuumaa paksuja.
Keisari olisi mielellään suonut minun pääsevän näkemään palatsinsa
komeutta, mutta se kävi mahdolliseksi vasta kolme päivää myöhemmin.

Läksin näet kuninkaalliseen metsään, joka sijaitsi sadan kyynärän
päässä kaupungista, katkaisin siellä puukolla muutamia paksuimpia puita
ja laitoin niistä kaksi jakkaraa, noin kolme jalkaa korkeita kukin ja
tarpeeksi lujia kestämään minun painoani. Saatuani jakkarat valmiiksi,
läksin jälleen kaupunkiin, jossa väestölle jo oli annettu uusi julistus
minun tulostani. Ulkopuolisella pihalla nousin seisomaan toiselle
jakkaralle ja nostin toisen kattojen yli sisäpihaan. Koukkupäisellä
kepillä nostin sitten sisäpuolelle ensimmäisenkin jakkaran. Nyt kävin
pitkäkseni ja asetin kasvoni keskimmäisen kerroksen akkunain kohdalle,
jotka varta vasten oli jätetty auki. Siinä kohtasi silmääni loistavin
näky, mitä suinkin saattaa ajatella.

Siinä näin keisarinnan ja nuoret prinssit, itsekunkin eri huoneissaan,
loistavat seurueet ympärillänsä. Hänen majesteetinsa keisarinna
suvaitsi myhähtää minulle hyvin armollisesti ja ojensi minulle akkunan
kautta kätensä suudeltavaksi.

Aamulla kerran -- taisi olla puoli kuukautta siitä kuin olin
päässyt vapaaksi -- saapui minun luokseni Reldresal, yksityis-asian
ylisihteeri, niinkuin hänen arvonimensä kuuluu. Yhden ainoan palvelijan
seurassa hän tuli, jätettyään vaununsa jonkun matkan päähän, ja pyysi
päästä puheilleni. Minä otin hänet heti vastaan, hän kun oli ylhäinen
ja suuriansioinen mies sekä sitä paitsi oli tehokkaasti kannattanut
minun hakemuksiani hovissa. Minä tarjousin olemaan pitkälläni, jotta
hän paremmin ulottuisi minun korvani kohdalle, mutta hän piti parempana
olla kämmenelläni koko keskustelun ajan.

Hän onnitteli ensiksi minua vapauteni johdosta, huomauttaen, että
hänelläkin on jonkin verran ansiota sen hankkimisessa, mutta, lisäsi
hän, en minä vapauttani sittenkään olisi niin helpolla saanut,
elleivät hovin olot olisi nykyään varsin omituisella kannalla. Niin
kukoistavalta kuin tila maassa näyttääkin ulkomaalaisen silmissä, sanoi
hän, on meillä kaksi ankaraa ahdistusta: kotona raivoaa puolueriitoja,
ja ulkoapäin uhkaa vihollisista mahtavin.

-- Mitä ensinmainittuihin tulee, niin tietäkäät, -- puhui hän, --
että meillä on jo 70 kuukautta kestänyt riitoja kahden puolueen,
Trameksanien ja Slameksanien, välillä. Nimensä ne ovat saaneet
kenkiensä korkojen mukaan: toisilla on korkeammat korot, toisilla
matalammat. Tähän asti on se luulo ollut yleinen, että korkeat korot
sopivat parhaiten meidän perustuslakiemme henkeen, mutta siitä
huolimatta on majesteeti päättänyt käyttää maansa hallinnossa yksinomaa
matalain korkojen pitäjiä ja jaella heille kaikki virat, jotka kruunun
asetettavissa ovat. Sen te kyllä pian saatte huomata, niinkuin senkin,
että hänen majesteetinsa kengänkorot ovat kahta drurria matalammat
kuin kenenkään hovimiehen. (Drurri on neljästoista-osa tuumaa.) Niin
ovat nämä puolueet eripuraisia keskenänsä, ett'eivät enää yhdessä syö
eivätkä juo, eivät edes keskustelekaan keskenään. Trameksaneja, elikkä
korkeakorkoisia, on kaiketikin luvullensa enemmän kuin meitä, mutta
valta on kumminkin kokonaan meidän käsissämme. Hänen keisarillinen
korkeutensa perintöruhtinas näyttää, ikävä kyllä, kallistuvan
korkeitten korkojen puolelle; ainakin huomaa selvään hänen pitävän
toisessa kengässä korkeampaa korkoa kuin toisessa, jonka vuoksi hän
onnahtelee käydessään. Ja kesken näitä sisäisiä riitoja uhkaa meitä
hyökkäys Blefuscun saaren puolelta, joka on maailman toinen suurin
valtakunta, alalleen ja voimalleen melkein yhtä suuri kuin hänen
majesteetinsa valtakunta.

-- Mitä sitten, -- jatkoi hän, -- teidän vakuutukseenne tulee, että
maailmassa on muitakin valtakuntia, joissa asuu teidän kokoisianne
ihmisolentoja, niin eivät filosofit meillä oikein ota sitä uskoaksensa,
vaan luulevat pikemmin teidän pudonneen tänne kuusta tai jostain
taivaan tähdestä. Se nimittäin on varmaa, että satanen teidän
kokoisianne kuolevaisia saattaisi vähässä ajassa sukupuuttoon hävittää
kaiken pellon viljan ja kaiken karjan hänen majesteetinsa alueilta.
Sitä paitsi ei meidän historioissa, jotka ulottuvat kuusituhatta
kuukautta ajassa taaksepäin, ole mainittu muita maita kuin nämä
kaksi valtakuntaa, Lilliput ja Blefuscu. Ja nämä kaksi mahtavaa
naapuria ovat käyneet mitä tuiminta sotaa keskenänsä kokonaista kuusi
neljättäkymmentä kuukautta.

-- Tämän sodan syy oli seuraava, -- kertoi Reldresal. Kaikkina
aikoina ja kaikin paikoin on tunnettu ja tunnustettu, että muna on
ennen syömistä avattava paksummasta päästä. Mutta nyt sattui nykyisen
majesteetin vaari kerran, pikku poikana, leikkaamaan sormensa,
kun yritti avaamaan munaa vanhan tavan mukaan paksummasta päästä.
Silloin hänen isänsä, keisari, julisti, että kaikkien alamaisten
tulee, ankaran sakon uhalla, avata munat terävämmästä päästä. Tämän
uuden lain pani kansa kovin pahaksensa. Aikakirjat kertovat, että
sen johdosta syntyi kapinoita kuusi eri kertaa. Niissä meni yhdeltä
keisarilta henki, toiselta kruunu. Blefuscun hallitsijat yllyttelivät
myötäänsä näitä sisällisiä riitoja, ja aina kun kapinat oli saatu
kukistetuiksi, siirtyivät maanpakoon tuomitut Blefuscun valtakuntaan.
On laskettu, että enemmän kuin yksitoista tuhatta ihmistä kernaammin
meni kuolemaan kuin suostui aukaisemaan munia terävämmästä päästä.
Satoja nidoksia kirjoitettiin näistä kinastuksista, mutta "paksumman
pään miesten" kirjat on jo aikaa sitten kielletty ja koko se puolue
lain kautta julistettu kelvottomaksi julkisiin virkoihin. Näitten
rettelöiden aikana Blefuscun keisarit huomauttivat meitä monta kertaa
lähettiläittensä kautta hajaannuksen aikaansaamisesta uskonnossa,
syyttäen meitä siitä, että olimme rikkoneet niitä päämääräyksiä
vastaan, jotka meidän suurin profettamme Lustrog oli säätänyt
Blundecralissa (Lilliputien koranissa) ja sen viidennessä luvussa
viidettäkymmentä. Mutta tuo nyt oli pelkkiä verukkeita vain, sillä
tekstin sanat kuuluvat: "kunkin todellisesti uskovaisen pitää särkeä
muna siitä päästä kuin sopiva on." Ja mikä pää se sopiva on, se olisi,
minun nöyrän mielipiteeni mukaan, jätettävä itsekunkin omantunnon
asiaksi taikka maistraatin korkeimman virkamiehen määrättäväksi.
Mutta sittemmin saivat nuo paksumman pään miehet niin paljon suosiota
Blefuscun keisarin hovissa ja niin paljon apua ja kannatusta
puolueeltansa täällä kotona, että veristä sotaa on käyty kummankin
valtakunnan välillä jo kuusi ja kolmekymmentä kuukautta. Ja sen
ajan kuluessa meiltä on mennyt neljäkymmentä linjalaivaa ja koko
joukko pienempiä aluksia kuin myös yhteensä kolmekymmentä tuhatta
parhainta miestä meidän meriväestämme ja sotajoukostamme. Vihollisten
tappiot ovat olleet jonkun verran suuremmat kuin meidän. Nyt he
ovat varustaneet suurilukuisen laivaston ja aikovat hyökätä meidän
kimppuumme. Hänen keisarillinen majesteetinsa on nyt, luottaen teidän
miehuuteenne ja voimaanne käskenyt minun antamaan teille kertomuksen
asiain tilasta täällä.

Minä pyysin sihteerin edeskantamaan hänen majesteetillensa minun nöyrän
alamaisuuteni tunteet ja ilmoittamaan hänelle, ett'ei minun sovi
muukalaisena sekaantua puolueriitoihin, vaan että minä olen altis, oman
henkeni uhalla, puolustamaan hänen personaansa ja valtakuntaa kaikilta
kuin sitä uhata uskaltavat.




VIIDES LUKU

Vihollisen hyökkäys torjuttu erinomaisella sankarityöllä. -- Korkein
arvonimi. -- Lähettiläitä Blefuscusta. -- Rauhanteko. -- Tulipalo. --
Keisarinnan palatsi pelastettu.


Blefuscun valtakunta sijaitsee saarella pohjoiskoilliseen Lilliputista.
Kumpaisenkin saaren välillä on 1100 yardia (n. 1 km) leveä salmi. Minä
en ollut vielä nähnyt sitä ja nyt, kuultuani hyökkäyksen uhkaavan
siltä puolen, koetin entistä enemmän olla näyttäytymättä rannalla.
Blefuscuunhan ei ole vielä tietoa minusta saapunut, ja nyt he
saattaisivat huomata minut. Sitä paitsi oli sodan aikana kaikenlainen
yhteys molempain valtakuntain välillä hengen rangaistuksen uhalla
kielletty ja kaikki alukset otettu sodan tarpeiksi takavarikkoon.

Minä ilmoitin hänen majesteetillensa suunnitelmani, jonka mukaan minä
aion valloittaa koko vihollisen laivaston, joka, niinkuin meidän
vakoojilta olin kuullut, on parhaillaan Blefuscun satamassa, valmiina
ensi tuulella lähtemään liikkeelle. Kokeneilta merimiehiltä sain tietää
salmen olevan keskikohdalta nousuveden aikana 70 glumgluffia (noin 6
jalkaa) ja muissa paikoin korkeintaan 50 glumgluffia syvän. Läksin
saaren koilliskulmaan, vastapäätä Blefuscua, lymysin erään kukkulan
taakse ja tarkastelin taskukiikarillani vihollisen laivastoa: siinä oli
50 sotalaivaa ja koko joukko kuljetus-aluksia.

Kotia tultuani annoin käskyn -- siihen näet olin valtuutettu -- tuoda
koko joukon mitä lujimpia köysiä ja rautatankoja. Köydet olivat
tavallisen purjelangan paksuisia ja rautatangot pituudelleen ja
paksuudelleen kuin sukkapuikot. Köydet minä kiersin kolminkertaisiksi,
samoin rautatangot, joitten päät sitten taivutin koukun muotoon.

Näin varustettuna palasin rannan kallioille, riisuin siellä nutun,
kengät ja sukat ja astuin mereen puoli tuntia ennen nousuvettä, ylläni
pelkkä liivijakku. Kaalasin niin nopeasti kuin suinkin mahdollista oli
ja uin syvimmän kohdan yli, noin 30 yardia, kunnes taas tuntui pohja
jalkain alla. Ei kulunut puoltakaan tuntia, niin jo olin laivaston
luona. Viholliset, minut nähtyänsä, säikähtivät niin pahanpäiväisiksi,
että hypätä loikkasivat laivoistaan mereen ja uivat rannalle. Heitä
oli vähintänsä 30000 henkeä. Otin nyt köyteni esille, pistin koukun
kunkin laivan kokkaan ja sidoin köysien päät yhteen. Tätä tehdessäni
vihollinen laukaisi minuun nuolia muutaman tuhannen, ja niistä sattui
minua koko joukko käsiin sekä kasvoihin. Siitä oli paljo haittaa
työlleni, puhumattakaan siitä, että haavoja pisti ja kirveli. Enimmin
pelkäsin silmiäni, ja pahoin niitten olisi käynytkin, ellei olisi muuan
oiva keino johtunut mieleeni.

Niinkuin ennen olen maininnut, oli minulla silmälasit erikoisessa
taskussa, joka oli keisarin tarkastajilta jäänyt huomaamatta. Ne
minä nyt sidoin nenälleni niin lujasti kuin laatuun kävi ja jatkoin
rohkeasti työtäni, välittämättä vihollisen nuolista. Moni niistä
kyllä sattui silmälaseihin, mutta ei siitä sen suurempaa vahinkoa;
siirrähtiväthän vain lasit sijoiltansa hiukan. Saatuani kaikki koukut
kiinni, rupesin vetämään köysiä sidotusta päästä, mutta laivatpa
eivät liikahtaneetkaan. Ne olivat kiinni ankkureissaan, ja niinpä oli
uljain osa yritystäni vielä suorittamatta. Päästin köydet käsistäni --
olivathan ne koukuissa kiinni -- ja leikkasin urheasti ankkuritouvit
puukolla poikki, saaden pari sataa nuolta käsiin ja kasvoihin. Nyt
tartuin jälleen solmuun kiinni ja vedin varsin helposti perässäni
viisikymmentä vihollisen suurinta sotalaivaa.

Blefusculaisilla ei ollut ensi alussa aavistustakaan minun
tarkoituksistani. Hämmästyen he katselivat, kuinka minä leikkelin
poikki laivain ankkuritouveja, ja luulivat minun aikovan saada laivat
tuuliajolle ja törmäilemään toisiinsa, mutta pian he huomasivat koko
laivastonsa lähtevän liikkeelle hyvässä järjestyksessä ja minun
vetävän köysien päästä. Silloin pääsi heiltä niin hirmuinen hätähuuto
ja epätoivoinen parkuna, että sitä on mahdoton kuvata ja mahdoton
käsittää. Päästyäni nuolten kantamasta minä pysähdyin hetkeksi ja vedin
nuolet ulos käsistäni ja kasvoistani ja voitelin niitä sillä rasvalla,
jota minulle jo ensi päivänä Lilliputissa oli annettu nuolenhaavoihin
pantavaksi, niinkuin edellä jo olen kertonut. Otin sitten silmälasit
pois, odotin tunnin verran, kunnes luode oli vähän laskenut, kaalasin
keskikohdan yli, saalis perässäni, ja saavuin onnellisesti Lilliputin
keisarilliseen satamaan.

Keisari oli koko hoviväkensä kanssa rannalla odottamassa tämän suuren
seikkailun päättymistä. Ensi alussa he näkivät laivaston lähenevän
lavean puoliympyrän muodossa. Minua he eivät erottaneet, minä kun olin
rintaa myöten vedessä. Laivaston tullessa keskelle salmea, ulottui
vesi minua kaulaan saakka. Silloin he säikähtivät, keisari luuli minun
hukkuneen ja vihollisen laivaston lähenevän täydessä sotarinnassa.
Mutta pian häneltä pelko hälveni, sillä salmi kävi matalammaksi joka
askeleelta, minkä astuin, eikä aikaakaan, niin jo olin kuuleman päässä
rannasta. Silloin minä kohotin korkealle köyden solmupään ja huusin
kovalla äänellä: "Kauan eläköön kaikkein mahtavin Lilliputin keisari!"

Maihin noustuani tämä suuri hallitsija otti minut vastaan mitä
mairittelevimmilla ylistyspuheilla ja nimitti minut ihan siinä paikassa
_nardac_'iksi, joka siellä on arvonimistä korkein.

Hänen majesteetinsa lausui nyt sen toivomuksen, että minä jossain
toisessa tilaisuudessa toisin loputkin vihollisten laivoja hänen
satamiinsa. Näin määrätön on ruhtinaitten kunnianhimo. Tämäkään keisari
ei näkynyt tavoittelevan sen vähempää kuin tehdä koko Blefuscun
valtakunnasta pelkkä maakunta, varakuninkaan hallitsema. Siten hän
toivoi saavansa kukistetuiksi paksumman pään miehet kokonaan ja
pakottaneeksi senkin puoleisen kansan avaamaan munia terävämmästä
päästä. Siten, niin hän ajatteli, tulee hänestä koko maailman
yksinvaltias. Minä koetin saada häntä luopumaan moisista ajatuksista,
esiintuoden sekä politillisia että oikeusopillisia syitä. Sanoin
hänelle suoraan, etten minä ikipäivinä suostu käymään kätyriksi
sellaiseen yritykseen, jolla vapaa ja uljas kansa aiotaan saattaa
orjuuteen. Asia otettiin keskusteltavaksi valtakunnan neuvostossa, ja
siellä olivat viisaimmat ministerit minun puolellani.

Tämä minun avoin selitykseni oli niin täydessä ristiriidassa hänen
majesteetinsa hankkeiden ja politiikan kanssa, ett'ei hän saattanut
sitä milloinkaan antaa minulle anteeksi. Hän toi tämän mielipiteensä
esiin valtakunnan neuvostossa varsin salakavalalla tavalla. Viisaimmat
ministereistä -- niinkuin perästäpäin sain tietää -- näkyivät
vaitiolollaan olevan samaa mieltä kuin minä. Toiset sitä vastoin,
salaisia vihollisiani, eivät malttaneet olla ohimennen lausumatta
muutamia epäedullisia sanoja minusta. Ja siitä saakka rupesi muuan
hänen majesteetinsa kannattama liittokunta ministereitä vehkeilemään
minua vastaan. Kahden kuukauden perästä puhkesi vihamielisyys
ilmiliekkiin ja oli vähällä saada toimeen minun kukistumiseni. Näin
vähän painavat suurimmatkaan ruhtinaille osoitetut palvelukset, jos
toiselle vaakalautaselle joutuu kieltäyminen tottelemasta heidän
oikkujansa.

Kolme viikkoa minun onnistuneen yritykseni jälkeen saapui Blefuscusta
juhlallinen lähetyskunta, nöyrimmästi tarjoamaan rauhaa. Se
solmittiinkin meidän keisarille peräti edullisilla ehdoilla.
Lähettiläitä oli kuusi ja heillä mukanaan noin 500 henkeä saattueena.
Heidän esiintymisensä oli kerrassaan loistava, niin hyvin heidän
hallitsijansa mahtavuuden kuin heidän toimensa tärkeyden mukainen.
Liittokirjaa tehtäessä olin minä heille apuna sen luottamuksen
nojalla, mikä minulla hovissa siihen aikaan oli tai minkä ainakin
luulin itselläni olevan. Toimensa päätettyään, heidän eksellensinsä
tekivät muodollisen visitin minun luonani, sillä he olivat saaneet
kuulla, kuinka paljon minä olin pitänyt heidän puoltaan. He puhelivat
ensin mairittelevin sanoin minun voimastani ja ylevämielisyydestäni
ja herransa ja keisarinsa nimessä kutsuivat minua käymään heidän
maassansa, lausuen sen toivomuksen, että minä osoittaisin sielläkin
sitä verratonta väkevyyttäni, josta he olivat niin paljon ihmeitä
kuulleet.

Minä puolestani pyysin heitä edeskantamaan minun nöyrimmän
kunnioitukseni heidän herrallensa ja keisarillensa, jonka hyväin avujen
maine on täyttänyt koko maailman ihmettelyllä ja ihailulla, ja jonka
eteen minä toivon saavani astua, ennenkuin palajan isänmaahani.

Päästyäni ensi kertaa senjälkeen meidän keisarin puheille, pyysin
häneltä lupaa saada käydä Blefuscun hallitsijan luona. Luvan hän
minulle suvaitsi antaa, mutta varsin kylmästi, sen huomasin. Syytä
tuohon en osannut arvata, kunnes minulle kuiskattiin, että Flimnap ja
Bolgolam olivat selittäneet minun keskusteluni lähettiläitten kanssa
osoittavan epäkunnioitusta hänen majesteetiansa kohtaan. Omatuntoni
oli tässä kohden aivan syytön, ja siksipä minun käsitykseni hovista ja
ministereistä silloin ensi kertaa järkähti.

Lukija muistanee vielä, että minun vapautuskirjassani oli muutamia
kohtia, jotka eivät minua miellyttäneet, ne kun olivat liiaksi
orjamaisia. Enkä olisi allekirjoituksellani niihin suostunutkaan,
ellei kova hätä olisi pakottanut. Nyt kun minusta oli tullut ylhäinen
nardac, ei tuommoisia toimia enää pidetty minun arvolleni sopivina,
eikä keisari -- se olkoon sanottu hänen kunniakseen -- niistä minulle
koskaan edes maininnutkaan. Pian senjälkeen oli minulla tilaisuus
osoittaa hänen majesteetillensa ainakin minun mielestäni varsin suuri
palvelus.

Sydänyön aikana kerran heräsin siihen, että suuri kansan paljous piti
kauheata melua oveni ulkopuolella. Säikähdin todellakin. Kuulin heidän
myötäänsä hokevan: "burglum". Muutamat hoviherroista tunkeusivat
väkijoukon läpi ja pyysivät minua heti paikalla tulemaan palatsiin,
jossa keisarinnan huoneusto oli syttynyt palamaan. Muuan hovidaameista
oli nukkunut vuoteesensa romaanin ääreen, lamppu oli kaatunut, ja
siitä tulipalo. Minä nousin heti. Käsky annettiin astua syrjään minun
tieltäni, ja kun tänä yönä oli kuutamo, niin pääsin palatsille,
tallaamatta ketään. Siellä oli jo pystytetty tikapuita seiniä vastaan
ja ihmisillä sangot kädessä, mutta vesi oli pitkän matkan päässä.
Sangot olivat suuren sormustimen kokoisia, ja ihmiset ojensivat
minulle niitä minkä ennättivät, mutta liekki oli päässyt jo sellaiseen
vauhtiin, ett'ei moisista mitä apua. Olisinhan minä helposti saanut
tulen tukautetuksi takillani, mutta pahaksi onneksi olin jättänyt sen
kiireissäni kotia; ylläni ei ollut kuin nahkaiset liivit. Tila näytti
varsin surkealta ja epätoivoiselta. Ja niin tuo muhkea palatsi olisi
kuin olisikin palanut perustuksiansa myöten, ellei neuvokkaisuuteni --
jota minulla toki ei aina ole mukana -- olisi tullut avuksi. Mieleeni
muistui, että muurin ulkopuolella on muuan likaropakko. Hetkeäkään
viipymättä minä harppasin sinne, täytin hattuni tuolla hiukan
löyhkäävällä vedellä ja riensin palopaikalle takaisin. Tulipalon sain
nyt pian sammutetuksi, mutta sitä tehdessäni olin kauhukseni vähällä
hukuttaa keisarinnan ja keisarilliset lapset. Vesi oli näet täyttänyt
huoneet, joihin keisarinna lapsineen ja hovidaameineen oli paennut, ja
minulla oli täysi tekeminen poimiessani heitä akkunain kautta ulos ihan
tunnottomina. Siitä sukesi varsin ikävä juttu minulle, mutta kolmen
minutin kuluttua oli tulipalo kokonaan sammutettu, ja tuo jalo linna,
monen ihmispolven aikana rakettu, oli pelastettu hävitykseltä.

Aamun koittaessa palasin kotia, odottamatta keisarin onnitteluja.
Olin tosin tehnyt erinomaisen palveluksen, mutta enhän ollut varma,
mitä hänen majesteetinsa arvelee siitä tavasta, jolla tehtävä
tuli suoritetuksi. Valtakunnan perustuslaeissa on näet säädetty
hengenrangaistus jokaiselle, ken ikinä olla mahtaa, joka sormellaankaan
kajoaa keisarinnaan tai prinsessoihin. Hiukan lohdullisemmalta tuntui,
saatuani tietää, että hänen majesteetinsa oli käskenyt oikeusasian
ministerin laatimaan minulle nimenomaisen kirjallisen anteeksi-annon.
Sitä ei minulle kumminkaan annettu. Yksityistä tietä kuulin keisarinnan
olevan kauheasti pahoillansa minun teostani, vetäytyneen sisimpiin
huoneisinsa ja päättäneen, ett'ei hän enää entistä asumustansa ikinä
kuntoon laitata. Uskotuillensa hovidaameille hän ei malttanut olla
ilmaisematta, että hän aikoo kostaa minulle keisarinnan palatsin
saastuttamisen.

[Tämä tulipalo-kohtaus on kokonaan jätetty pois Henry Craik'in
esipuheella varustetusta painoksesta. Muissa näkyy siitä olevan
erillaisia mukailuja. Olemme tämän kohdan ottaneet pääasiallisesti
George Routledgen julkaisusta. _Suom. muist._]




KUUDES LUKU

Lilliputin asukkaista ja heidän tavoistaan ja laeistaan. -- Tekijän
elintavat. -- Vihamiehiä.


Vaikka aikomukseni on julaista lähempi selonteko Lilliputin
valtakunnasta erityisessä teoksessa, annan uteliaalle lukijalle jo
tässäkin moniaita yleisiä tietoja. Ihmiset siellä, kuten jo olen
sanonut, ovat vajaata kuutta tuumaa pitkiä, ja sitä mukaa ovat eläimet
ja kasvitkin. Niinpä ovat suurimmat hevoset ja härjät neljä, virsi
tuumaa korkeita, lampaat puoli kolmatta tuumaa, hiukan päälle tai alle;
hanhet ovat varpusen kokoisia ja niin edespäin pienenevässä sarjassa
niin pikkuisiin, ett'eivät niitä ainakaan minun silmäni erottaneet.
Luonto on kumminkin lahjoittanut Lilliputilaisille erittäin hyvät
silmät, he näkevät pienimmätkin esineet varsin tarkasti, vaikk'ei
kovin pitkänkään matkan päästä. Niinpä näin kerran kokin kynivän
leivosta, joka ei ollut kärpästä suurempi, ja nuoren tytön pujottavan
näkymättömän hienoa silkkiä näkymättömän hienon neulan silmään.
Pisimmät puut ovat siellä noin seitsemän jalkaa korkeita, muut kasvit
sitä mukaa, mutta ne saa lukija kuvitella mielessänsä.

En ota sen laajemmalti puhuakseni heidän tieteistään. Sanon vaan, että
useimmat tieteenhaarat ovat siellä kukoistaneet monta miespolvea.
Mutta heidän kirjoitustapansa on varsin omituista. Eivät he kirjoita
vasemmalta oikealle, niinkuin Europalaiset, eivätkä oikealta
vasemmalle, kuin Arabialaiset, eivätkä ylhäältä alaskaan, kuten
Kiinalaisten on tapa, vaan poikki puolin, ylänurkasta alanurkkaan,
aivan kuin naiset meidän maassa.

Omituisia tapoja ja lakeja on heillä koko joukko, ja elleivät ne
olisi niin kerrassaan toisenlaisia kuin minun armaassa kotimaassani,
niin tekisi mieli niitä hieman puolustaakin. Hyvä olisi vain, jos
niitä noudatettaisiin. Mainitsen ensinnäkin ilmiantajista. Kaikki
valtiorikokset rangaistaan siellä tavattoman ankarasti, mutta jos
syytetty tutkittaessa todistaa viattomuutensa, silloin rangaistaan
syyttäjä heti kohta häpeällisellä kuolemalla ja hänen maastaan ja
mannustaan korvataan syytetylle nelin kerroin ajan hukka, mielipaha,
kärsimykset vankeudessa ja kaikki kulungit, mitä hänellä on ollut
asiansa puolustamista varten. Ja ellei riitä, suorittaa kruunu
loput. Keisari antaa hänelle jonkun suosion-osoituksen, ja hänen
viattomuutensa julistetaan ympäri kaupunkia.

Petosta pidetään siellä suurempana rikoksena kuin varkautta, ja harvoin
petturi kuolemantuomion välttää. Siellä ollaan näet sitä mieltä, että
huolellisuudella ja valppaudella ymmärtäväinen ihminen kyllä saattaa
suojella omaisuutensa varkailta, mutta petokselta ei kunniallinen
ihminen ole milloinkaan turvassa. Ja koska nyt alituinen ostaminen
ja myöminen sekä luoton nojalla asioiminen on välttämätöntä, mutta
siinä juuri paljo petosta tapahtuu, jopa sellaista sormienkin lävitse
katsellaan, niin joutuisihan rehellinen mies myötäänsä vahinkoon, ja
konna pääsisi voitolle, ellei laki petosta rankaisisi. Muistan, kun
kerran olin keisarilta hankkimassa suojelusta eräälle syytetylle, joka
oli isännältään kavaltanut rahoja: oli saanut jonkun summan vietäväksi
toiseen paikkaan, mutta karannut rahoineen tipo tiehensä. Koetin
lieventävänä asianhaarana vetää esiin sen ajatuksen, että tuohan oli
vain luottamuksen väärinkäytöstä. Keisari puolestaan sanoi pitävänsä
kerrassaan kamalana, että minä rupean puolustelemaan kaikkein pahinta
rikosta. Eikä minulla siihen todellakaan ollut muuta sanomista kuin
tuo yleinen lauseparsi: eri maissa eri tavat. Mutta kyllä minua vaan
hävetti aika lailla.

Vaikka me yleensä sanomme palkintoa ja rangaistusta niiksi saranoiksi,
joissa kaikkinainen hallitus kääntyy, niin en sitä perusohjetta ole
nähnyt käytännössä noudatettavan missään muualla kuin Lilliputissa. Ken
riittävästi todistaa tarkoin noudattaneensa maan lakeja 77 kuukautta,
hän saa muutamia etuoikeuksia, aina säätynsä ja elämäntapansa mukaan,
sekä sitä vastaavan summan rahoja nimenomaa tätä tarkoitusta varten
perustetusta varastosta. Samalla hänelle annetaan _Snilpallin_ tai
_Legalin_ arvonimi, joka liitetään hänen nimensä perään, mutta joka ei
siirry hänen perillisillensä. Tämä kansa piti meidän valtiosääntöämme
hämmästyttävän vaillinaisena, kuultuaan minulta, että meillä saadaan
lait noudatettaviksi ainoastaan rangaistuksilla, ja ett'ei niissä
palkinnoista puhuta mitään. Lilliputien oikeushovissa onkin Oikeuden
kuvalla kuusi silmää, kaksi edessä, kaksi takana ja yksi kummallakin
puolella: se tietää valppautta; oikeassa kädessä on sillä kukkaro
täynnä kultaa, vasemmassa tuppeen pistetty miekka: se tietää, että
oikeus on alttiimpi palkitsemaan kuin rankaisemaan.

Virkoihin asetettaessa otetaan enemmän huomioon hakijan siveellisyys
kuin kyky. Koska hallitus kerran -- niin he ajattelevat -- on
ihmiskunnalle tarpeellista, niin riittää tavallinen ihmisjärki ellei
yhteen, niin toiseen elämänkohtaan, eikä sallimus suinkaan ole säätänyt
yleisten asiain hoitamista miksikään salaisuudeksi, jota vaan joku
ani harva älyn ylimmälle kannalle kohonnut pystyisi ymmärtämään.
Sellaisiahan ei synny miespolvea kohti kuin pari kolme. Totuutta,
oikeamielisyyttä, kohtuutta ja muita avuja sitä vastoin on heidän
mielestänsä olemassa joka ihmisessä. Jokainen, ken kokemuksen nojalla
ja asiata harrastaen näitä avujansa käyttää, hän pystyy maatansa
palvelemaan, paitsi tietysti senkaltaisissa toimissa, jotka kysyvät
erityisiä opinnoita. Siveellisen avun puute ei heidän mielestänsä
likimainkaan saata korvata suurimpiakaan henkisiä lahjoja, ja jos siis
virka uskotaan pelkän älymiehen hoidettavaksi, niin se joutuu peräti
vaarallisiin käsiin. Jos siis siveellinen mies tietämättömyydessään
erehtyy, niin ei siitä yhteiskunnalle ole läheskään niin suurta
vauriota, kuin jos teräväjärkinen mies häijyjen taipumusten
vaikutuksesta vaipuu turmiollisiin väärintekoihin ja käyttää älyänsä
niitten uudistamiseen ja puolustamiseen.

Ei myöskään se, joka ei usko jumalalliseen kaitselmukseen, ole
kelvollinen mihinkään yleiseen toimeen. Koska hallitsijat -- näin
Lilliputissa ajatellaan -- pitävät itseänsä kaitselmuksen edustajina,
niin onhan aivan nurinpäistä, että he käyttävät virkamiehinään
sellaisia, jotka epäilevät sen voiman olemassa oloa, minkä alaisina he
itse työskentelevät.

Riittämättömyyttä pidetään siellä hengenrikoksena. He ajattelevat näin:
ken kehnosti palkitsee hyväntekijäänsä, se on koko muunkin ihmiskunnan
vihollinen, koskapa ei ole saanut siltä mitään, josta olisi sille
kiitollisuuden velassa. Sellainen mies ei siis ansaitse olla hengissä.

Lukijaa huvittanee sitten kuulla jotain minun kotoisista oloistani
ja elämäni laadusta yhdeksän kuukauden ja kolmentoista päivän
kuluessa tässä maassa. Ollen luonnostanikin taipuvainen kaikenlaisiin
näperrystöihin, jopa tarpeenkin pakottamana, minä laitoin keisarillisen
puutarhan pisimmistä puista itselleni tuolin ja pöydän.

Kaksisataa ompelijatarta neuloi minulle paitoja sekä lakanoita ja
pöytäliinoja lujimmasta ja karkeimmasta kankaasta, mitä suinkin saivat.
Sittenkin täytyi heidän panna niitä monta kerrosta päälletysten,
sillä paksuimmatkin kankaat ovat siellä koko joukon hienommat harsoa.
Palttina siellä on tavallisesti kolme tuumaa leveätä, ja pakkaan menee
sitä kolme jalkaa. Ompelijattaret ottivat minusta mitan ollessani
maassa pitkälläni. Yksi seisoi niskani, toinen polvien kohdalla,
pinnoitettu nuora välillänsä. Kolmas mittasi nuoran pituuden tuuman
pituisella nauhalla. Senjälkeen he mittasivat minulta oikean peukalon,
eivätkä muuta tahtoneetkaan, sillä matemaatillisten laskujen mukaan
kaksi mittaa peukalon ympäri on ranteen mitta, kaksi mittaa ranteen
ympäri kaulan mitta, kaksi kaulan ympärystä vatsan ympärys. Kun sitten
vielä vanhakin paita oli heille malliksi maahan levitetty, niin saivat
he tarkat mitat.

Kolmesataa räätäliä pantiin tekemään minulle vaatteita. Niiltä kävi
mitan-otto toiseen tapaan. Minä kävin polvilleni, ja räätälit asettivat
tikapuut maasta niskaan asti. Yksi kiipesi tikapuitten päähän ja laski
luotilangan kauluksen kohdalta maahan; siinä takin pituus. Vyötäisistä
ja hihoista otin mitat itse. Vaatteet tehtiin minun asunnossani,
sillä nehän eivät olisi sopineet heidän suurimpaankaan tupaansa.
Valmiina ne näyttivät samallaiselta tilkkutyöltä, jota vihaiset naiset
Englannissa osaavat tehdä. Erotus vain se, että minun tilkkutakkini oli
yhdenvärinen.

Kolmesataa kokkia oli minulla ruuanlaittajina. He asuivat perheineen
pienissä majoissa asuntoni lähitteellä. Itsekukin valmisti kaksi
ruokalajia. Kaksikymmentä passaria minä nostin pöydälleni; sata muuta
oli maassa, kellä lihavadit käsissä, kellä viinitynnyrit tai muut
juomalekkerit olallaan. Ne hinattiin, aina sitä myöten kuin käskin,
ylös pöydälle varsin näppärällä laitoksella, siihen tapaan kuin
Europassa väännetään sankoja ylös syvästä kaivosta. Vadillisesta tuli
hyvä suupalanen ja lekkerillisestä kelpo kulaus. Lammaspaisti siellä
antaa perää meillä laitetulle, mutta härjänpaisti on erinomaista. Oli
minulla välisti, vaikka harvoin, sellainenkin härjänjalka pöydällä,
että siitä tuli kolme suupalasta. Hanhista ja turkinpyistä tuli
tavallisesti vain yksi suullinen, mutta parempia ne olivatkin kuin
meillä.

Hänen keisarillinen majesteetinsa, kuultuaan minun elintavoistani,
lausui kerran halajavansa saada onnen (näin hän suvaitsi lausua) tulla
puolisonsa ja keisarillisten lastensa, sekä prinssien että prinsessain,
kera aterioimaan minun kanssani. He saapuivat säädetyllä hetkellä, ja
minä sijoitin heidät juhla-istuimille pöydälleni, vastapäätä itseäni.
Henkivartijat sijoittuivat heidän taakseen. Flimnap, valtiovarain
hoitaja, seisoi hänkin siellä valkoisine sauvoineen. Huomasin
hänen usein katselevan minua karsain silmin, mutta en ollut tuosta
tietääksenikään; söin tavallista enemmän, oman rakkaan isänmaani
kunniaksi ja hämmästyttääkseni hoviakin. Minulla on erityinen syy
luulla, että Flimnap käytti tätä keisarillisten visittiä hyväkseen,
kontitakseen herrallensa minua. Tämä ministeri oli pitkin aikaa ollut
minun salainen vihamieheni, vaikka muitten silmissä oli minun kanssani
enemmän mielin kielin kuin niin morakalta mieheltä sopi odottaakaan.
Hän valitti keisarille, kuinka muka valtion rahavarat ovat huonossa
tilassa, kuinka hänen on muka täytynyt ottaa kalliskorkoisia lainoja,
kuinka valtion velkasetelit eivät enää käy kuin yhdeksän prosenttia
alle nimellis-arvon, kuinka minä lyhyen ajan kuluessa olin tullut
hänen majesteetillensa maksamaan lähes puolentoista miljonaa sprugia
(heidän suurin, lehtikullan paksuinen kultarahansa), ja kuinka hänen
majesteetinsa olisi edullista päästä minusta niin pian kuin mahdollista.




SEITSEMÄS LUKU

Syytökset majesteetirikoksesta. -- Karkaaminen Blefuscuun. --
Vastaan-otto siellä.


Ennenkuin käyn kertomaan, mitenkä minä läksin tästä Lilliputien maasta,
mainitsen eräästä salajuonesta, jota jo parin kuukauden aikana oli
punottu minua vastaan.

Tähän saakka minä olin, alhaiseen syntyperäänikin nähden, ollut
kokonaan vieras hovielämälle. Olin kyllä kuullut ja lukenut
ruhtinaitten sekä ministerien mielenlaadusta ja luonnosta, mutta
en olisi koskaan luullut tällä asianhaaralla olevan niin kamalia
vaikutuksia sellaisessa kaukaisessa maassa, jota hallitaan aivan
toisenlaisten perus-ohjeiden mukaan kuin Europan valtakuntia.

Illalla kerran, valmistellessani parhaillani matkaa Blefuscun keisarin
luokse, tuli luokseni muuan korkea hovin virkamies, jolle joskus ennen
olin tehnyt suuria palveluksia, hänen ollessaan keisarin epäsuosiossa.
Hän saapui kantotuolissa ja lähetti pyytämään puheille-pääsyä,
nimeänsä kumminkaan ilmoittamatta. Kantomiehet lähetettiin pois,
minä pistin kantotuolin lordisuuksineen päivineen taskuuni ja sanoin
palvelijalleni, ett'en ole kenenkään tavattavissa. Panin sitten oven
lukkoon, asetin kantotuolin, tapani mukaan, pöydälleni ja kävin
istuvilleni sen ääreen.

Heti ensimmäisten tervehdysten jälkeen huomasin lordin kasvoilla syvän
huolen. Tiedusteltuani syytä siihen, hän pyysi minua kärsivällisesti
kuulemaan loppuun asti: asia koskee minun henkeäni ja kunniaani.

Hänen puheensa minä kirjoitin muistiin, heti hänen lähdettyänsä. Näin
se kuului:

"Tietäkää, että joku aika sitten muutamat neuvoskunnan jäsenet ovat
keisarin käskystä ja hänen majesteetinsa läsnäollessa pitäneet salaisia
neuvotteluja teistä. Vasta pari päivää sitten hänen majesteetinsa teki
lopullisen päätöksensä.

"Tiedättehän, että Skyris Bolgolam, galbeti eli yliamiraali, on ollut
teidän verivihollisenne hamasta siitä saakka kuin maahan tulitte.
Alkusyitä siihen en tiedä, mutta se on varma, että hänen vihansa
teitä kohtaan on yhä yltynyt siitä saakka kuin valloititte Blefuscun
laivaston. Sehän himmensi hänen, yliamiraalin, kunnian. Hän sekä
valtiovarain hoitaja Flimnap, kenraali Limtoc, kamariherra Lalcon ja
oikeus-asiain ministeri Balmuff ovat yhdessä sepittäneet syytösartiklat
teitä vastaan majesteetirikoksesta sekä muista hengenrikoksista."

Tämä esipuhe pani minut semmoiseen vimmaan, että olin keskeyttää hänet,
sillä minähän tiesin olevani viaton, mutta hän pyysi minua vaikenemaan
ja jatkoi:

"Kiitollisena teidän ystävällisyydestänne minua kohtaan, olen hankkinut
tiedon koko neuvottelusta ja seuraavan kopian artikloista. Oman henkeni
uhalla tulin nyt ilmoittamaan asiasta teille.

"_Syytös-artiklat Quinbus Flestrinia (ihmisvuorta) vastaan_.

"_I artikla_. Että, sittenkuin valtakunnan laissa hamasta hänen
majesteetinsa keisarin Calin Deffar Plunen ajasta saakka sanottu on,
että ken ikinä hänen keisarillisen majesteetinsa palatsin muurein
sisällä saastuksen eli pahennuksen aikaansaattaa, kärsiköön sen
rangaistuksen kuin majesteetirikoksesta säätty on, ja vaikka tämä laki
edelleen on voimassa, ei äsken mainittu Quinbus Flestrin kumminkaan
ole siltä itseänsä ojettaa antanut, vaan on, itseänsä sillä tekosyyllä
peitellen, että hän Hänen Keisarillisen Majesteetinsa rakastetun ja
korkean Puolison huoneissa tulipalon sammuttaa aikoo, sangen häijyllä
ja salakavalalla tavalla siihen tarkoitukseen sitä vettä käyttänyt,
kuin siinä paikassa säilytetään, johon kaikkinainen rupa ja ruuhka
vuotaa, ja näin rikkonut ei ainoastaan valtakunnan lakia vastaan, joka
vahvana seisoo, vaan myöskin sitä velvollisuutta vastaan joka hänellä,
niinkuin Hänen Keisarillisen Majesteetinsa alamaisella j.n.e., j.n.e.
[Niinkuin lukija huomaa, on tekijä tässä ivannut vanhan-aikaista,
pitkäveteistä lakikieltä. Valitettavasti ei meillä nykyinenkään
lakikieli ole kokonaan vapaa tällaisesta monimutkaisuudesta. _Suom.
muist._]

"_II artikla_. Että, sittenkuin mainittu Quinbus Flestrin oli Blefuscun
sotalaivaston keisarilliseen satamaan sisälle vetänyt ja sen jälkeen
Hänen Keisarilliselta Majesteetiltansa käsketty oli valloittamaan
muutkin sanotun Blefuscun valtakunnanlaivat kuin myöskin saattamaan
viimeksi sanottu valtakunta maakunnaksi, joka varakuninkaalta
hallittaisiin, kuin myös kukistamaan ja hengiltä ottamaan ei ainoastaan
maanpakoon ajetut paksumman pään miehet, vaan myöskin kaikki ne sen
valtakunnan asukkaat kuin eivät paksumman pään harhaopista itseänsä
erotettaa tahdo, on hän, usein mainittu Flestrin, niinkuin yksi
kavala petturi Hänen kaikkein armollisinta, Korkeata Keisarillista
Majesteetiansa kohtaan, senkaltaisella anomuksella sisään tullut, että
hän mainitusta päällepanosta vapahdetuksi tulisi, sillä varjolla,
ett'ei hän omaatuntoansa vastaan voi yhden viattoman kansan vapauden ja
hengen päälle hyökkäystä tehdä.

"_III artikla_. Että, sittenkuin sanansaattajat Blefuscun hovista Hänen
Keisarillisen Majesteetinsa hoviin rauhaa anomaan saapuneet olit,
hän, vielä mainittu Flestrin, niinkuin yksi kavala petturi, näitä
sanansaattajia auttanut, kannattanut, rohkaissut ja ilahduttanut oli,
itse tykönänsä kyllä tietäen, että he olit sen ruhtinaan alamaisia,
joka vähäistä ennen oli julkista vihollisuutta Hänen Keisarillista
Majesteetiansa vastaan viljellyt ja julkista sotaa Hänen Majesteetinsa
kanssa käynyt.

"_IV artikla_. Että sanottu Quinbus Flestrin, vastoin kaikkea sitä
kuin yhden uskollisen alamaisen tulee ja sopii, nyt parhaillansa
itseänsä matkalle varustaa Blefuscun valtakunnan hoviin, johon hänelle
ainoastansa suullinen lupa Hänen Keisarilliselta Majesteetiltansa
annettu on, ja sanotun luvan varjon alla nyt viekkaasti ja kavalasti
tämän matkan edes-ottaa aikoo, sen kautta edes-auttaen, kannattaen ja
rohkaisten Blefuscun Keisaria, vihollista, joka julkisessa sodassa
Hänen Keisarillisen Majesteetinsa kanssa ollut on.

"Oli siellä muitakin artikloja, mutta nämä ovat tärkeimmät, ja niistä
olen teille lukenut otteen.

"Myönnettävä on, että tämän johdosta seuranneissa keskusteluissa hänen
majesteetinsa osoitti monta kertaa lempeyttänsä, nimenomaa viitaten
teidän palveluksiinne ja koettaen lieventää teidän rikostanne.
Valtiovarain ministeri ja yliamiraali sitä vastoin vaativat, että
teidät on tuomittava mitä tuskallisimpaan ja häpeällisimpään kuolemaan,
sytyttämällä yön aikana teidän asuntonne tuleen. Kenraali puolestaan
vaati, että 20 tuhatta sotamiestä pantaisiin laukaisemaan myrkytettyjä
nuolia teidän kasvoihinne ja käsiinne. Teidän palvelijanne pitäisi
käskeä sirottamaan teidän paitoihinne myrkyllistä mehua, joka syöpyy
lihaan ja tuottaa teille mitä tuskallisimman kuoleman. Kenraalikin
yhtyi samaan mielipiteesen, niin että enemmistö oli kauan aikaa teitä
vastaan. Majesteeti oli kumminkin päättänyt säästää teidän henkenne ja
sai vihdoin puolellensa kamariherrankin.

"Tämän jälkeen sai Reldresal, yksityisasian ylisihteeri, kuninkaan
käskystä puhevuoron. Hän on aina osoittanut olevansa teidän ystävänne,
ja sellaisena hän nytkin esiintyi. Hän myönsi rikoksenne olevan
varsin suuria, mutta siinäpä, sanoi hän, on juuri tilaisuutta
osoittamaan armoa, tuota hallitsijan kauniinta omaisuutta, josta hänen
majesteetinsa on täydellä syyllä niin kuuluisa. Hän sanoi teidän ja
hänen välisen ystävyytensä olevan niin ylt'yleensä tunnettua koko
maailmassa, että kunnian-arvoinen neuvoskunta kenties pitänee häntä
puolueellisena, mutta, noudattaakseen armollista käskyä, hän tahtoo
kumminkin vapaasti lausua mielipiteensä. Jos hänen majesteetinsa,
lukuun ottaen Flestrinin palvelukset ja oman, armosta uhkuvan
sydämensä kehoitusta noudattaen, tahtoisi säästää hänen henkensä ja
käskeä vain puhkaista häneltä silmät, niin luulee hän, Reldresal,
alamaisimmasti, että oikeuden vaatimukset tulisivat täytetyiksi,
ja koko maailma kiittäen ylistäisi keisarin lempeyttä ja niitten
kaunista ja ylevämielistä menettelyä, joilla on kunnia olla hänen
neuvon-antajinansa. Näön puute ei ole vähentävä Flestrinin voimaa, vaan
saattaa hänestä edelleenkin olla hyötyä hänen majesteetillansa. Sokeus
lisää vaan ihmisessä rohkeutta, kätkien häneltä vaarat. Silmiänsähän
Flestrinkin pahimmin pelkäsi, vihollisen laivastoa noutaessaan. Hän
tulee vallan hyvin toimeen, kun katsoo ministerien silmillä, niinkuin
suurimmat hallitsijatkin tekevät.

"Moinen esitys kohtasi vastarintaa koko neuvoskunnan puolelta.
Bolgolam, yliamiraali, ei osannut hillitä suuttumustaan. Hän kavahti
vimmoissaan pystyyn ja sanoi suuresti kummastelevansa, mitenkä
sihteeri rohkenee puhuakaan sellaista, että petturin henki olisi
säästettävä. Flestrinin palvelukset, valtion kannalta punniten, ne ne
juuri raskauttavat hänen rikoksiansa. Mies, joka kykenee likavesillä
sammuttamaan tulipalon hänen majesteetinsa keisarinnan huoneissa
(kammolla ja kauhistuksella hän, Bolgolam, vieläkin mointa tekoa
muistelee), saattaa toisella kertaa vesitulvaan hukuttaa koko palatsin.
Mies, joka jaksaa tuoda satamaan vihollisen laivaston, saattaa, jos
vähänkin vastoin mieltä käy, viedä sen takaisinkin. Ja sydämessään
Flestrin ihan varmaan on paksumman pään miehiä. Ja koska kavallus aina
alkaa sydämessä, ennenkuin ilmitekoihin puhkeaa, niin vaati Bolgolam
teitä kuolemaan tuomittavaksi.

"Valtiovarain ministeri oli samaa mieltä. Hän todisti, kuinka
suunnattomia menoja teidän elättämisenne oli valtiokassalta niellyt;
ajan pitkään ei kassa niitä kestä ensinkään. Sihteerin ehdottama
silmäin puhkaiseminen ei suinkaan pahaa poista, vaan päinvastoin
tekee sen suuremmaksi; sen siitäkin huomaa, että muutamat linnut, kun
niiltä silmät puhkaistaan, syövät entistä enemmin ja lihoovat kahta
kovemmin. Pyhä majesteeti, sanoi hän, ja neuvoskunta, hänen nykyiset
tuomarinsa, ovat omissatunnoissaan täydellisesti vakuutetut Flestrinin
syyllisyydestä, ja siinä syytä yltäkyllin tuomita hänet kuolemaan,
ilman muodollisia todistuksiakin, joita lain puustavin tarkka
noudattaminen vaatii.

"Hänen majesteetinsa oli kumminkin kerrassaan vastoin kuolintuomiota
ja suvaitsi armollisesti lausua, että koska neuvoskunta pitää silmäin
puhkaisemista liian helppona rangaistuksena, niin saattaa siihen
perästäpäin liittää jotain muuta. Silloin pyysi sihteeri, teidän
ystävänne, vielä kerran alamaisuudessa puheenvuoroa, vastatakseen
ministerin lausuntoon niistä suurista kulungeista, joita teidän
elantonne vaatii.

"Koska keisarin varat ovat yksinomaa hänen eksellensinsä hoidossa,
niin saattaahan hän välttää kassan häviön siten, että vähitellen
supistaa teidän ruoka-annoksenne. Siitä on oleva seurauksena se, että
te laihdutte ja kuihdutte, ruokahalu vähenee vähenemistään, ja niin te
muutaman kuukauden kuluttua surkastutte ja kuolette.

"Ja tällä tavoin sihteerin ystävyys teitä kohtaan sai asian lukkoon.
Päätös tuli tällainen: nälkään näännyttäminen pidetään tarkoin salassa,
jota vastoin silmäin puhkaiseminen merkitään tuomioon. Eri mieltä ei
ollut kukaan muu kuin Bolgolam, keisarinnan kätyri, jota keisarinna
myötäänsä oli yllyttänyt vaatimaan teille kuolintuomiota.

"Kolmen päivän perästä lähetetään nyt teidän ystävänne sihteeri
tänne julkilukemaan teille syytös-artikloja ja selittämään hänen
majesteetinsa ja neuvoskunnan suurta lempeyttä siinä, että teidät on
tuomittu ainoastaan menettämään silmänne. Hänen majesteetinsa tahtoo
olla varma siitä, että te nöyrästi ja kiitollisena alistutte tämän
rangaistuksen alle.

"Älykkäänä miehenä te tiedätte kyllä, mihin toimiin teidän on
ryhtyminen. Ja nyt minun täytyy, epäluuloja välttääkseni, palata yhtä
salaisesti kuin tännekin tulin."

Hän läksi, ja minä jäin yksikseni, mieli täynnä levottomuutta ja
epätietoisuutta.

Mietittyäni sitten asiatani pitkin ja poikki, tein vihdoin päätökseni,
josta minua kenties moitittanee, eikä syyttäkään. Jos olisin silloin
tuntenut ruhtinaitten ja ministerien mielenlaadun ja luonnon, niinkuin
sittemmin useammissa hoveissa opin tuntemaan, jos olisin tiennyt, millä
tavoin he kohtelevat pienempiäkin pahantekijöitä kuin minä, olisin
aivan alttiisti antaunut niin lievän rangaistuksen alaiseksi. Mutta
siihen aikaan minussa kuohui nuori veri vielä, ja koska minulla oli
hänen majesteetinsa lupa käydä kunniaterveisillä Blefuscun keisarin
luona, niin käytin tilaisuutta hyväkseni. Ennenkuin nuo kolme päivää
olivat kuluneet, lähetin ystävälleni ylisihteerille kirjeen, jossa
ilmoitin aikovani, ennen saamani luvan nojalla, lähteä samana aamuna
Blefuscuun.

Vastausta odottamatta astuin sille puolen saarta, missä laivasto
oli, otin suuren sotalaivan, sidoin köyden sen kokkaan ja nostin
ankkurin. Riisuin sitten vaatteet yltäni ja panin ne ynnä peitteen,
jonka olin tuonut kainalossani, laivaan ja läksin sitten, hinaten
laivaa perässäni, matkalle. Kaalaten ja uiden saavuin sitten Blefuscun
keisarilliseen satamaan, jossa ihmiset jo kauan aikaa olivat minua
odotelleet.

Siellä minulle annettiin kaksi opasta ohjaamaan minua Blefuscun
pääkaupunkiin. Kannoin niitä kädessäni, kunnes saavuttiin parinsadan
yardin päähän pääkaupungin portista. Siellä laskin heidät maahan ja
pyysin ilmoittamaan tuloni jollekin keisarin sihteereistä ja tiedoksi
tekemään samalla, että minä odotan täällä hänen majesteetinsa lähempiä
käskyjä.

Tunnin kuluttua tuli vastaus: hänen majesteetinsa, keisarillisen
perheensä kanssa, ja seurassaan hovin korkeat virkamiehet, saapuu
minua vastaan-ottamaan. Minä astuin satasen yardia eteenpäin. Keisari
seurueineen astui alas ratsuilta, keisarinna hovidaameineen vaunuista.
Varomista tai pelkoa en huomannut kenessäkään. Minä laskeusin
maahan suutelemaan heidän majesteetiensa keisarin ja keisarinnan
kättä. Lausuin saapuneeni tänne ennen antamani lupauksen mukaan ja
hänen majesteetinsa Lilliputin keisarin, minun herrani, luvalla
kunnioittavimmin tervehtimään niin mahtavaa keisaria ja tarjoamaan
hänelle palveluksiani, mikäli velvollisuuteni omaa ruhtinasta kohtaan
myöten-antaa. En maininnut sanaakaan siitä, että olin joutunut
epäsuosioon, koskapa en vielä virallista tietoa siitä ollut saanutkaan.
Enkä osannut luulla mahdolliseksi, että Lilliputinkaan keisari tämän
salaisuuden ilmoittaa, niinkauan kuin olen hänen valtansa ulkopuolella.
Siinä minä kumminkin erehdyin, niinkuin ennen pitkää sain huomata.

En rupea lukijaa väsyttämään seikkaperäisillä kertomuksilla minun
vastaan-otostani Blefuscun hovissa. Ne olivat aivan senmukaisia kuin
ylevämieliseltä ruhtinaalta sopii odottaakin. Enkä mainitse siitäkään,
kuinka hankala minun oli tulla toimeen ilman varsinaista asuntoa:
maassa sain vain maata, peitteeseni kääriytyneenä.




KAHDEKSAS LUKU

Onnellisen sattuman kautta löytyy keino, millä päästä Blefuscusta. --
Palajaminen kotia.


Kolme päivää sinne tuloni perästä läksin huvikseni kävelemään saaren
koillisrannalle. Siellä huomasin ulapalla noin puolen meripeninkulman
päässä jonkun esineen, joka näytti alassuin käännetyltä veneeltä.
Riisuin kengät ja sukat ja läksin kaalaamaan merelle. Nousuvesi
kuljetti tuota meren-ajoa yhä lähemmäs minua, ja viimein näin selvään
sen olevan veneen. Se oli nähtävästikin myrskyssä irtaantunut laivasta.

Palasin kaupunkiin ja pyysin saada hänen majesteetiltansa lainaksi
kaksikymmentä suurinta alusta, mitä hänellä vielä oli jäljellä, sekä
kolmetuhatta merimiestä vara-amiraalin johdolla. Saamani laivat
läksivät purjehtimaan satamasta, minä taas astuin suorinta tietä
sinnepäin, missä ensiksi olin veneen huomannut. Nousuvesi oli ajanut
sen vieläkin lähemmäs. Meriväki oli varustettu köysillä, jotka minä
jo ennakolta olin kiertänyt kyllin lujiksi. Veneen saavuttua minun
kohdalleni, minä riisuin vaatteet yltäni ja kaalasin noin sadan yardin
päähän siitä, mutta silloin minun täytyi heittäytyä uimaan, kunnes
pääsin veneen luo. Laivastosta heitettiin minulle köysi, jonka toisen
pään sidoin veneen kokassa olevaan reikään ja toisen pään erääsen
sotalaivaan. Turhaa työtä tuo, sillä näin syvässä vedessä en osannut
toimia mitään. Ei auttanut muu kuin lähteä uimaan veneen perässä ja
sysäillä sitä eteenpäin toisella kädellä niin usein kuin laatuun kävi.
Nousuveden avulla pääsin sitten niin pitkälle, että jalka pohjasi,
vaikka vesi vielä ulottui minua leukaan. Lepäsin pari kolme minuttia,
ja rupesin taas lykkäämään venettä eteenpäin, kunnes olin jo kainaloita
myöten vedestä ulkona. Nyt, kun vaikein osa työtä oli suoritettu, otin
laivoista muut köydet, sidoin itsekunkin toisen pään veneesen ja toisen
yhdeksään laivaan, ja niin lähdettiin myötätuulella hinaamaan venettä
maata kohti.

Odottelin nyt pakoveden aikaa, kunnes vene jäi kuivalle maalle. Siinä
sen sitten sain kahdentuhannen miehen ja monen vipulaitoksen avulla
käännetyksi ylössuin. Ilokseni huomasin, että vene oli verraten varsin
hyvässä kunnossa.

En käy lukijan ikäviksi kertomaan, kuinka minä, tekaistuani parin
airoja, vihdoin, kymmenen päivän perästä, sain veneen Blefuscun
satamaan, jonne suunnaton joukko ihmisiä oli kokoontunut katsomaan
tuota hirveän suurta alusta. Minä sanoin keisarille, että hyvä onni se
varmaankin oli minun tielleni ohjannut tämän veneen: siinähän minun
sopii kulkea sellaiseen paikkaan, josta pääsen kotimaahani takaisin.
Samalla pyysin hänen majesteetiansa antamaan minulle aineksia veneen
kuntoon panemista varten ja samalla suomaan minulle lähtöluvan. Puoleen
ja toiseen keskusteltuamme, hän vihdoin suvaitsi armossa suostua
pyyntööni.

Kummakseni kävi, ettei Lilliputin keisarilta koko tänä aikana ollut
tullut minkäänlaista viestiä Blefuscun hoviin. Jälkeenpäin sain tietää,
että hänen majesteetinsa Lilliputin keisari, joka ei aavistanutkaan
minun saaneeni vihiä heidän päätöksistään, oli luullut minun vain
lähteneen luvan nojalla Blefuscun hoviin vierailemaan ja toivoi minun
palaajavan sieltä ennen pitkää. Vihdoin hän alkoi käydä levottomaksi
minun pitkällisen poissa-oloni tähden. Neuvoteltuansa valtiovarain
ministerin ja muitten minua vastaan vehkeileväin korkeitten herrain
kanssa, hän lähetti erään ylhäisen virkamiehen tuomaan Blefuscun hoviin
kopiata minua vastaan tehdyistä syytös-artikloista. Tämän virkamiehen
oli määrä selittää Blefuscun keisarille, kuinka hänen herransa ja
keisarinsa suuressa laupeudessaan oli tuominnut minulta ainoastaan
silmät puhkaistaviksi; edelleen, kuinka minä olin paennut oikeuden
rankaisevaa kättä, ja vihdoin, että, ellen minä kahden tunnin kuluttua
ole palainnut takaisin, niin minulta riistetään nardaein arvonimi ja
minut julistetaan kavaltajaksi. Lähettiläs ilmoitti lopuksi, kuinka
hänen herransa ja keisarinsa, haluten ylläpitää rauhaa ja ystävyyttä
molempain valtakuntain välillä, toivoo, että hänen keisarillinen
veljensä Blefuscussa käskee tuoda minut takaisin, käsistä ja jaloista
sidottuna, kavaltajana rangaistavaksi.

Kolme päivää asiata harkittuansa, Blefuscun keisari vihdoin antoi
vastauksensa, täynnä kohteliaisuuksia ja mairesanoja. Siinä lausutaan,
että hänen keisarillinen veljensä kyllä tietää, kuinka mahdotonta minun
sitomiseni on; että vaikka minä kyllä olin ryöstänyt hänen laivastonsa,
hän kumminkin on suuressa kiitollisuuden velassa minulle niistä monista
hyvistä palveluksista, joilla minä sain toimeen rauhan valtakuntain
välille; että kumpainenkin majesteeti on ennen pitkää oleva
tyytyväinen, sillä minä olin löytänyt rannalta ihmeellisen aluksen,
jolla minä pääsen laskemaan ulos merelle, ja jonka hän on käskenyt
panna kuntoon minun avullani ja johdollani; hän toivoo, että moniaan
viikon perästä kumpikin valtakunta pääsee vapaaksi niin sietämättömästä
taakasta.

Tämän vastauksen vei lähettiläs sitten Lilliputin hoviin. Blefuscun
keisari kertoi minulle kaikki, mitä tapahtunut oli, tarjoten minulle
samassa (ankarimmalla vaitiolon lupauksella kumminkin) armollisen
suojeluksensa, jos edelleenkin tahdon jäädä hänen palvelukseensa.
Täyttä totta hän kaiketi puhui, mutta minä olin päättänyt, ett'en enää
milloinkaan luota ruhtinaisin enkä ministereihin. Kaikella alamaisella
kunnioituksella minä lausuin syvän kiitollisuuteni hänen suuresta
suosiostaan, mutta pyysin hänen suomaan minulle anteeksi, ett'en saata
sitä hyödykseni käyttää. Koska, lausuin minä, hyvä tai paha onni
oli tielleni viskannut aluksen, niin aion minä kernaammin antautua
valtamerten vaaroille alttiiksi kuin olla eripuraisuuden aiheena
kahden niin mahtavan hallitsijan välillä. Eikä hänen majesteetinsa
näyttänyt tuota kovin pahaksensa panevankaan. Päinvastoin sain eräässä
tilaisuudessa huomata hänen olleen päätökseeni varsin tyytyväinen. Ja
sama oli useampain ministerienkin laita.

Kaiken tämän johdosta rupesin jouduttamaan lähtöäni, saaden siinä
kohden tehokasta apua hovin puolelta, joka toivoi minun lähtevän
tieheni niin pian kuin mahdollista. Viisisataa miestä pantiin
neulomaan minun johdollani kahta purjetta veneeseni. Siihen piti
panna lujinta palttinata kolmetoista kerrosta päällekkäin. Työ ja
tekeminen minulla oli nuoria ja köysiä punoessa, sen puolen nuoria kun
piti kiertää kymmenen, kaksi- jopa kolmekinkymmentä yhteen. Pitkän
etsiskelemisen perästä löysin merenrannalta suuren kiven ankkuriksi
alukseeni. Sadan lehmän rasvat annettiin minulle veneen voitelemista
ja muita tarkoituksia varten. Suunnaton työ oli laittaa pisimmistä
puista mastoja ja airoja, mutta siinä oli minulla paljo apua hänen
majesteetinsa laivaveistämön kirvesmiehistä.

Kuukauden kuluttua minä ilmoitin odottelevani hänen majesteetinsa
käskyjä ja olevani valmis lähtöön. Keisari korkeine perheinensä tuli
ulos palatsista; minä laskeusin maahan suutelemaan kättä, jonka
minulle armollisesti ojensivat keisarinna ja nuoret prinsessat. Hänen
majesteetinsa lahjoitti minulle viisikymmentä kukkaroa, kaksisataa
sprugia kussakin, ja samalla oman kuvansa luonnollisessa koossa. Sen
pistin heti kintaaseni, jotta säilyisi ehjänä. Juhlamenoja läksiäisissä
oli niin ylen monta, ett'ei niitten kuvaamisella maksa lukijaa vaivata.

Lastasin veneeseni sata teurastettua härkää, kolmesataa lammasta ja
samassa suhteessa leipää ja juomavettä sekä niin paljon liharuokia kuin
neljäsataa kokkia ennätti saada valmiiksi. Mukaani otin elävinä kuusi
lehmää ja kaksi sonnia sekä yhtä paljon uuhia ja pässejä. Aikomukseni
näet oli saada noita rotuja leviämään isänmaahani. Rehuiksi niille
pantiin laivaan suuri kantamus heiniä ja säkillinen jyviä. Olisin
mielelläni ottanut mukaani tusinallisen alkuasukkaitakin, mutta sitä
ei keisari sallinut millään ehdolla. Taskut tarkastettiinkin minulta
hyvin huolellisesti, ja sitä paitsi minun täytyi kunniasanallani luvata
keisarille, ett'en vie mukaani ainoatakaan hänen alamaisistansa ilman
hänen omaa suostumustaan.

Saatuani nyt kaikki niin hyvään kuntoon kuin suinkin osasin, minä
nostin purjeet 24:nä syyskuuta 1701 kello 6 aamulla. Purjehdittuani
noin neljä meripeninkulmaa pohjoiseen, kääntyi tuuli kaakkoiseksi, ja
kello 6 illalla huomasin luoteessa pienen saaren. Laskin sitä kohti ja
kävin ankkuriin tuulen alle. Saari näkyi olevan autio. Siinä illastin
sitten, kävin pitkälleni ja makasin ainakin kuusi tuntia. Heräsin pari
tuntia ennen päivännousua.

Haukkasin hiukan suurusta, nostin ankkurin ja läksin purjehtimaan
eilistä kurssia taskukompassini mukaan. Aikomukseni oli päästä jollekin
niistä saarista, joita arvasin olevan van Diemenin maasta pohjoiseen.
Sinä päivänä en löytänyt missään maata, mutta seuraavana, kuljettuani
minun laskujeni mukaan noin 24 meripeninkulmaa Blefuscusta, huomasin
kello 3:n tienoissa illalla purjeen kulkevan kaakkoiseen. Minulla oli
kurssina itä. Minä huusin sille, mutta ei vastattu. Tuulen laimetessa
huomasin kumminkin tulevani yhä lähemmäs laivaa. Minä vedin ylös mikä
vaan purjetta oli, ja puolen tunnin perästä minut huomattiin laivasta.
Sieltä nostettiin lippu ja lauaistiin tykki merkiksi.

Ei ole sanoin selitettävissä, mitä riemua tunsinkaan, toivoessani
vielä kerran saavani nähdä rakkaan kotimaani ja kalliit omaiseni
siellä. Laiva laski purjeensa alas, ja minä saavuin sen luokse
kello viiden ja kuuden välillä illalla syyskuun 26 p:nä. Sydän
sykähteli rinnassani, nähtyäni Englannin värit. Pistin lehmät ja
lampaat taskuuni ja nousin laivaan, mukanani vähäiset evääni. Laiva
oli englantilainen kauppa-alus, paluumatkalla Japanista Etelämeren
kautta, parhaillaan 30:nellä asteella eteläistä leveyttä. Kapteeni,
John Biddle, Deptfordista, oli ystävällinen herra ja erinomainen
merenkulkija. Laivaväkeä oli 50 miestä, joitten joukossa muuan vanha
tuttavani Pietari Williams. Hän puhui puolestani hyvää kapteenille, ja
tämä kohtelikin minua varsin suosiollisesti, tiedustellen, mistä minä
tulen, ja minne minulla matka. Minä kerroin heille vaiheeni muutamilla
sanoilla, mutta he pitivät minua mielipuolena, arvellen, että monet
vaarat kai ne olivat panneet pääni pyörälle. Sitten vasta he uskoivat
minua kuin olin vetänyt taskustani esille mustat raavaat ja lampaat.
Näytin vielä kultarahatkin, jotka olin saanut lahjaksi Blefuscun
keisarilta, samoin hänen kuvansa luonnollisessa koossa ynnä monta
muuta harvinaista kalua ja kapinetta. Annoin sitten kapteenille kaksi
kukkarollista kultarahoja ja lupasin lahjoittaa hänelle, Englantiin
tultuamme, parin raavaita ja lampaita.

Matka kävi kaikin puolin onnellisesti, ja 13:na huhtikuuta 1702 kävimme
ankkuriin Downsin suurella redillä Kentin rannikolla. Muuta tapaturmaa
ei minulle sattunut kuin se, että rotat söivät minulta yhden lampaan.
Löysin vain pelkät luut; lihat oli syöty sirulleen. Muun karjani vein
ehjänä maahan ja laskin laitumelle Greenwichin pallokentillä.

Englannissa en viipynyt kuin vähän aikaa, mutta sillä välin ennätin
ansaita koko joukon rahaa, näyttelemällä elukoitani ylhäisille
henkilöille ja muillekin. Ennenkuin läksin toiselle retkelleni,
möin karjani kuuteensataan puntaan. Sittemmin, viimeiseltä matkalta
palattuani, huomasin karjani lisääntyneen suurissa määrin,
varsinkin lampaitten. Siitä on luullakseni oleva paljokin hyötyä
villateollisuudelle, niillä kun villa on erinomaisen hienoa.

Kaksi kuukautta vain viivyin vaimoni ja lasteni luona: en saanut
rauhaa kiihkoisalta halultani, päästä näkemään yhä uusia maita. Jätin
tuhannen viisisataa puntaa vaimolleni ja hankin perheelleni soman
asunnon Redriffissä. Muun omaisuuden otin mukaani, osaksi rahassa,
osaksi tavarassa, toivoen saavani varallisuuteni kartutetuksi matkalla.
Vanhin enoni oli jättänyt minulle pienen maatilan lähellä Eppingiä.
Se tuotti vuosittain kolmekymmentä puntaa. Sitä paitsi oli minulla
vuokrattuna Black Bull ("musta härkä") niminen tila Fetter Lanessa,
joka tuotti vielä enemmän. Ei siis ollut pelkoa, että perheeni joutuu
vaivaishoidon niskoille. John poikani kävi alkeiskoulua ja oli kiltti
lapsi. Tyttäreni Betty, joka nyttemmin on jo naimisissa, ja jolla jo on
omiakin lapsia, oli ompelukoulussa.

Sanoin jäähyväiset vaimolleni ja lapsilleni, jolloin kyyneleitä kyllä
vuodatettiin kummaltakin puolen. Sitten astuin _Adventure_ nimiseen
laivaan, kapteenina John Nicholas, Liverpoolista. Se oli 300 tonnin
vetoinen, määräpaikkana Surat.

Tästä matkasta enemmän kertomukseni toisessa osassa.






TOINEN OSA

MATKA BROBDINGNAGIIN




ENSIMMÄINEN LUKU

Ankara myrsky. -- Slumpissa vettä hakemaan. -- Tekijä jää rannalle. --
Joutuu maan-asukasten käsiin. -- Viedään farmarin taloon, jossa häntä
kohdellaan hyvin.


Luonto ja kohtalo näkyvät säätäneen minun osakseni toimekkaan ja
levottoman elämän. Niinpä minä nytkin, oltuani vain kaksi kuukautta
kotona, jätin jälleen synnyinmaani ja nousin 20:na kesäkuuta 1702
_Adventure_ nimiseen laivaan, joka oli määrätty Suratiin Itä-Indiassa,
ja jonka kapteenina oli John Nicholas.

Onnellisesti saavuttiin Hyvän Toivon niemelle saakka. Siellä käytiin
ankkuriin ja noustiin maihin vettä ottamaan. Mutta kun laivassa
samalla huomattiin vuoto, niin täytyi purkaa koko lasti ja jäädä sinne
talvehtimaan. Päälle päätteeksi sairastui meiltä vielä kapteenikin.
Kaikki tämä teki sen, että saimme olla siellä maaliskuuhun asti.

Laiva saatiin kuntoon, purjeet nostettiin ja muitta mutkitta
purjehdittiin Madagaskarin salmeen. Päästiin tuosta sanotun saaren
pohjoispäähän viidennelle asteelle eteläistä leveyttä, siis niihin
seutuihin, joissa yhtämittainen luoteistuuli puhaltaa joulukuun alusta
toukokuun alkuun. Tuuli yltyi 19:nä huhtikuuta rajuksi, kääntyen
samalla tavallista läntisemmäksi. Tällaisena se puhalsi kaksikymmentä
vuorokautta yhtämittaa ja ajoi meidät Molukki saarten ohitse noin kolme
astetta päiväntasaajan pohjoispuolelle.

Toukokuun 2 p:nä tuuli hiljeni, ja ilma tuli aivan tyveneksi. Minä olin
tuosta varsin hyvilläni, mutta kapteeni, näillä vesillä kokenut mies,
ennusti ankaraa myrskyä. Ja niinpä kävikin: seuraavana päivänä alkoi
puhaltaa eteläinen monsum-tuuli. Me koetimme vetää purjeita kokoon,
minkä ennätimme, mutta laiva kallistui toiselle kyljelleen, niin
että vihdoin täytyi jättäytyä tuuliajolle. Hirmuisen korkeat aallot
huuhtelivat myötäänsä kantta, mutta vaaraa ei ollut mitään, sillä alus
oli luja, eikä selvillä ulapoilla kareistakaan pelkoa.

Vähitellen vaimeni myrsky, purjeita nostettiin, ja alus totteli jälleen
peräsintä. Kovaa vauhtia kuljettiin yhä itää kohti, emmekä tahtoneet
tästä kurssista poiketakaan, jott'ei ajaisi meitä Suuren Tatarian
kaakkoispuolitse vielä Pohjoiseen Jäämereen.

Ruokavaroja oli riittämään asti, mutta juomavedestä alkoi olla kova
puute.

Eräänä päivänä -- se oli 16:s kesäkuuta 1703 -- huomasi laivapoika
mastosta maata näkyvissä. Seuraavana päivänä oli edessämme saari tai
mannermaa, emme varmaan osanneet sanoa, kumpiko. Etelää kohti pisti
siitä ulos mereen pitkä niemi, jonka rannalla oli avonainen satama,
mutta niin matala, ett'ei siihen käynyt isolla laivalla laskeminen.
Käytiin senvuoksi ankkuriin noin meripeninkulman päässä rannasta, ja
kymmenkunta miestä läksi laivan suuressa sluupissa maihin aseilla
varustettuina ja mukanaan vesitynnyreitä. Miesten oli määrä tuoda
laivaan vettä, jos suinkin löytävät. Minä pääsin mukaan, minun kun teki
mieleni nähdä, millaista tämä tuntematon maa on.

Maihin päästyä ei löydetty jokea eikä lähdettä eikä merkkiäkään mistään
asumuksesta. Merimiehet alkoivat astua pitkin rantaa, haeskellen
makeata vettä; minä läksin samoilemaan eri suunnalle ja erkanin muista
peninkulman verran. Kovaa kivikkoa oli maaperä kaikkialla. Minua
alkoi jo vähitellen uuvuttaa, ja kosk'ei mitään huomattavampaa ollut
nähtävissä, läksin hiljalleen astumaan takaisin satamaa kohti. Saatuani
meren näkyviin, näin meidän miesten jo olevan veneessä ja soutavan kuin
henkensä edestä laivaa kohti. Olin ruveta huutamaan heille, vaikka se
näin pitkältä matkalta olisi turhaa ollutkin, mutta samassa näin erään
hirmuisen suuren olennon juoksevan heidän peräänsä kiivasta vauhtia.
Vesi ei ulottunut häntä kuin polviin. Arvaamattoman pitkin askelin hän
harppaili, mutta vene kun oli jo puolen peninkulman verran edellä, ja
rannikko täynnään kareja ja kivisärkkiä, niin ei hirviö enää voinut
venettä saavuttaa. Tämä kerrottiin minulle vasta perästäpäin. Nyt en
uskaltanut katsoa tuon takaa-ajon päättymistä, vaan juoksin takaisin
samaa tietä kuin olin tullutkin ja kiipesin jyrkän mäen harjalle, josta
oli laaja näky ympärille.

Seutu oli ylt'yleensä viljeltyä. Mikä minua ensinnäkin hämmästytti, oli
ruohon tavaton pituus niityillä: heinänkorret noin 20 jalkaa pitkiä!

Tulin tuosta vallantielle. Sellaiselta se ainakin minusta näytti,
vaikk'ei se senpuolisille ihmisille ollut kuin kapea polku ohrapellon
poikki. Sitä astuin nyt kotvan aikaa, mutta sivuilleni en juuri nähnyt
mitään, ohra kun oli parhaimmillaan ja korret vähintänsä 40 jalkaa
pitkiä. Pääsin tuosta vihdoin pellon päähän, ja siinä oli edessäni
aita, ainakin 120 jalkaa korkea. Aidaksien paksuutta en osannut arvata
suunnilleenkaan. Tämän aidan yli veivät portaat toiseen peltoon. Niissä
oli neljä astinta ja ylimmäisenä vielä suuri kivi yli kuljettavana.
Ratki mahdotonta minun oli astua näitä portaita, jokainen astin kun
oli kuusi jalkaa ja ylimmäinen kivi noin 20 jalkaa korkea. Rupesin
katselemaan, eikö olisi aidassa rakoa, mistä päästä läpi, mutta äkkiä
huomasin erään maan-asukkaan, yhtä kookkaan kuin äskeinenkin, astuvan
toiselta pellolta portaita kohti. Hän oli koolleen kuin kirkontorni
ja harppasi ainakin kymmenen yardia joka askelella. Hämmästyen ja
kauhistuen minä juoksin piiloon ohrapeltoon. Sieltä näin hänen nousevan
portaitten yläpäähän ja katselevan oikeanpuoliseen peltoon; heti
senjälkeen kuulin hänen huutavan. Ääni tuli niin korkealta, että luulin
ukkosen jyrähtäneen.

Ei aikaakaan, niin jo tulee häntä kohti seitsemän samallaista hirviötä,
käsissä sirpit, niin suuret kuin kuusi viikatteen terää. Tulokkaat
näyttivät olevan ensinmainitun renkejä, koskapa pukukin heillä oli
huonompi. Huomasin sen siitäkin, että he, vaihdettuaan pari sanaa hänen
kanssaan, heti rupesivat leikkuutyöhön sillä pellolla, missä minä
olin. Minä juoksin heistä niin kauas kuin vaan pääsin, vaikk'ei se
kovin helppoa ollut, sillä korsien väliä ei ollut kuin jalan verran,
niin että ylen työläs oli puikahdella niitten lomitse. Ponnistelin
kumminkin kaikin voimin, kunnes saavuin sellaiseen paikkaan, missä sade
oli lyönyt ohran lakoon. Siinä ei päässyt enää askeltakaan eteenpäin,
sillä korret olivat niin sotkeutuneet toisiinsa, ett'ei ollut
ajattelemistakaan puikkia niitten välitse, ja vihneetkin olivat niin
lujia ja teräviä, että pistelivät vaatteiden läpi ihoon asti.

Jonkun ajan perästä eivät leikkaajat enää olleet, äänestä päättäen,
kuin sadan yardin päässä minusta. Ihan näännyksissä sekä täynnä pelkoa
ja epätoivoa panin silloin pitkäkseni kahden vaon väliin, toivoen
sydämeni pohjasta, että viimeinen hetkeni jo pian löisi. Sydäntäni
kivisti, ajatellessani lohdutonta leskeäni ja orpojani siellä kotona.
Jo siinä yhdenkin kerran päivittelin sitä, että, vastoin ystävieni
ja omaisteni varoituksia, jälleen olin lähtenyt matkustelemaan,
mieletön. Tässä tuskallisessa tilassa johtui väkistenkin mieleeni
Lilliput: siellähän minua oli pidetty suurimpana ihmeenä, mitä
maailmassa ikinä on nähty; siellähän minä kykenin vetämään perässäni
koko keisarillisen laivaston ja suorittamaan monta muuta ihmeellistä
tekoa, jotka ikipäiviksi on merkitty valtakunnan aikakirjoihin, vaikka
tulevat sukupolvet, miljonain silminnäkijäin todistuksista huolimatta,
niitä tuskin sittenkään totena pitävät. Minusta tuntui sanomattoman
masentavalta näyttää nyt täällä yhtä mitättömältä kuin Lilliputin
ihmiset olisivat näyttäneet Englannissa. Tämä nyt kaikista pahoista
vielä vähin. Mutta koska kokemuksesta on havaittu, että ihmisestä tulee
sitä rajumpi ja julmempi olento, mitä isommaksi hänen kokonsa kasvaa,
niin mitäpäs minä muuta saatoin odottaakaan kuin että nämä hirvittävät
barbaarit, minut huomattuaan, ihan ensi työkseen pistävät minut
poskeensa?

Filosofit ovat epäilemättä oikeassa, väittäessään, että kaikki,
mikä maailmassa on suurta tai pientä, on ainoastaan suhteellisesti
suurta tai pientä. Kohtalo kukaties sallii vielä Lilliputilaistenkin
kohdata sellaisen kansan, joka sen silmissä on yhtä pieni kuin he
minun silmissäni. Ja kenties viimeksi mainittu kansa löytää vielä
pienempänsäkin jossain nurkassa maailmaa, jota tähän saakka ei vielä
ole tunnettu!

Kesken näitä mietiskelyjä hämmästyneessä ja tuskantuneessa mielessäni,
minä huomasin erään leikkaajan olevan enää kymmenen yardin päässä
minusta. Ensi askeleella hän joko tallaa minut murskaksi tai sivaltaa
sirpillänsä kahtia. Silloin minulta pääsi parku, niin kova kuin säikäys
suinkin myöten-antoi. Hirviö pysähtyi, katsahti maahan ja hetkisen
perästä huomasi minut. Varotellen hän tarkasteli minua, niinkuin
ihminen tavallisesti tarkastelee pientä, vahingollista eläintä,
peljätessään sen pistävän tai purevan. Niinhän minäkin olin tehnyt
ennen vanhaan, kärppiä pyydellessäni siellä kotimaassa.

Vihdoin hän uskalsi ottaa minut kiinni takaapäin peukalonsa ja
keskisormensa väliin ja nosti minut noin kolmen yardin päähän
silmistään, paremmin nähdäkseen minut. Minä arvasin hänen
tarkoituksensa, ja kaikeksi onneksi oli minussa sen verran
mielenmalttia jäljellä, ett'en ruvennut rimpuilemaan hänen kynsissään
tuolla kuusikymmentä jalkaa korkealla maasta, vaikka hän nipistikin
minua aika lailla kupeista. Muuta en uskaltanut tehdä kuin nostaa
silmät ylös aurinkoa kohti, panna kädet ristiin rukoilevaan asentoon
ja lausua muutamia sanoja nöyrällä, surumielisellä äänellä, niinkuin
sellaisessa tilassa sopiva oli. Pelkäsin näet joka hetki hänen
paiskaavan minut maahan, niinkuin mekin paiskaamme kuolijaksi
inhottavan eläimen.

Kaikeksi onneksi hän näkyi kuulleen ääneni ja alkoi uteliaana katsella
minua, ihmetellen, että minunmoiseltani olennolta lähtee oikeita
sanoja, vaikk'ei hän ymmärtänytkään niitä. Minä rupesin uikuttamaan ja
itkemään, käännellen päätäni puoleen ja toiseen, siten osoittaakseni
hänelle, kuinka hirmuisen kipeätä minun tekee olla hänen hyppysissään.
Hän näkyi käsittävän minut, ja kantoi minut nuttunsa helmassa isäntänsä
luo, tuon samaisen miehen, jonka ensiksi olin nähnyt, ja joka oli muuan
varakas farmari eli tilanvuokraaja.

Heidän puheistaan minä käsitin, että renki ensi työkseen kertoo
isännälleen, missä ja miten hän oli minut löytänyt. Senjälkeen otti
isäntä pienen oljenkorren palasen -- se oli tavallisen kävelykepin
kokoinen -- ja kohotti sillä nuttuni liepeitä ylös: luuli kaiketi sitä
jonkinlaiseksi luonnon antamaksi verhoksi. Hän puhalsi syrjään hivukset
kasvoiltani, nähdäkseen ne selvemmin. Sitten hän kutsui väkensä
ympärilleen ja tiedusti -- niinkuin jälkeenpäin sain tietää -- onko
kukaan koskaan niityillä tai pelloilla mointa olentoa nähnyt. Varovasti
hän sitten pani minut maahan ja asetti seisomaan nelin kontin, mutta
minä nousin heti pystyyn ja läksin astumaan edestakaisin, näyttääkseni
heille, ett'ei minulla ole aikomustakaan lähteä karkuun. He asettuivat
kykkysilleen minun ympärilleni, paremmin nähdäkseen. Minä puolestani
otin hatun päästäni ja kumarsin syvään farmarille, lankesin polvilleni,
nostaen silmät ja kädet ylös, ja puhuin muutamia sanoja niin lujaa
kuin jaksoin. Otin sitten taskustani kukkaron, jossa oli kultarahoja,
ja ojensin sen nöyrästi hänelle. Hän pani sen kämmenelleen, nosti
silmilleen, nähdäkseen, mikä se on, ja käänteli ja väänteli sitä
kaikille puolin nuppineulalla, jonka oli ottanut hihastaan, mutta ei
päässyt asian perille. Minä viittasin häntä silloin panemaan kätensä
maahan ja puistelin rahat kukkarosta hänen kämmenelleen. Siinä oli
kuusi Espanjan kultarahaa, neljän pistolin arvoinen kukin, ja pari
kolmekymmentä pienempää rahaa. Hän kasteli sakarisormensa päätä
kieleensä, nosti ylös ensin raskaimman rahan, sitten muut, mutta ei
vieläkään näkynyt ymmärtävän, mitä kapineita ne ovat. Sitten hän
viittasi minua panemaan ne takaisin kukkaroon ja pistämään kukkaron
taskuuni. Tarjosin rahoja vielä useampia kertoja hänelle, mutta kosk'ei
hän niistä huolinut, tein työtä käskettyä ja pistin rahat jälleen
taskuuni.

Farmari näkyi vihdoin tulevan siihen käsitykseen, että minä sittenkin
olen järkevä olento. Hän puhui minulle monta kertaa, vaikka soivatkin
hänen sanansa minun korvissani kuin vesimyllyn ratas. Minä koetin
vastata hänelle jos milläkin kielellä; hän pani korvansa ihan kahden
yardin päähän minusta, mutta kaikki turhaan: emme vain toisiamme
ymmärtäneet. Kohta sen jälkeen hän lähetti rengit takaisin työtä
tekemään, laski kätensä maahan, levitti nenäliinansa kaksin kerroin
kämmenelleen ja viittasi minua astumaan siihen. Helppo siihen oli
päästäkin, sillä kämmen ei ollut täyttä jalkaakaan paksu. Minä katsoin
parhaaksi totella, ja kävin keskelle nenäliinaa pitkäkseni, jott'en
putoaisi maahan. Hän sitoi varmemmaksi vakuudeksi kolkat pääni ylitse
yhteen ja kantoi minut sillä tapaa kotia.

Sinne tultua hän kutsui vaimonsa ja näytti hänelle minut, mutta emäntä
parka säikähti ja juoksi tiehensä, niinkuin naiset meillä kotona,
nähtyään sammakon tai hämähäkin. Huomattuaan kumminkin, kuinka minä
tarkasti noudatan hänen miehensä viittauksia, hän vähitellen poisti
pelkonsa ja alkoi kohdella minua varsin hellästi.

Kello oli nyt kahdentoista maissa päivällä, ja palvelija kantoi aterian
pöytään, yhden ainoan liharuuan, niinkuin talonpoikaisen miehen
pöydässä sopivaa onkin. Vati oli neljäkolmatta jalkaa läpimitassa.
Pöydässä istui farmari vaimonsa kanssa, kolme lasta ja vanha mummo.
Minut hän pani jonkun matkan päähän itsestänsä pöydälle, joka oli
kolmekymmentä jalkaa korkealla maasta. Minua pelotti kauheasti ja
koetin pysyä niin kaukana laidoista kuin suinkin, jott'en vaan putoaisi
lattialle. Emäntä leikkasi pienen palasen lihaa, murensi siihen hiukan
leipää ja pani lautaselle eteeni. Minä kumarsin hänelle syvään, otin
esille veitseni ja kahvelini, ja rupesin syömään pöytävieraitten
suureksi huviksi. Emäntä käski piian käydä minulle juomalekkerin,
joka veti noin 3 gallonia. [1 gallon = 4 litraa.] Kahden käden
tartuin lekkeriin, sain sen suurella vaivalla nostetuksi huulilleni
ja join ehtoisen emännän maljan, lausuen tervehdykseni hänelle
englanninkielellä niin lujaa kuin suinkin jaksoin. Tämä sai seuran
nauramaan niin kovaa, että korvat oli minulta vähällä mennä lukkoon.
Juoma maistui miedolta omenaviiniltä ja oli varsin miellyttävää.

Isäntä viittasi sitten minua tulemaan hänen lautasensa ääreen.
Minä läksin, mutta hämmästyksissäni kun olin kokonaan -- älköönkä
suosiollinen lukija minua siitä kovin moittiko -- kompastuin
leivänkuoreen ja lankesin alassuin pöytää vasten, sen pahemmin
kumminkaan loukkautumatta. Heti nousin pystyyn ja, huomatessani
noitten hyväntahtoisten ihmisten olevan huolissaan minun tähteni,
sieppasin hattuni, jota säädyllisyyden vaatimusten mukaan olin pitänyt
kainalossani, heilutin sitä pääni ylitse, huutaen kolme kertaa
"eläköön", osoitteeksi, ett'en ollut lainkaan loukkautunut. Astuessani
sitten isäntääni kohti (isännäkseni häntä tästä puolin olen sanovakin),
sattui niin, että hänen nuorin poikansa, 10-vuotias viikari, sieppasi
minua koivista ja nosti minut niin korkealle, että minussa joka jäsen
vapisi. Mutta isä nykäisi minut hänen kädestään ja antoi pojalle
sellaisen korvatillikan, että Europassa olisi moisesta hyväkin
komppania ratsuväkeä mennyt mäkeen. Samalla hän käski viedä pojan pois
pöydästä. Minuapa alkoi pelottaa, että poika rupeaa pitämään minulle
viikkoista vihaa: muistin kyllä, mitenkä meillä pahankuriset lapset
kohtelevat varpusia, kaniineja, kissanpoikia ja koiranpentuja. Senpä
vuoksi lankesin polvilleni, ja viitaten poikaan, koetin isäntääni saada
käsittämään, että pyydän anteeksi pojan puolesta. Isä myöntyi, ja poika
palasi pöytään. Minä otin isäntääni kädestä ja suutelin sitä.

Kesken aterian oli lempikissa hypännyt emännän syliin. Minä kuulin
takanani jyrinää, niinkuin olisi kymmenet kangaspuut olleet
käynnissä. Käänsin päätäni ja huomasin, että se olikin vaan kissan
kehräämistä, tuon lempielukan, joka päästä ja käpälästä päättäen oli
kolme kertaa niin suuri kuin härkä. Kissan kiiluvat silmät ja raju
muoto säikäyttivät minut ihan suunniltani, vaikka seisoinkin pöydän
toisella laidalla, 50:n jalan päässä, ja vaikka emäntä piteli sitä
lujasti kiinni, jott'ei pääsisi hyppäämään minun luokseni ja iskemään
minuun käpäliään. Mutta eipä vaaraa vähääkään: kissa ei ollut minua
huomaavinansakaan, vaikka isäntä nosti minut noin kolmen yardin
päähän siitä. Ja minä kun olin kuullut kerrottavan ja matkoillani sen
todeksikin huomannut, että peto ihan varmaan karkaa kimppuun, jos sitä
pakenee tai osoittaa pelkoa, niin päätin kuin päätinkin näyttää, ett'en
pelkää yhtään mitään. Arkailematta astuinkin viisi kuusi kertaa kissan
kohdalla ja lähenin sitä yardinkin päähän, kunnes se itsestään vetäytyi
pois, ikäänkuin olisi säikähtänyt minua. Koiria en peljännyt niinkään
paljoa. Niitä tuli tupaan kolme neljä kappaletta, niinkuin farmarin
taloissa tavallista on. Yksi niistä, kahlekoira, oli neljän norsun
kokoinen, toinen, vinttikoira, oli yhtä iso, mutta hiukan laihempi.

Päivällisen jälkeen tuli sisään amma, 1-vuotias lapsi sylissään. Heti
kuin lapsi oli huomannut minut, päästi se niin kovan porakan, että
moinen älinä olisi kuulunut Lontoosta Chelsean esikaupunkiin. Se tahtoi
välttämättömästi saada minut lelukseen. Äiti kaikessa hellyydessään
otti minut käteensä ja ojensi lasta kohti. Se sieppasi minut samassa
vyötäisistä ja pisti pääni suuhunsa, mutta silloin minä älähdin niin
kovaa, että kakara päästi minut heti kohta irti. Tarkkaan siinä minulta
niskat olisi mennyt nurin, ellei äiti olisi ojentanut esiliinaansa,
johon minä putosin. Silloin rupesi amma, lasta viihdyttääkseen,
puistelemaan rämyä, joka oli kuin hyväkin tynnyri, suuria kiviä
sisässä, köydellä sidottu pienokaisen rintaan.

Vihdoin läksi isäntä renkeinensä jälleen ulkotöihin. Mikäli minä hänen
äänestään ja viittauksistaan osasin päättää, käski hän lähtiessään
vaimonsa pitämään minusta hyvää huolta. Kovin minua jo väsyttikin ja
nukutti. Sen huomasi emäntänikin ja pani minut omaan sänkyynsä ja
peitti valkoisella, puhtaalla nenäliinallaan, joka oli suurempi ja
karkeampaa kangasta kuin sotalaivan isopurje.

Nukuin siinä lähes kaksi tuntia, uneksien olevani kotona vaimoni ja
lasteni luona. Sitä katkerammalta tuntui herätessäni, kun huomasin
makaavani parikymmentä jalkaa leveässä vuoteessa, suunnattoman suuressa
huoneessa, joka oli kaksi mitäpä kolmekin sataa jalkaa kummallekin
taholle ja pari sataa jalkaa korkea. Emäntä oli mennyt askareihinsa
ja lukinnut oven perässään. Vuode oli 11 jalkaa korkealla lattiasta.
Maatessani tuossa, kiipesi äkkiä kaksi rottaa uutimia myöten ylös ja
alkoivat nuuskien juosta vuoteella edestakaisin. Yksi niistä tuli
minua melkein lähelle kasvoja. Minä säikähdin ja vedin miekkani
ulos, puolustaakseni itseäni. Nämä hirmuiset eläimet olivat niin
rohkeita, että hyökkäsivät minun kimppuuni kummaltakin puolen; toinen
pani jo etukäpälänsä minun nuttuni kaulukselle. Mutta minäpä pistin
siltä vatsan puhki, ennenkuin ennätti tehdä minulle mitään pahaa.
Hengetönnä se jäi jalkojeni juureen. Toinen läksi karkuun, nähtyään
kumppalinsa surkean kohtalon, mutta sai vielä juostessaan minulta
miekan-iskun takapuoleensa, niin että verta tippui pitkin sänkyä. Tämän
sankarityön tehtyäni läksin astuskelemaan vuoteella, henkeä vetääkseni
ja rauhoittuakseni. Rotat olivat kahlekoiran kokoisia, mutta paljoa
ketterämmät ja uskaliaammat, niin että ne varmaankin olisivat repineet
minut palasiksi, jos ennen maatapanoa olisin riisunut miekkani pois.
Minä mittasin rotan raadon: tuumaa vaille kaksi yardia.

Emäntä tuli huoneesen ja, nähtyään minut verissäni, otti minut heti
käteensä. Minä viittasin rotan raatoon ja myhähdin merkiksi, ett'ei
minulle ole tapahtunut mitään pahaa. Siitä hän oli kovin mielissään ja
käski palvelijan ottamaan rotan pihtien väliin ja heittämään ulos. Hän
pani minut sitten pöydälle, ja minä puolestani näytin hänelle verisen
miekkani, pyyhkäisin sen takkini helmaan ja pistin tuppeen takaisin.




TOINEN LUKU

"Pikku muori", farmarin tytär. -- Tekijää näytellään markkinoilla. --
Matka pääkaupunkiin.


Emännälläni oli yhdeksän vuotta vanha tytär, iäksensä erittäin
kehittynyt, peräti sukkela neulaa käyttämään ja taitava nukkeansa
pukemaan. Yksissä neuvoin he äidin kanssa laittoivat minulle vuoteen
nuken kätkyeesen. Se pantiin pieneen laatikkoon, joka suojaksi rotilta
asetettiin riippulaudalle. Siinä minä makasin öisin kaiken sen aikaa,
minkä tässä talossa vietin. Ja mitä enemmin minä heidän kieltään opin,
sitä paremmin siellä viihdyin.

Tuo pikku tyttö teki minulle seitsemän paitaa ja muita alusvaatteita
niin hienosta palttinasta kuin suinkin löysi, vaikka sekin oli
säkkikangasta karkeampaa. Hän se oli minun koulumestarinikin. Kun
osoitin jotain esinettä, sanoi hän heti, mikä se on hänen kielellään,
niin että jo moniaan päivän perästä osasin pyytää, mitä mieleni
teki. Hän oli erittäin säveäluontoinen tyttö eikä kooltansakaan kuin
neljäkymmentä jalkaa. Minulle hän antoi nimen _Grildrig_, sen nimen
otti sittemmin omakseen hänen sukunsa ja myöhemmin koko valtakuntakin.
Tuo sana on meidän kielellä niin paljo kuin keri eli peukalomies.
Häntä minä saan kiittää turvallisesta olostani siinä maassa. Koko sinä
aikana kuin siellä vietin, emme milloinkaan eronneet toisistamme. Minä
sanoin häntä Glumdalclitch'iksi, joka on niin paljo kuin pikku muori.
Olisinpa hyvin kiittämätön, jos jättäisin mainitsematta, kuinka hellä
ja ystävällinen hän minua kohtaan oli.

Ennen pitkää levisi naapureihinkin tieto, että minun isäntäni oli
pellolta löytänyt kummallisen eläimen. Pieni se on, kerrottiin,
peukalon pituinen, mutta kaikin puolin ihmisen muotoinen, kävelee
kahdella jalalla, liikkuu ja kääntelekse kuin ihminen, näkyy puhuvan
omaa kieltään, on jo oppinut maankin kieltä hiukan, on kesy ja
hiljainen, tulee kutsuttaissa ja tekee, mitä käsketään. Jäsenet sillä
on erittäin kauniit ja kasvojen väri somempi kuin parhaimmankin
aatelismiehen kolmivuotiaalla tyttärellä. Isännän lähin naapuri ja hyvä
ystävä, farmari hänkin, tuli taloon katsomaan, onko tuossa jutussa
perää. Minut tuotiin heti sisään ja pantiin pöydälle, ja siinä minä
tepastelin minnepäin vaan käskettiin, vedin miekkani ulos ja pistin
sen tuppeen jälleen, kumarsin isännän vieraalle, kysyin hänen omalla
kielellään, mitenkä hän jaksaa ja sanoin häntä tervetulleeksi taloon,
niinkuin Pikku-muori oli opettanut. Vieras oli vanha ja likinäköinen
mies. Paremmin minua nähdäkseen, hän pani silmälasit nenällensä, mutta
silloin minä purskahdin kuin purskahdinkin nauramaan, sillä miehen
silmät olivat kuin täysikuu, joka paistaa kahdesta akkunasta tupaan.
Muut, huomattuansa mikä minua huvittaa, räjähtivät hekin nauramaan,
mutta sen pani vanha farmari, typerästi kyllä, pahakseen ja suuttui
ihan suunniltaan. Tuo vanha farmari oli samalla kovin ahnas mies;
sen minä nyt pahaksi onneksi kyllä sain tuta. Hän näet antoi minun
isännälleni sen kovan-onnen neuvon, että minut pitäisi viedä läheiseen
kaupunkiin markkinoille eli toripäiville rahan edestä näyteltäväksi.
Eihän sinne meiltä ollut kuin kaksikolmatta peninkulmaa elikkä ratsain
puolen tunnin matka. Minä huomasin, että heillä on jotain mielessä,
koskapa isäntä ja vieras kauan aikaa sopottelevat keskenään, vähä väliä
aina viitaten minuun. Luulinpa ymmärtäväni heidän puheestaan muutamia
sanojakin. Huomis-aamuna Pikku-muori, Glumdalclitch, kertoi minulle
koko aikeen, jonka hän viekkailla keinoin oli saanut äidiltään tietää.
Tyttö raukka otti minut syliinsä, itkien häpeästä ja mielipahasta. Hän
pelkäsi, että raaka markkinaväki tekee minulle jotain pahaa, puristaa
minut kuolijaksi tai taittaa minulta jalat tai kädet, kouriessaan
minua. Hän oli huomannut, kuinka kaino minä olen luonteeltani, kuinka
arka kunniastani, ja kuinka tuskallista minun on oleva joutua rahan
edestä näyteltäväksi kehnoimmalle roskaväelle. Isä ja äiti olivat
kyllä, kertoi hän, luvanneet Grildrigin hänen omakseen, mutta kunhan
ei vaan kävisi nyt kuin viimekin vuonna: silloin hänelle oli luvattu
lampaan karitsa, mutta hetipä he sen olivat myöneet teurastajalle, kun
oli kasvanut lampaaksi.

Täytyy sanoani, ett'ei minua läheskään pelottanut niin paljo kuin
Pikku-muoria. Min'en lakannut milloinkaan toivomasta pääseväni joskus
vielä vapaaksi. Täällähän minä olen aivan outo ja muukalainen, ja
jos minua täällä väkijoukolle näytellään, niin eihän minua siitä,
Englantiin tultuani, moitittane, sillä olisipa tässä asemassa itse
Suurbritannian kuninkaankin pitänyt alistua samallaisen kohtelun
alaiseksi.

Ystävänsä neuvoa noudattaen pisti isäntä minut seuraavana
markkinapäivänä lippaasen ja läksi ratsain viemään lähimpään
kaupunkiin, tytär satulatuolissa takana. Umpinaisessa lippaassa oli ovi
ja muutamia reikiä ilmanvaihdosta varten. Hellämielinen Pikku-muori oli
pannut minun alleni nukkensa patjan. Mutta sittenkin minua huiskutti
ja vatkasi armottomasti, vaikk'ei matkaa kestänyt kuin puoli tuntia.
Hevonen näet harppasi joka askelella parikymmentä kyynärää, loikkien
niin korkealle, että tuntui kuin olisi kulkenut ankarassa aallokossa,
se vaan erotusta, että nouseminen ja laskeminen kävi paljoa tiheämpään.
Matkalla isäntä poikkesi erääsen kapakkaan, johon hänen oli tapana
aina pistäytyä, neuvottelemaan kapakanpitäjän kanssa. Senjälkeen hän
palkkasi grultrudin eli huutorättärin kulkemaan pitkin kaupungin
katuja ja kuuluttamaan, että Viheriän Kotkan ravintolassa näytellään
kummallista eläintä, joka ei ole sen suurempi kuin splaknuk (muuan
erittäin hienorakenteinen eläin siinä maassa, noin kuutta jalkaa
pitkä), mutta kaikin puolin ihmisen muotoinen, osaa puhua muutamia
sanoja ja tehdä senkin seitsemän lystikästä temppua.

Minut pantiin pöydälle ravintolan suurimpaan saliin, joka oli ainakin
kolmesataa jalkaa kullekin taholle. Pikku-muori seisoi matalalla
tuolilla pöydän ääressä varomassa, ett'en putoaisi maahan, ja
määräämässä, mitä minun milloinkin pitää tehdä. Isäntäni, tungosta
välttääkseen, ei päästänyt kuin 30 henkeä yhtähaavaa sisään. Minä astua
tepastelin pöydällä sitä myöten kuin Pikku-muori käski ja vastailin
hänen kysymyksiinsä maankielellä sen verran kuin osasin. Minä käännyin
useampia kertoja yleisön puoleen, kumarsin nöyrästi, sanoin heitä
tervetulleiksi ja puhuin heille muutamia lauseita, mitä olin oppinut.
Otin sitten sormistimen, jonka Pikkumuori oli täyttänyt juomalla, ja
join läsnäolijain onneksi. Vedin ulos miekkani ja heiluttelin sitä
siihen tapaan kuin miekkailijat Englannissa tekevät. Pikku-muori antoi
minulle oljenkorren, ja sillä minä tein kaikenlaisia keihästemppuja,
mitä nuoruudessani olin oppinut.

Sinä päivänä näyteltiin minua kahdelletoista eri yleisölle, ja kun
minun myötäänsä ja myötäänsä piti uudistaa samat hassutukset, niin olin
lopulla jo ihan nääntyä väsymyksestä. Aina kun yksi katsojavuoro oli
kertonut ulkona oleville, mitä kaikkia kummallisia konsteja he olivat
nähneet, olivat ulkona olijat melkein väkivallalla murtautua sisään.
Isäntä ei sallinut kajota minuun kenenkään muun kuin Pikku-muorin --
vahinkoahan hänelle olisi tullutkin, jos olisi minulle joku tapaturma
sattunut, -- ja siksipä asetettiin lavitsoja pöydän ympärille niin
kauaksi, ett'ei kukaan ulottunut minuun. Muuan pahanilkinen koulupoika
sai sentään viskatuksi minua kohti pähkinän ja oli vähällä satuttaa
minua sillä päähän. Pähkinä oli pienen kurpitsan kokoinen ja tuli niin
kovaa vauhtia, että olisi varmaankin lyönyt minulta pääkallon puhki,
jos olisi kohti osunut. Se tyydytys minulle sentään suotiin, että
poika lurjus sai selkäänsä ja ajettiin ulos. Isäntä julistutti, että
minua näytellään taas seuraavana toripäivänä. Sitä varten hän laittoi
minulle mukavamman kuljetusneuvon ja pakostakin, sillä ensimmäinen
matka ja markkinaväen huvittaminen kahdeksan tuntia yhtämittaa olivat
näännyttäneet minut niin, että tuskin jaksoin pystyssä pysyä. Kului
kokonaista kolme päivää, ennenkuin pääsin entisilleni. Rauhaa minulla
ei ollut kotonakaan, sillä kaikki aatelisherrat sadan peninkulman
piiristä tulivat minua katsomaan. Heitä oli vaimoineen ja lapsineen
ainakin kolmekymmentä henkeä, -- seutu oli näet tiheästi asuttua. --
Isäntä vaati minun näyttelemisestäni näin kotona täyden huoneen maksun
jokaiselta eri perhekunnalta. Ei minulle täten montakaan levonhetkeä
päivässä jäänyt, vaikk'ei minua kaupunkiin vietykään. Keskiviikon vaan
sain olla rauhassa, se kun on heillä sabattipäivä.

Huomattuaan, kuinka suuri rahallinen hyöty minusta on, päätti meidän
isäntä lähteä näyttelemään minua valtakunnan suurimpiin kaupunkeihin.
Hän järjesti kotoiset askareet ja varustautui pitkälle matkalle. Ja
niinpä sitä lähdettiin liikkeelle 17:nä elokuuta 1703, noin kaksi
kuukautta siitä kuin olin tähän maahan tullut. Matkan määränä oli
pääkaupunki, valtakunnan keskiosassa, noin 3000 peninkulmaa kotoa.
Tyttärensä Glumdalclitchin hän pani taaksensa hevosen selkään, ja
Pikku-muori otti minut lippaineen syliinsä. Lippaan hän oli sitonut
vyötäisilleen, ja verhonnut sisäpuolelta niin pehmoisilla kankailla
kuin suinkin oli käsiinsä saanut sekä pannut minulle sinne nukkensa
patjat, alusvaatteita sekä muuta tarpeellista. Tilani siinä hän oli
koettanut tehdä niin mukavaksi kuin suinkin. Muuta matkaseuraa ei
meillä ollut kuin talon renkipoika, joka ratsasti jäljessä, tavarat
mukanaan.

Isännän aikomus oli näytellä minua kaikissa kaupungeissa matkan
varrella ja poiketa vallantieltä 50-100 peninkulmaa kyliin ja
aateliskartanoihin, missä tuloja oli toivottavina. Lyhyitä taipaleita
kuljettiin: noin 120-140 peninkulmaa vaan päivässä, sillä Pikku-muori,
minua säästääkseen, valitti ratsastusta liian raskaaksi. Usein hän
minun pyynnöstäni otti minut lippaasta ulos raitista ilmaa hengittämään
ja näytti minulle maisemia, yhä vaan pitäen minua talutusnuorasta
kiinni. Kuljettiin siinä myös viiden, kuuden virran yli, joista
itsekukin oli leveämpi ja syvempi Niiliä tai Ganges virtaa. Tuskin
oli yhtään niin pientä puroa kuin Thames London Bridgen kohdalla.
Kymmenen viikkoa tätä matkaa kesti, ja sill'aikaa oli minua näytelty
kahdeksassatoista suuressa kaupungissa, kyliä ja maakartanoita
lukematta.

Lokakuun 26:na saavuttiin vihdoin pääkaupunkiin nimeltä Lorbrulgrud,
joka on niin paljo kuin: koko maailman ylpeys. Isäntä otti asuntoa
pääkadun varrelle, lähelle kuninkaan linnaa, ja lähetti ympäri
kaupungin tavallisia ilmoituksia, joissa oli tarkat selitykset minun
personastani ja ominaisuuksistani. Hän vuokrasi näyttelyhuoneeksi
3-4 sataa jalkaa avaran salin ja hankki sinne pyöreän pöydän, 60
jalkaa läpimitassa. Ylt'ympärille, kolme jalkaa pöydän laidasta,
hän rakensi suojaksi minulle kolmen jalan korkuisen aitauksen.
Kymmenen tuntia päivässä minua näyteltiin, ihailla ja ihmetellä
kaiken kansan. Nyttemmin osasin jo kutakuinkin hyvin heidän kieltään
ja ymmärsin jok'ikisen sanan, mitä minulle puhuttiin. Olin oppinut
heidän aapeluksensa ja osasin välisti suunnilleen saada selvän koko
lauseistakin. Pikku-muori oli näet opettanut minua sekä kotona että
matkoilla joutohetkinä. Hänellä oli taskussaan pikkuruinen kirja, ei
kovinkaan paljoa suurempi Sansonin kartastoa. Se oli opas nuorille
tytöille ja sisälsi samalla lyhyen esityksen heidän uskonnostaan. Siitä
hän opetti minua lukemaan.




KOLMAS LUKU

Tekijä viedään hoviin. -- Kuningatar ostaa hänet farmarilta omakseen ja
esittää kuninkaalle. -- Väittely tiedemiesten kanssa. -- Kuningattaren
suosiossa.


Alinomaiset ponnistukset olivat muutamassa viikossa koko lailla
tärvelleet minun terveyteni tilan. Mitä enemmän rahaa isäntä minun
kauttani ansaitsi, sitä enemmän hän tahtoi saada. Olin lopulta jo
niin laihtunut, ett'ei minussa enää ollut kuin luu ja nahka jäljellä.
Farmari huomasi tuon ja, peljäten minun pian kuolevan, päätti paikata
taskuansa vielä niin paljon kuin suinkin. Tuota hänen miettiessään
ja punnitessaan saapui sardral eli sanansaattaja hovista käskemään
isäntääni heti kohta tuomaan minut hoviin kuningattaren ja hovidaamien
huviksi. Muutamat viimeksi mainituista olivat jo nähneet minut ja
kertoneet aivan ihmeellisiä asioita minun kauneudestani, hienosta
käytöksestäni ja älykkäisyydestäni. Hänen majesteetinsa kuningatar oli
seuranaisineen aivan ihastuksissansa minun kohtelustani. Minä lankesin
polvilleni ja pyysin kunnian saada suudella kuningattaren jalkaa, mutta
tämä armollinen ruhtinatar suvaitsi -- sittenkuin minut oli nostettu
pöydälle -- ojentaa minulle sakarisormensa pään, johon minä tartuin
molemmin käsin ja nostin syvimmällä kunnioituksella huulilleni.

Kuningatar teki muutamia yleisiä kysymyksiä minun kotimaastani ja
matkoistani, ja minä vastailin niin selvästi ja lyhyeen kuin suinkin
osasin. Sitten hän kysäisi, huvittaisiko minua olla ja elää hovissa.
Minä kumarsin ihan pöydän laitaan asti, vastaten olevani isäntäni
orja, mutta samalla lisäten, että jos minä oma herrani olisin, niin
pitäisin ylpeytenäni saada panna henkeni alttiiksi hänen majesteetinsa
kuningattaren palveluksessa. Hän kysyi sitten isännältäni, suostuisiko
tämä luovuttamaan minut hyvää maksua vastaan. Farmari, joka pelkäsi,
ett'ei minusta enää ole kuukaudeksikaan, vaati minusta tuhannen
kultarahaa. Summa suoritettiin hänelle paikalla kolikoissa, joista
kukin oli niin paksu kuin 800 Portugalin moydoria. Europan oloihin
verraten ei tuo summa ollut sen suurempi kuin tuhat guineata. [Vähän
yli 25000 markan.]

Minä lausuin senjälkeen kuningattarelle, että koska minä nyt olen
hänen majesteetinsa nöyrin alamainen ja vasalli, minun täytyy pyytää
osakseni sitä suosiota, että Glumdalclitch, joka aina on niin hellää
huolta minusta pitänyt, otettaisiin myöskin kuningattaren palvelukseen,
pysyäksensä edelleen minun hoitajanani ja opettajanani. Kuningatar
hyväksyi minun pyyntöni. Farmarikin puolestaan suostui, iloissaan
siitä, että tytär pääsee hoviin. Tyttö parka ei osannut salata
riemuansa. Entinen isäntäni läksi nyt tiehensä.

Jäähyväisiä ottaessaan hän sanoi hankkineensa minulle hyvän
palveluspaikan. Siihen en minä vastannut sanaakaan, nyökäytinhän vain
päätäni hiukan.

Kuningatar huomasi tuon kylmyyteni ja kysyi, heti isännän lähdettyä,
syytä siihen. Minä sanoin rohkeasti: isäntääni ei minun ole kiittäminen
muusta kuin siitä, ett'ei hän tappanut pellolla löytämäänsä pientä
olennon pahaista; tästä hyvästä hän on saanut runsaat maksut,
vaellettuansa puolet valtakuntaa minua näyttelemässä, ja viimeksi vielä
myönyt minut kalliista hinnasta. Se elämä -- näin haastoin edelleen, --
mitä minun on täytynyt viettää, olisi saattanut viedä hengen kymmenen
kertaa väkevämmältäkin olennolta. Terveyteni on mennyt pilalle, kun
minun viikkomääriä on täytynyt tehdä roskaväen nähden temppuja aamusta
iltaan. Ellei isäntä olisi luullut minun pian kuolevan, ei teidän
majesteetinne niin huokeasta olisi minua saanutkaan. Mutta, jatkoin
minä, kosk'ei minun nyt enää tarvitse peljätä huonoa kohtelua, minua
kun suojelee niin suuri ja hyvä hallitsijatar, ihmiskunnan kunnioitus,
maailman lemmikki, alamaistensa ihastus, kansansa onnen luoja, niin
toivon minä isäntäni pelvon olevan turhan, sillä johan minä nytkin
tunnen elinvoimieni palajavan keisarillisen majesteetin läsnäolon
vaikutuksesta.

Näin minä puhuin takerrellen ja sanoja tavoitellen. Jälkimmäinen osa
puhetta oli ollut puettu siihen muotoon kuin tässä kansassa tavallista
on. Nuo lauseparret oli Pikku-muori opettanut minulle matkalla hoviin.

Hänen majesteetinsa suvaitsi suopeasti suoda minulle anteeksi kieleni
vaillinaisuudet, olipa päinvastoin hämmästynyt, huomatessaan niin
paljon älyä ja ymmärrystä näin pienikokoisessa olennossa. Hän otti
minut omaan käteensä ja vei kuninkaan luokse, joka juuri nyt oli
vetäytynyt huoneesensa. Hänen majesteetinsa, varsin vakava ruhtinas,
katse tuima ja terävä, ei huomannut ensi aluksi, millainen minä
olenkaan, vaan kysyi kuningattarelta kylmällä äänellä, mistä saakka
hän on niin mielistynyt splaknuk'eihin, sillä sellaisena hän näkyi
minua pitävän, viruessani alassuin kuningattaren kämmenellä. Mutta
kuningatar, erittäin teräväjärkinen ja hilpeäluontoinen ruhtinatar,
pani minut seisomaan kuninkaan kirjoituspöydälle ja käski minun omin
sanoin antamaan kertomuksen itsestäni. Minä tein sen muutamin sanoin.
Glumdalclitch, joka ei olisi päästänyt minua mihinkään silmistänsä ja
nytkin odotti oven suussa, kutsuttiin sisään ja vahvisti todeksi kaiken
sen, mitä minulle oli tapahtunut siitä saakka kuin olin heidän taloonsa
tullut.

Kuningas oli kyllä niin oppinut mies kuin joku toinenkaan tässä
valtakunnassa, oli tutkinut filosofiaa ja erittäinkin matemaatikaa,
mutta minua tarkemmin katseltuansa ja nähtyänsä minun kävelevän, hän
päätti kuin päättikin minun olevan jonkinlaisen, erittäin näppärästi
keksityn kellovärkin. (Sellaisten rakentaminen on näet siinä maassa
kehittynyt varsin korkealle kannalle.) Mutta kuultuansa minun puhuvan
selvästi ja järkevästi, hän ei osannut salata hämmästystään. Hän ei
tyytynyt siihen, mitä minä olin kertonut tulostani tähän maahan, hän
luuli vaan, että Glumdalclitch yksissä neuvoin isänsä kanssa oli
opettanut minut matkimaan muutamia lauseita, saadakseen vaan minusta
sitä kalliimman hinnan. Senpävuoksi hän kyseli minulta yhtä ja toista
muutakin ja sai minulta järkeviä vastauksia, joissa ei ollut muuta
vikaa kuin että lausumiseni oli murteellista, ja että puheessani tuli
farmarin talossa opituita moukkamaisia lauseparsia, jotka eivät ole
hienossa hovissa käypiä.

Kuningas käski käydä tänne ne kolme suurta tiedemiestä, jotka maan
tavan mukaan olivat vuoroviikollaan hovissa. Nämä herrat tutkivat
ja tarkastivat minut kaikin puolin ja tulivat kovin erillaisiin
päätöksiin. Siitä he kyllä olivat yhtä mieltä, ett'en minä ole tullut
maailmaan ihan tavallisten luonnonlakien mukaan, sillä eihän minulla
muka ole mitään edellytyksiä henkeni elättämiseen: ei minusta ole
juoksijaksi, ei puihin kiipeäjäksi, ei kolojen kaivajaksi maan sisään.
Hampaita he tutkivat erittäin huolellisesti ja päättivät minun kuuluvan
lihansyöjäin lahkoon. Mutta minkäs eläinten lihaa minä söisin? Useimmat
nelijalkaiset ovat väkevämmät minua, peltohiiret ja sen semmoiset
ovat liian ketterät minun saada kiinni. Etanoita ja hyönteisiäkö minä
ruuakseni käytän? Mutta sen he heti monilla tieteellisillä syillä
todistivat mahdottomaksi. Enkä minä mikään vajanainenkaan luontokappale
ole, sillä onhan minulla ruumis sopusuhtainen ja raajat täydelliset.
Enkä minä aivan nuorikaan ole, sen todisti parransänki, jonka he
suurennuslasilla kyllä selvästi näkivät. Kääpiönä eli kerinä he eivät
saattaneet minua pitää, sillä minun pienuuteni meni siinä kohden yli
kaiken rajan: kuningattaren keri, pienin mies koko valtakunnassa, oli
sentään lähes 30 jalkaa pitkää. Väiteltyään sitten puoleen ja toiseen,
he päättivät vihdoin, että minä olen _relplum scalcath_, latinaksi:
lusus naturae, luonnon-oikku. Siinä he tekivät aivan samoin kuin
nykyiset filosofit Europassa. Professorit meillä näet eivät tahdo
puikahdella "salattujen syitten" verhon taakse, johon Aristoteleen
seuraajat turhaan koettivat tietämättömyyttään peitellä, vaan ovat
keksineet "luonnon oikut", joilla he ratkaisevat kaikki pulmalliset
kysymykset ja vievät inhimillistä tietoa sanomattomasti eteenpäin.

Tämän ratkaisevan päätöksen jälkeen minä pyysin saada sanoa pari sanaa.
Käännyin sitten kuninkaan puoleen, vakuuttaen hänen majesteetillensa
olevani sellaisesta maasta, missä minun kokoisiani ihmisiä asuu
miljonittain kumpaakin sukupuolta; siellä ovat eläimet ja puut ja
rakennukset samassa suhteessa, ja siellä minä kykenen pitämään
puoliani ja hankkimaan elatukseni yhtä hyvin kuin kuka tahansa hänen
majesteetinsa alamaisista täällä. Tämä riittänee, sanoin minä,
vastaukseksi näitten herrain väitteisin. Oppineet herrat ne tuohon vain
myhähtelivät ylenkatseellisesti, arvellen, että kylläpä farmari on
minulle läksyni hyvin opettanut.

Kuningas, ymmärtäväinen herra, lähetti oppineet miehet pois ja
käski tuoda hoviin farmarin, joka kaikeksi onneksi ei vielä ollut
lähtenyt kaupungista. Kuulusteltuansa farmaria ensin erinänsä, sitten
yhdessä minun ja tyttären kanssa, hänen majesteetinsa tuli siihen
päätökseen, että meidän puheissamme on sittenkin perää. Hän pyysi
kuningatarta pitämään minusta erityistä huolta ja oli sitä mieltä,
että Glumdalclitchin on edelleen pysyttävä kuningattaren palveluksessa
minun hoitajanani, koskapa me olemme niin kiintyneet toisiimme.
Pikku-muorille annettiin sovelias huone. Sitten määrättiin hänelle
kotiopettajatar pitämään huolta hänen kasvatuksestansa, kamarineitsyt
ja kaksi muuta naispalvelijaa. Minun hoitamiseni oli uskottu yksinomaa
hänen huostaansa. Kuningatar käski hovinikkarin tekemään soveliaan
lippaan minulle makuuhuoneeksi. Malli siihen oli Glumdalclitchin ja
minun määrättävissäni.

Tämä hovinikkari oli erittäin näppärä mies. Minun johdollani hän sai
kolmessa viikossa valmiiksi puukojun, 16 jalkaa pitkän ja yhtä monta
leveän sekä 12 jalkaa korkean. Siinä oli kaksi siirtoakkunaa, ovi ja
kaksi pikku komeroa, niinkuin Lontoon makuukammioissa konsanaankin.
Suojuskatto oli kahdella vintturilla siirrettävä syrjään. Siitä
laskettiin alas valmis, kuningattaren omain tapiseeraajain sisustama
vuode. Glumdalclitch otti sänkyvaatteet joka aamu ulos tuulotettaviksi
ja laittoi illalla jälleen omin käsin minulle makuutilan. Muuan taitava
puuseppä, kuuluisa pienistä näperryksistään, otti tehdäkseen kaksi
tuolia selkämyksen ja käsinojain kanssa norsunluun tapaisesta aineesta,
samoin kaksi pöytää ja kaapin kapineitani varten. Seinät, niinkuin
katto ja lattiakin, olivat verhotut pehmeällä täytteellä, jott'ei
minulle mitään tapaturmaa sattuisi kantajain huolimattomuuden tähden
tai vaunuissa kuljettaissa. Pyysin saada oveeni lukon, jott'eivät rotat
ja hiiret pääsisi sisään; ja hovisepän onnistuikin monen yrityksen
perästä saada valmiiksi lukko, pienin, mitä siinä maassa milloinkaan
oli nähty. Minä puolestani en ole koskaan nähnyt sen suurempaa
ulkoportin lukkoa Englannissa. Avainta koetin säilyttää omassa
taskussani, sillä pelkäsin sen pian joutuvan Pikku-muorilta hukkaan.

Vaatteet käski kuningatar laittaa minulle kaikkein hienoimmasta
silkkikankaasta, mitä vaan saatavissa on. Ei se kangas juuri paljoa
paksumpaa ollut kuin Englannissa hevosloimet, 'mutta karkeata se
oli, kunnes ennätin tottua siihen. Vaatteet tehtiin minulle maan
tavan mukaan, puoleksi persialaiseen, puoleksi kiinalaiseen kuosiin:
kerrassaan arvokas puku.

Kuningatar oli niin mielistynyt minun seuraani, ett'ei tahtonut olla
päivällisilläkään ilman minua. Minulle oli pantu pöytä ja tuoli hänen
majesteetinsa pöydälle, juuri hänen vasemman kyynärpäänsä kohdalle.
Glumdalclitch seisoi maassa jakkaralla, valmiina auttamaan minua ja
pitämään minusta huolta. Minulla oli kokonainen serviisi hopeisia
lautasia ja vateja, jotka kuningattaren pöytäkalujen rinnalla olivat
kuin nuken astiat. Pikku-muori talletti niitä taskussaan, hopeisessa
rasiassa, ja pani niitä eteeni milloin mitäkin tarvitsin, itse
pyyhittyään ne ensin puhtaiksi.

Kuningattaren pöydässä ei ollut aterioimassa muita kuin molemmat
prinsessat, toinen kuudentoista vuoden ja toinen kolmentoista vuoden
ja yhden kuukauden vanha. Kuningattaren oli tapa panna lautaselleni
palanen lihaa, minkä minä itse leikkasin hienoksi; häntä huvitti
nähdä minun syövän niin pieniä simareita. Itse puolestaan hän
(vaikka olikin hänellä varsin heikko vatsa) otti yhtenä suullisena
niin paljon kuin kaksitoista englantilaista farmaria syövät yhdessä
rupeamassa. Tuo oli minusta ensi alussa varsin inhottavaa katsella.
Hänen hampaissaan murskautui leivosen siipi luineen päivineen, vaikka
se oli yhdeksän kertaa niin suuri kuin lihotetun turkinpyyn siipi
meillä. Hänen haukkaamansa leipäpala oli niin suuri kuin shillingin
[1 shilling = 1,25 mk] sämpylä. Kultaisesta pikarista hän juoda
kulautti härkätynnyrin verran kerrassaan. Veitset oli hänellä niin
pitkät kuin viikate oikoisenaan varren päässä, ja sitä mukaa ne olivat
lusikatkin, kahvelit ja muut pöytäkalut. Muistan, kuinka Glumdalclitch
kerran vei minua katsomaan hovissa erästä juhla-ateriaa, joissa
kymmenkunta näitä suunnattomia veitsiä ja kahveleita yhtaikaa oli
liikkeessä: tokko sitä ennen lienen milloinkaan niin kauheata kuvaa
nähnyt.




NELJÄS LUKU

Tekijä puolustaa kuninkaan edessä maansa kunniata ja arvoa. --
Kuningattaren kääpiön vehkeet. -- Kärpäset ja ampiaiset.


Tapa oli hovissa sellainen, että joka keskiviikko (sabatti, kuten
ennen jo olen maininnut,) kuningas ja kuningatar korkeine lapsineen
olivat yhteisillä päivällisillä kuninkaan huoneissa. Minusta kun
oli tullut kuninkaan suosikki, niin nostettiin minun pöytäni ja
tuolini hänen vasemmalle puolelleen suola-astian kohdalle. Kuningasta
huvitti haastella minun kanssani. Hän tiedusteli minulta, millaiset
ovat Europassa tavat, millainen uskonto, millaiset lait, hallitus
ja sivistyskanta, ja minä puolestani tein selkoa mikäli osasin.
Selväjärkisenä ja terävä-älyisenä miehenä hän teki varsin viisaita
johtopäätöksiä ja huomautuksia kaiken sen johdosta, mitä minä olin
kertonut. Tunnustanpa, että kerran olin liiankin suulaasti laverrellut
armaasta kotimaastani, meidän kaupasta ja teollisuudesta, maa- ja
merisodista, uskonnollisista riidoista, valtiopuolueista. Kuningas,
joka oli tietysti saanut sellaisen kasvatuksen kuin siinä maassa
mahdollista on, meni silloin ennakkoluuloissaan niin pitkälle, ett'ei
malttanut olla ottamatta minua oikeaan käteensä ja hiljalleen lyödä
lopsauttamatta minua vasemmallaan. Sydämellisesti naurahtaen hän
kysäisi, olenko minä Whig'eja vai Tory'ja. [Valtiolliset pääpuolueet
Englannissa.] Kääntyen sitten pääministeriinsä, joka seisoi hänen
takanaan, kädessä valkoinen sauva, niin pitkä kuin hyvänkin linjalaivan
suurmasto, hän lausui, kuinka vähäpätöistä sentään maailmassa
inhimillinen suuruus on, koskapa tällaisetkin turilaanpahaiset kuin
tämä (minä nimittäin) saattavat sitä matkia. Niinpä vainenkin,
sanoi hän; noilla olennoilla on omat kunnianimensä ja arvoasteensa,
he rakentelevat pesiä ja koloja, joita he sanovat taloiksi ja
kaupungeiksi; he keikailevat pulskissa puvuissa ja ajelevat upeissa
vaunuissa; hekin rakastavat, taistelevat, riitelevät, pettävät ja
kettävät. Tuohon tapaan hän puheli, mutta minä vuoroin vaalenin,
vuoroin punastuin, harmikseni kuullessani, kuinka hän halveksimalla
haastelee minun jalosta isänmaastani, taiteitten ja sotakunnon
emämaasta, Franskan vitsauksesta, Europan riidanratkaisijasta, kaiken
kunnon, hurskauden ja totuuden kotimaasta, koko maailman kateuden ja
ylpeyden esineestä.

Ei minua sentään mikään niin paljoa harmittanut ja loukannut kuin
kuningattaren kääpiö. Hän kun oli varttansa vähäisempi kuin yksikään
muu maan-asukkaita (hän ei todellakaan ollut täyttä kolmeakymmentä
jalkaa pitkä), niin menetteli hän peräti hävyttömästi vielä
pienempäänsä olentoa kohtaan. Joka kerta kuin hän kulki kuningattaren
odotushuoneen läpi, missä minä pöydällä haastelin hovin lordien ja
ladyjen kanssa, hän ylvästeli ja pöyhisteli suuresta koostansa ja tuon
tuostakin sutkautti minulle sanan ja toisen minun pienuudestani muka.
Min'en osannut kostoksi muuta kuin sanoa häntä veljekseni ja vaatia
häntä voittosille ja paiskata hänelle kaikenlaisia pistopuheita,
hovin paashien suussa niin tavallisia. Päivällisillä kerran minä
olin sanonut hänelle jotain peräti purevaa. Siitä tuo pahan-ilkinen
junkkari sydämistyi niin, että nousi kuningattaren istuimen sivun
ojalle, sieppasi minut joka en osannut mitään pahaa varoakaan,
vyötäisistä ja paiskasi minut suureen kultaiseen kerma-astiaan ja
juoksi tiehensä. Minä putosin päistikkaa astian pohjalle, ja ellen minä
olisi ollut hyvä uimari, niin ties, mitenkä minun olisi käynytkään.
Pikku-muori oli sillä hetkellä toisessa päässä huonetta, ja kuningatar
oli niin hämmästynyt, ett'ei kyennyt sanomaan eikä tekemään mitään.
Vihdoin joutui Pikku-muori hätään ja veti minut ulos, sittenkuin
minä pakostakin olin nielaissut neljännen-osan kermaa suuhun. Minut
pantiin vuoteesen, vaikk'ei minulle muuta vahinkoa tullut kuin että
yksi vaatekerros meni pilalle. Kääpiö sai aika lailla selkäänsä ja
pakotettiin päälle päätteeksi juomaan kerman, johon hän oli minut
viskannut. Eikä hän sen koommin enää suosiossa pysynytkään. Kuningatar
lahjoitti hänet eräälle korkealle rouvalle, niin ett'en minä häntä
senjälkeen koskaan enää nähnyt. Siitä minulle suuri mielihyvä, sillä ei
sitä osaa niin sanoa, mitä kaikkia koukkuja tuommoinen häijy hirtehinen
saattaa keksiäkään.

Oli hän jo kerran ennenkin tehnyt minulle aika kepposen, joka pani
kuningattaren väkistenkin nauramaan, mutta suututti häntä samalla niin,
että hän jo sillä kertaa olisi karkoittanut kääpiön pois hovista, ellen
minä jalomielisenä miehenä olisi pelastanut häntä. Kuningatar oli näet
ottanut lautaselleen paistista luun, kovertanut siitä ytimen ulos ja
asettanut luun jälleen pystyyn vadille. Kääpiö käytti hyödykseen sitä
silmänräpäystä, jolloin Glumdalclitch oli askaroimassa toisen pöydän
ääressä ja hyppäsi jakkaralle. Siitä hän sieppasi minut molempiin
käsiinsä, puristi minulta jalat yhteen ja pisti minut onton luun sisään
vyötäisiä myöten jalat edeltä.

Ja siinä minä nyt olin kiinni ja mahdoin näyttää peräti naurettavalta.
Kului luullakseni kokonainen minutti, eikä kukaan huomannut, mitä
tapahtunut oli, sillä huutamaan minä en ruvennut; se ei olisi ollut
lainkaan arvoni mukaista. Koska kumminkin ruhtinaitten ruuat harvoin
kannetaan kuumina pöytään, niin eivät minun raajani tuossa sentään
sen pahempaa vammaa saaneet. Sukat ja housut ne vaan tulivat sen
siivoiseksi. Minun pyynnöstäni ei kääpiö saanut muuta rangaistusta kuin
kelpo selkäsaunan.

Kuningatar ivaili usein minun arkain viisauttani ja tiedusti minulta
kerran, ovatko kaikki ihmiset minun kotimaassani sellaisia pelkureita
kuin minä. Syy oli seuraava. Kesäiseen aikaan on tässä maassa
paljo kärpäsiä, kooltaan niin suuria kuin leivoset meillä. Näiltä
pahan-ilkisiltä hyönteisiltä en tahtonut ateriain aikana saada rauhaa
ensinkään, ne kun myötäänsä hörisivät ja pörisivät korvissa, pyrkivätpä
lautasellenikin ja väliin lensivät nenälle tai otsalle, pistellen
kipeästi ja levittäen ympärilleen varsin ilkeätä löyhkää. Minulla
oli koko työ ja tekeminen, huiskiessani niitä pois, enkä saattanut
olla hätkähtämättä joka kerta kuin ne lensivät kasvoilleni. Kääpiön
tavallisia koiruuksia oli se, että hän otti kouraansa koko joukon
kärpäsiä -- aivan niinkuin koulupojat meillä -- ja päästi ne äkkiä
lentoon minun nenäni alla, säikyttääkseen minua kuningattaren suureksi
huviksi. Kostoksi minä silvoin niitä veitselläni lennosta, ja siinä
toimessa minä pian totuinkin sangen näppäräksi.

Muistuu tässä mieleeni, että Glumdalclitch asetti minut kerran taas
tapansa mukaan lippailleni akkunalaudalle, raitista ilmaa hengittämään.
(Minä näet en uskaltanut sallia ripustaa lipasta naulasta akkunan
ulkopuolelle, niinkuin meillä Englannissa ripustetaan linnunhäkkejä.)
Olin lykännyt toisen akkunani syrjään ja söin parhaillani makeata
kakkua murkinaksi. Silloin hyökkäsi, makean tuoksun tuomina,
parikymmentä ampiaista lippaasen, ja siinäkös ne surisemaan ja
pörisemään kuin yhtä monta säkkipilliä. Muutamat hyökkäsivät kakkuni
kimppuun ja veivät sen murena murenelta ulos, toiset lentelivät pääni
ympäri ja kasvojeni kohdalla. Humina oli huumata minut kokonaan, ja
kauheasti minä pelkäsin niiden pistoja. Rohkaisin kumminkin mieleni,
sieppasin miekan ja rupesin huitomaan niitä ilmaan. Neljä sain
tapetuiksi, muut lensivät tiehensä, jonka jälkeen minä vedin akkunan
kiinni. Peltokanan kokoisia nuo herhiläiset olivat; pistimet, jotka
kiskaisin ulos, olivat puolentoista tuuman pituisia ja teräviä kuin
neulat. Kätkin ne sitten visusti talteen ja myöhemmin näyttelin niitä
ynnä muita merkillisiä esineitä useissa paikoin Europassa. Englantiin
tultuani lahjoitin niistä kolme Greshamin Collegeen; neljännen pidin
itse.




VIIDES LUKU

Muutamia piirteitä Brobdingnagin maasta, kuninkaan palatsista ja
pääkaupungista. -- Vanha temppeli.


Käyn nyt lyhykäisesti tekemään selkoa tästä maasta, mikäli sitä
pääsin tuntemaan, nimittäin 2000 peninkulman piirissä pääkaupungista
Lorbrulgrudista.

Brobdingnagin valtakunta sijaitsee niemellä, jonka koillispuolella on
kolmetoista peninkulmaa korkea seljänne, täynnään tulivuoria, niin että
ylitse on mahdoton kulkea. Ei Brobdingnagin oppineimmatkaan miehet
tiedä, millaista kansaa vuorten toisella puolen asuu, vai onko siellä
asukkaita lainkaan. Kolmella muulla puolen niemeä on valtameri. Koko
valtakunnassa ei ole ainoatakaan merisatamaa. Jokien suistamotkin ovat
niin täynnään teräviä kallioita, ja ulapalla meri useimmiten pauhaa
niin rajusti, ett'ei veneillä ole ulos yrittämistäkään. Väestö on
niinmuodoin aivan erillänsä muusta maailmasta. Mutta joet ovat suuria
ja laivaliike niillä vilkasta. Erinomaisen kalarikkaita ne ovat myös.
Ani harvoin siellä asukkaat merenkaloja käyttävätkään, ne kun ovat
samankokoisia kuin Europassakin, siis niin pieniä, ett'ei niitä maksa
pyytää. Luonto on nähtävästikin muodostanut nuo suunnattoman suuret
kasvit ja eläimet yksinomaa tätä maata varten. Miksikä niin on käynyt,
siitä ottakoot filosofit selvän.

Maa on tiheästi asuttua, sillä siinä on yksikuudetta kaupunkia,
satakunta muureilla ympäröityä linnaa ja suuri joukko kyliä.
Pääkaupunki Lorbrulgrud on kahden puolen jokea. Taloja siinä on
kahdeksantuhatta ja asukkaita noin 600 tuhatta. Kaupunki on kolme
glomglungia (noin neljäkuudetta Englannin peninkulmaa) pitkä ja puolta
kolmatta leveä. Sen minä mittasin itse kuninkaalliselta noin 100 jalkaa
pitkältä kartalta, joka oli tehty hänen majesteetinsa käskystä ja nyt
levitettiin tanterelle minun eteeni. Minä astuin paljain jaloin sen
rajapiirteitä myöten ja samoin poikkipuolinkin useampaan kertaan ja
vertasin askelten luvun asteikkoon, niin että minun laskuni ovat ihan
tarkat.

Kuninkaan palatsi ei ole yhtenäinen rakennus, vaan ryhmä useampia
kartanoita seitsemän peninkulman piirissä. Pääsalit ovat yleensä
240 jalkaa pitkiä ja yhtä leveitä; korkeus niissä sitä mukaa.
Glumdalclitchin ja minun käytettävikseni oli annettu vaunut, joissa
kotiopettajatar silloin tällöin läksi kasvattinsa kanssa ajelemaan
kaupungille ja puoteihin ostoksille. Minä olin näillä matkoilla aina
mukana, istuen lippaassani. Usein otti kumminkin Pikku-muori minut
kämmenelleen, jotta paremmin näkisin kartanoita ja ihmisiä.

Paitsi tavallista lipasta, missä minua kannettiin, oli minulle
kuningattaren käskystä tehty toinenkin, 12 jalkaa pitkä, yhtä leveä
ja 10 jalkaa korkea. Se oli aiottu matkoja varten, koskapa entinen
oli Glumdalclitchin liian raskas sylissä kantaa ja ylen hankala
vaunuissakin pidellä. Tämän matkalippaan oli minun johdollani tehnyt
sama taideniekka, jonka tekemä edellinenkin oli. Siinä oli ikkuna
kolmelle taholle, kukin lujalla rautaristikolla varustettu tapaturmani
varalta. Neljännen seinän ulkopuolella oli kaksi ripaa, ja niitten läpi
kulki nahkahihnat, joista kantaja saattoi sitoa lippaan vyötäisilleen.
Milloin vaunuissa kulkeminen alkoi minua rasittaa, nosti palvelija
minut lippaineni eteensä hevosen selkään pehmoisten pielusten päälle.
Siitä minun oli mukava katsella ympärilleni, eikä tuo vatkaava
kulkukaan minua sen pahemmin rasittanut, minä kun olin tottunut
aalloilla keinumaan.

Milloin mieleni teki lähteä kaupunkia katselemaan, otti Glumdalclitch
minut matkalippaineni syliinsä kantotuoliin, jota oli kantamassa neljä
miestä, ja jonka perässä kulki saattueena neljä kuninkaallista lakeijaa
livreat yllään. Uteliasta kansaa tungeskeli kantotuolin ympärillä, ja
Pikku-muori se, ystävällisesti kyllä, pysäytti tuon tuostakin kantajat
ja asetti minut kämmenelleen, jotta ihmiset paremmin näkisivät minua.

Teki kerran mieleni nähdä kaupungin päätemppeliä ja sen tornia, jota
pidetään korkeimpana koko maassa. Sinne lähdettiinkin Pikku-muorin
kanssa, mutta minun täytyy sanoa, että minä petyin koko lailla. Maasta
ylimmäiseen huippuun asti ei torni ole kuin 3000 jalkaa korkea, mikä
sen maan suuruus-asteissa ei ole niinkään hämmästyttävää. Mutta minkä
temppeli menetti korkeudessa, sen se voitti lujuudessa ja kauneudessa.
Seinät olivat noin 100 jalkaa paksut, hakatusta kivestä raketut,
kukin kivi 40 jalkaa taholleen. Temppelin komeroissa seisoo marmoriin
veistetyitä jumalien ja kuninkaitten kuvapatsaita luonnollista
suuremmassa koossa. Eräästä patsaasta oli sakarisormi pudonnut maahan.
Minä mittasin sen: ummelleen tuuma viidettä jalkaa. Glumdalclitch
kääräisi sen nenäliinaansa ja pisti taskuunsa. Kotona hän pani sen
muitten lelujensa joukkoon, sillä niistä tuo tyttönen piti paljon,
niinkuin lapset kaikkialla muuallakin.

Kuninkaallinen keittiö on kerrassaan uljas holvirakennus, noin 600
jalkaa korkea. Iso uuni on läpimitassa kymmenen askelta pienempi
kuin St. Paulin kirkon kupukatto. Mutta jos kävisin kuvailemaan
paistin-uuneja, jättiläismäisiä patoja ja kattiloita, paisteja
vartailla ynnä sen semmoisia yksityisseikkoja, niin tuskin minua
uskottaisiinkaan. Sanottaisiin ainakin minun hiukan liioittelevan,
niinkuin matkustajat konsanaankin. Pelkäänpä, että minä, tätä moitetta
välttääkseni, olen mennyt päinvastaiseen liiallisuuteen. Pelkään,
että jos tämä kertomus käännetään Brobdingnagin kieleen ja lähetetään
sinne, niin kuninkaan ja hänen kansansa tulee paha mieli: sanovat minun
antaneen heistä vääriä kuvauksia liian pienissä mitoissa.

Kuninkaalla on harvoin enempää kuin 600 hevosta tallissaan. Ne
ovat yleensä 50-60 jalkaa korkeita. Matkoilla ja juhlapäivinä
ulkona ratsastaessaan on hänellä saattoväkenä 400 ratsumiestä
kansalaiskaartia. Se oli loistavin kuva, mitä silmäni milloinkaan oli
kohdannut.




KUUDES LUKU

Kaikenlaisia seikkailuja. -- Oma pursi. -- Sammakko. -- Apina. --
Onneton hyppäys.


Onnellista minun elämäni olisi tässä maassa ollutkin, ellei minun
varteni vähyys olisi saattanut minua kaikenlaisiin sekä naurettaviin
että harmillisiin puliin. Kerron tässä muutamia.

Glumdalclitch vei minua usein pienemmässä lippaassa hovin puutarhoihin,
piteli minua siellä välisti kämmenellään, vuoroin taas laski maahan.
Muistan, kuinka kerran kuningattaren kääpiö, ennenkuin joutui hovista
pois, kulki meidän perässämme pitkin puutarhaa. Pikku-muori oli
laskenut minut maahan, ja siinä me, kääpiö ja minä, satuimme yhdessä
erään hyvin pienen omenapuun, tuommoisen kääpiöpuun, alle. Siinä pääsi
minulta väkistenkin semmoinen sanasutkaus, jolla letkautin sekä kääpiön
että puun vaivaiskokoa. Sellaisia sanoja näet löytyy heidän kielessään
yhtä hyvin kuin meidänkin. Silloin tuo hirtehinen, käyttäen hyödykseen
sitä silmänräpäystä, jolloin parhaillani astuskelin omenapuun alla,
puistalti äkkiä puuta. Samassa humahti korvieni ohitse kymmenkunta
omenaa, suuria kuin oluttynnyri. Minä kyykistyin, mutta samalla iski
omena minua niskaan, niin että menin nenälleni. Muuta vahinkoa ei
tuosta sentään tullut, ja anteeksi suotiin kepponen kääpiöllekin minun
pyynnöstäni, varsinkin kun itse olin antanut kinastukseen aihetta.

Kerran taas oli Glumdalclitch pannut minut nurmikolle ja lähtenyt
kotiopettajattarensa kanssa kävelemään kauemmas. Äkkiä tuli raesade,
niin ankara, että paiskasi minut maahan, ja siinä nyt rakeet pieksivät
minua yli koko ruumiin, niinkuin olisi minua tennis-palloilla
pommitettu. Nelin ryömin pääsin vihdoin pensaan alle suojaan, mutta
ruumis oli minulla niin ylt'yleensä täynnä pahkoja ja kuhmuja,
ett'en kymmeneen päivään kyennyt lähtemään ulos. Eikä tämä ole kumma
eikä mikään, sillä koska luonto on laittanut siellä kaikki samassa
suhteessa, ovat rakeetkin siellä 1800 kertaa suuremmat kuin Europassa.
Ihan minä ne punnitsin ja mittasin.

Oli minulle sattua pahempikin seikka samassa puutarhassa. Pikku-muori
oli pannut minut tavalliseen paikkaan, niinkuin välisti pyysin,
saadakseni rauhassa mietiskellä kohtaloani. Lipas oli jätetty kotia.
Itse hän oli opettajattarensa ja tuttavainsa kanssa mennyt kävelemään
puutarhan toiseen päähän, niinkin kauas, ett'ei voinut enää minua nähdä
eikä kuulla. Tuleepa tuosta äkkiä puutarhurin valkoinen lintukoira
puutarhaan, vainuaa jotain outoa ja rientää suoraa päätä minua kohti.
Muitta mutkitta se sieppaa minut niskasta hampaisinsa, kantaa retuuttaa
minut isäntänsä luo ja laskee, häntäänsä heilutellen, maahan. Kaikeksi
onneksi oli koira niin hyvin opetettu, ett'ei se tehnyt minulle mitään
vahinkoa, ei edes repinyt vaatteitakaan. Mutta puutarhuri, joka tunsi
minut varsin hyvin ja oli sangen ystävällinen minulle, säikähti
pahanpäiväiseksi, otti minut molempiin käsiinsä ja kysyi, kuinka minä
jaksan. Minä olin niin hämmästynyt ja hengästyksissäni, ett'en ensi
alussa kyennyt sanaakaan sanomaan. Muutaman minutin perästä minä
toinnuin taas, ja puutarhuri vei minut Pikku-muorille. Tämä oli sillä
välin tullut siihen paikkaan, mihin minä olin jäänyt yksikseni, ja oli
hirveästi säikähtänyt, kun ei minua näkynyt eikä kuulunut. Hän antoi
puutarhurille ankarat nuhteet koiran tähden, mutta koko asia jätettiin
sikseen, eikä hovi saanut koko tapauksesta mitään tietoa. Tyttö pelkäsi
näet kuningattaren suuttuvan, enkä minäkään pitänyt mointa sattumaa
oikein edullisena maineelleni.

Tämän tapauksen johdosta Glumdalclitch päätti olla enää milloinkaan
jättämättä minua yksikseni ulos. Tuota minä olin peljännyt jo aikaa
sitten ja senvuoksi salannut häneltä muutamia kolttosia, mitä minulle
oli sattunut, yksin ollessani.

Kerran lentää liihoitteli iso haarahaukka puutarhan kohdalla ja iski
alas minua kohti. Ellen minä uljaasti olisi vetänyt miekkaani ja
lymynnyt tiheän pensas-aidan taakse, olisi se kaiketi lyönyt terävät
kyntensä minuun. Toisen kerran nousin vasta kaivetun myyränmäen
harjalle, mutta vajosin siihen kaulaa myöten. Vaatteet ryvetin
pahanpäiväisiksi, mutta sen seikan selvittämiseksi pistin hätävalheen.
Kerran taas loukkasin pahasti sääriluuni: kompastuin näet etanan
kuoreen, kävellessäni yksinäni ja muistellessani poloista Englantia.

En tiedä oikein, miellyttikö vai harmittiko minua enemmän se seikka,
ett'eivät pienemmät linnut näyttäneet ensinkään pelkäävän minua.
Ne lähestyivät minua kyynärän päähän kaikessa rauhassa noukkimaan
maasta matoja ja muuta suuhun pantavaa, niinkuin ei olisi ketään
likimaillakaan. Muistan, kuinka kerran muuan julkea rastas sieppasi
minulta kädestä palasen kakkua, jonka Pikku-muori vastikään oli
antanut minulle murkinaksi. Jos milloin yritin ottamaan tuommoista
lintua kiinni, niin lensi niitä uhkeasti minun ympärilleni koko
parvi, ja nekös koettivat pistää nokallaan minua sormiin, niin että
täytyi kätkeä kädet piiloon niiltä. Sitten ne taas kaikessa rauhassa
läksivät noukkimaan matoja kuin ennenkin. Mutta kerran heitin paksulla
karangolla niin ovelasti erästä hamppuvarpusta, että se tupertui
maahan. Minä tartuin siihen molemmin käsin ja läksin riemuissani
viemään sitä Pikku-muorin luokse. Mutta lintu, joka olikin vaan
pyörtynyt, toipui heti kohta ja rupesi siivillään pieksämään minua
ympäri korvia ja kupeita. Minä pitelin sitä niin kaukana luotani,
ett'ei se ulottunut minuun kynsillänsä, ja olin monasti jo päästää koko
otuksen tiehensä, mutta pian tuli avukseni muuan renki, joka väänsi
siltä niskat nurin. Huomenissa se laitettiin minulle päivällisiksi, ja
oli se muistaakseni tavallisen joutsenen kokoinen.

Kuningatar, joka usein oli kuullut minun kertovan merimatkoistani
ja tahtoi kaikin tavoin huvittaa minua, milloin olin alakuloinen,
kysäisi kerran, osaanko minä hoitaa purjetta ja käyttää airoja,
ja olisiko pieni souteleminen minulle terveellistä. Minä vastasin
osaavani kumpaakin ja selitin edelleen, että vaikka minä oikeastaan
olin laivan lääkäri, niin täytyi minun usein hätätilassa toimittaa
tavallisen matrossinkin tehtäviä. Mutta, sanoin, kuinkapas soutaminen
kävisi päinsä tässä maassa, missä pienimmät ruuhetkin ovat meidän
suurimpain sotalaivain kokoisia? Eihän tällaisilla vesillä ensinkään
pystyisi liikkumaan sellainen vene, jota minä voisin hoidella. Silloin
sanoi kuningatar, että jos minä otan tehdäkseni piirustukset, niin
kyllä hän panee oman puuseppänsä tekemään sellaisen veneen kuin
minulle sopii, hankkiipa minulle vielä paikankin, missä soudella.
Nikkari, näppärä mies, sai minun johdollani kymmenessä päivässä
valmiiksi huvipurren, jossa oli purje ja muut tarpeet. Kuningatar,
sen nähtyään, ihastui siihen niin, että sieppasi sen syliinsä ja
juoksi näyttämään kuninkaalle. Kuningas käski koetteeksi panna minut
pursineni vesisaaviin, mutta siinä oli niin ahdasta, ett'en päässyt
pieniä airojani eli huopureitani liikuttamaankaan. Mutta kuningatarpa
oli jo sitä ennen keksinyt paremman keinon. Hän käski puuseppänsä
rakentaa puusta 100 jalkaa pitkän, 50 jalkaa leveän ja 8 jalkaa syvän
puisen altaan. Se tilkittiin ja tervattiin vedenpitäväksi ja pantiin
lattialle erääsen palatsin ulommaisia huoneita. Pohjassa oli hana,
josta vesi päästettiin ulos, niin kohta kuin oli alkanut pilaantua.
Puolessa tunnissa sai kaksi palvelijaa sen jälleen täyteen. Siinä
minä sitten useasti soutelin ratokseni sekä kuningattarenkin ja
hänen seuralaistensa huviksi, ja mielikseen he katselivatkin minun
taitavuuttani ja sukkelia liikkeitäni. Väliin vedin purjeen ylös ja
asetuin perään: tuulta minulle löyhyttivät hovinaiset viuhkoillansa.
Heidän väsyttyänsä, pantiin palvelijat puhaltamaan tuulta purjeesen,
ja siinäkös minä ohjasin purttani, milloin laitaiseen, milloin
hankavastaiseen! Leikin loputtua nosti Glumdalclitch purteni ylös ja
ripusti huoneesensa naulaan kuivamaan.

Tällaisessa tilaisuudessa olin kerran vähällä menettää henkeni. Muuan
hovipoika oli nostanut purteni altaasen. Kotiopettajatar, joka oli
tullut Glumdalclitchin kanssa saapuville, yritti nostaa minua purteen,
mutta minä luiskahdin hänen hyppysistään ja olisin ehdottomasti
pudonnut 40 jalkaa korkealta lattialle, ellen olisi onnen sattumasta
tarttunut nuppineulaan, joka pisti esille tuon arvoisan mamselin
puserosta. Neulan pää pisti housujeni kauluksen läpi paitaan ja siten
jäin roikkumaan ilmaan, kunnes Glumdalclitch tuli pelastamaan minut.

Kerran taas muuan palvelija, jonka tehtävänä oli panna joka kolmas
päivä uutta vettä altaasen, oli epähuomiosta nostanut siihen sangon
vedessä suuren sammakon. Sammakko oli pohjassa, kunnes minut pantiin
purteeni. Silloin sen teki mieli päästä kuivalle maalle ja nousi purren
laidalle, jolloin pursi kallistui niin pahasti, että minun täytyi
hypätä toiselle laidalle tasapainoksi. Sisäänpäästyään se loikkasi
yhdellä harppauksella puolet veneen pituutta ja alkoi sitten hyppiä
minun pääni ylitse edestakaisin, tahraten minun kasvoni ja vaatteeni
pahanpäiväisiksi ilkeällä limalla. Se oli inhottavin eläin, mitä ikinä
olin nähnyt. Pyysin kumminkin Pikku-muoria jättämään minut kahden
kesken tuon konnikan kanssa, kolhin sitä sitten airollani, kunnes se
loikkasi ulos veneestä.

Suurin vaara, mikä minua tässä maassa uhkasi, on vielä kertomatta.
Glumdalclitch oli kerran telkinnyt minut huoneesensa ja itse mennyt
ulos asialle tai vieraisin. Ilma kun oli lämmin, oli akkuna jäänyt
auki, samoin ovet ja akkunat minunkin suuremmassa lippaassani, jossa
useimmiten asuin, se kun oli avarampi ja mukavampi. Istuin tuossa
pöytäni ääressä hiljaisissa miettein, kun äkkiä kuulin jonkun tulla
tuhahtavan huoneesen ja loikkivan laidasta toiseen. Säikähtäen
kurkistin ulos, tuoliltani kumminkaan nousematta, ja huomasin silloin,
että huoneesen oli tullut erään keittiön virkamiehen kesy apina. Siinä
tuo lystikäs eläin nyt keikkui ja kuperkeikkojaan heitteli, kunnes
saapui minun lippaani ääreen. Sitä se näkyi katselevan peräti suurella
uteliaisuudella ja mielihyvällä, pilkistellen sisään joka akkunasta
ja ovesta. Minä menin huoneen eli lippaan perimmäiseen nurkkaan,
mutta kun apina joka puolelta oli aina näkyvissä, niin valtasi minut
sellainen pelko, ett'en hoksannut edes mennä vuoteenkaan alle piiloon,
vaikka se olisi ollut niin helppo tehdä. Hetken aikaa kurkisteltuaan
ja irvisteltyään ja ulistuaan se vihdoin huomasi minut ja kurotti
kätensä ovesta sisään niinkuin kissa, hiiren kanssa leikkiessään.
Minä koetin väistää sitä, minkä suinkin osasin, mutta kiinni se
minut sai kuin saikin takin rintamuksesta ja veti ulos. Nyt se otti
minut oikeaan etukäteensä ja piteli kuin amma, joka viihdytellen
tuudittaa lasta. Kun yritin päästä irti, silloin se puristi minua
niin lujasti, että näin parhaaksi pysyä asemillani. Kaiketi se luuli
minua pieneksi apinanpojaksi, sillä usein se varsin hellästi silitteli
toisella kädellään minun kasvojani. Tässä mieluisassa toimessaan
se äkkiä keskeytyi, kuultuaan ulkoa kolinaa, hyppäsi sitten samaan
akkunaan, mistä oli tullutkin, ja nousi vesitorvia ja räystäitä
myöten läheisen rakennuksen katolle, yhä kulkien kolmella raajalla,
neljännessä pidellen minua. Kuulin Glumdalclitchin parkaisevan samassa
silmänräpäyksessä kuin apina vei minut ulos akkunasta. Tyttö parka
oli vähällä pyörtyä. Hälinä syntyi koko tässä palatsin korttelissa;
palvelijat kantamaan tikapuita. Sadat ihmiset näkivät apinan istuvan
rakennuksen katonharjalla, pidellen minua kuin vakaista lasta
toisessa etukädessään ja toisella syöttäen minua: pistellen suuhuni
ruokapalasia, joita sillä oli tallella poskessaan. Roskaväen joukossa
oli sellaisiakin, jotka eivät saattaneet olla purskahtamatta nauruun.
Eikä heitä siitä kovin käy moittiminenkaan, sillä näyttihän tila
kieltämättä hassunkuriselta kaikkien muitten silmissä, paitsi minun.
Muutamat rupesivat viskomaan apinaa kivillä, pakottaakseen sen tulemaan
alas, mutta se kiellettiin ankarasti, muutoinhan olisivat saattaneet
musertaa minulta pään.

Nyt nostettiin tikapuita, joita myöten muutamia miehiä alkoi kiivetä
katolle. Apina kun näki olevansa melkein joka puolelta saarroksissa ja
huomaten vaikeaksi liikkua kyllin nopeasti kolmella raajalla, laski
minut kattotiilen päälle ja puikki tiehensä. Siellä minä nyt istua
kökötin jonkun aikaa 300 jalkaa korkealla maasta, peljäten joka hetki,
että tuuli paiskaa minut alas tahi että minua rupee pyörryttämään, ja
minä putoan päistikkaa räystään yli maahan. Mutta ennen pitkää muuan
urhea poika, Pikku-muorin palvelijoita, kiipesi katolle, pisti minut
housuntaskuunsa ja toi alas.

Säikäyksestä, apinan inhottavasta syöttämisestä ja lujista
puristuksista minä olin käynyt niin heikoksi, ett'en kahteen viikkoon
päässyt vuoteeltani nousemaan. Kuningas, kuningatar ja koko hovi
panivat joka päivä tiedustelemaan minun tilaani. Kuningatar omassa
personassaan kävi monta kertaa minua katsomassa sairauteni aikana.
Apina tapettiin, ja sellainen julistus annettiin, ett'ei palatsin
läheisyydessä saa pitää elukoita minkäänlaisia.

Kun terveeksi tultuani kävin kuninkaan luona kiittämässä minulle
osoitetusta suosiosta, suvaitsi kuningas armollisesti laskea leikkiä
minun seikkailuni johdosta. Hän kysyi, mitä kaikkea minä lienen
mietiskellytkään apinan käsissä, mitä minä pidin apinan antamasta
ruuasta ja ruokintatavasta, ja mahtoiko raitis ilma siellä korkeuksissa
lisätä minulle ruokahalua. -- Hän tahtoi tietää, mitä minä olisin
sellaisessa tapauksessa tehnyt kotipuolellani. Minä kerroin hänen
majesteetillensa, ett'ei meillä Europassa ole apinoita, paitsi
muutamia, joita sinne tuodaan nähtäviksi muista maista, nekin
niin pieniä, että kymmenkunnan minä niitä ainakin korjaisin, jos
uskaltaisivat kimppuuni käydä. Mitä taas tähän hirvittävään eläimeen
tulee, jonka kanssa täällä olin tekemisissä (sehän oli suuri kuin
hyväkin norsu), jos vaan säikäykseltäni olisin hoksannut vetäistä
miekkani, niin (ja tätä sanoessani minä katsahdin uljaasti ja lyödä
lapautin kahvaa) kyllä minä olisin pannut semmoisen merkin sen
käpälään, että suuremmalla kiireellä se olisi kamaristani lähtenyt kuin
oli sinne tullut. Tämän kaiken minä sanoin niin vakavalla äänellä kuin
konsanaankin mies, joka luulee rohkeuttansa epäiltävän. Puheestani
ei kumminkaan ollut sen valtavampaa vaikutusta kuin että läsnäolijat
purskahtivat nauramaan, mikäli nimittäin kunnioituksesta majesteetia
kohtaan uskalsivat.

Joka päivä minusta aina joku hassu juttu hovissa kerrottiin.
Glumdalclitch rakasti minua kyllä aivan sanomattomasti, mutta
hänessäkin oli niin paljo veitikkaa, että aina kertoi kuningattarelle
minun pienimmätkin hupsutukseni, jos vaan luuli niitten huvittavan
hänen majesteetiansa. Kerran oli Pikku-muori hiukan huonovointinen ja
läksi kotiopettajattarensa kanssa maalle tunnin matkan päähän, noin
30 peninkulmaa kaupungista. He astuivat vaunuistansa erään kapean
polun kohdalla ja läksivät kedolle. Minun matkalippaani Glumdalclitch
laski maahan, ja minäkin läksin jaloittelemaan. Polulla sattui olemaan
lehmänkasa, ja minun piti malttamattomasti päästä näyttämään, kuinka
notkeasti minä hyppään sen yli. Otin vauhtia, mutta hyppäsin liian
lyhyeen ja olin yks kaks polvia myöten keskellä kasaa. Pääsinhän minä
siitä miten kuten kaalaamalla ulos, jonka jälkeen palvelija pyhki minut
nenäliinallaan niin puhtaaksi kuin osasi, sillä kauheassa siivossa minä
vaan olin. Pikku-muori pisti minut lippaasen, kunnes päästiin kotia.
Siellä kerrottiin asia heti kohta kuningattarelle, ja palvelija levitti
siitä hoviinkin tiedon, ja niinpä ei muutamaan päivään muusta lystistä
puhuttukaan kuin minulle sattuneesta kolttosesta.




SEITSEMÄS LUKU

Somia näperrystöitä. -- Klaveerinsoitto. -- Mitenkä kuningas ei ymmärrä
omaa etuansa.


Aamutervehdyksillä oli minun tapani käydä kuninkaan luona kerran tai
kahdesti viikossa. Usein olin niissä tilaisuuksissa nähnyt hänet
parturin käsissä. Ensi kerralla tuo toimitus näytti varsin hirveältä,
sillä partaveitsen terä oli kaksi kertaa niin pitkä kuin tavallinen
viikate. Kerran poimin saippuavaahdosta 40-50 partakarvaa ja tein
niistä varsin käytännöllisen kapineen. Vuolin näet hienosta puusta
kammanseljän kaltaisen laatan, kaivoin siihen reikiä yhtä pitkäin
matkain päähän peräkkäin hienoimmalla neulalla, mitä Pikku-muorilla
oli, ja pistin karvat näihin reikiin, yhden kuhunkin. Vuolin ne sitten
veitsellä ulkopäästä niin sileiksi ja tasaisiksi kuin mahdollista ja
sain siten varsin laatuun käyvän kamman. Hyvään aikaan se valmistuikin,
sillä entisestä oli jo niin monta piitä katkennut, että sitä tuskin
enää osasi käyttää, eikä ollut koko maassa niin hienohyppyistä
mestaria, joka olisi pystynyt toista tekemään.

Tästä muistuu mieleeni muuan toinen hauska toimi, johon käytin niin
monta lomahetkeä. Olin pyytänyt kuningattaren kamarineitsyen panemaan
minulle säästöön kuningattaren hivuksia, joita tarttuu kampaan hänen
majesteetiansa kammattaessa. Aikain kuluessa niitä oli karttunutkin
koko kimppu. Neuvoteltuani ystäväni hovinikkarin kanssa, jonka
oli määrä tehdä kaikellaisia pieniä kapineita minun huoneeseni,
pyysin hänen laittamaan minulle kaksi tuolia ja pistämään hienolla
parsinneulalla reikiä sekä selkämyksen että istuimen kehyksiin.
Näitten reikäin kautta minä sitten pujotin paksuimmat hivukset ja
kudoin kehyksiin verkot. Täten sain valmiiksi kaksi somaa tuolia
siihen kuosiin kuin Englannissa rottinkituolit ja lahjoitin ne hänen
majesteetillensa kuningattarelle. Hän pani ne omaan huoneesensa ja
tapasi näytellä niitä merkillisinä esineinä vierailleen, niinkuin ne
merkillisiä kyllä olivatkin. Kuningatar käski minua istumaan näille
tuoleille, mutta minä en suostunut; sanoin ennen tahtovani kuolla
tuhannen kuolemaa kuin ala-arvoisella osalla ruumistani asettua niitten
kalliitten hivusten päälle, jotka kerran olivat koristaneet hänen
majesteetinsa päätä.

Minulla kun on taipumusta kaikenlaiseen näperrykseen, niin laitoin
kuningattaren hivuksista vielä pienen soman kukkaron, noin neljä jalkaa
pitkän, johon kuningattaren nimi oli kudottu kultaisilla kirjaimilla.
Hänen majesteetinsa suostumuksella lahjoitin tämän kukkaron
Pikku-muorille. Enemmän siitä, totta puhuen, oli silmälle huvia kuin
elämässä hyötyä, se kun oli liian heikko senpuolisille raskaille
kultarahoille, eikä hän siinä muuta pitänytkään kuin pikkuruisia
esineitä, kuten tyttöjen on tapana.

Kuningas oli suuri musikin harrastaja, ja siksi hovissa usein
pidettiinkin konsertteja. Niihin vietiin minutkin ja pantiin lippaineni
pöydälle. Mutta melu ja pauhu oli niin hirveä, että läheltä oli
mahdoton erottaa melodioita. Minä olen varma siitä, että jos jonkun
kuninkaallisen armeijan kaikki torvet ja rummut pantaisiin yhtaikaa
toitottamaan ja pärisemään teidän korvanne juuressa, niin ei se olisi
mitään tämän pauhinan rinnalla. Siksipä toimitinkin, että minut pantiin
niin kauas soittoniekoista kuin mahdollista. Kun sitten vedin oven ja
akkunat kiinni ja laskin vielä akkunaverhotkin alas, niin ei soitto
kovin epämiellyttävältä kuulunutkaan.

Nuoruudessani olin hiukan oppinut rämpyttämään klaveeria.
Pikku-muorilla oli sellainen soittokone huoneessaan, ja kahdesti
viikossa kävi soiton-opettaja hänen luonaan. Iskipä kerran mieleeni
soittaa sillä kuninkaalle ja kuningattarelle joku englantilainen laulu.
Mutta kovin helppoa tuo ei ollut, sillä klaveri oli lähes 60 jalkaa
pitkä ja koskettimet jalkaa leveät, niin että minä kädet levällä
ulotuin parahiksi viiden koskettimen yli. Soittaminen oli työlästä
sekin, sillä minun piti kaikin voimini lyödä nyrkillä koskettimiin.
Mutta minäpä keksin erityisen soittometodin: laitoin kaksi tavallisen
pattisauvan kokoista keppiä ja käärin paksumman pään ympärille
hiirennahkoja, niin ett'ei lyödessä päällysluut halkeaisi eikä äänikään
tulisi häirityksi. Klaveerin eteen, noin neljä jalkaa kosketinten
alapuolelle, pantiin lavitsa, ja minut nostettiin siihen. Siinä
minä sitten juoksin edestakaisin, lyöden kurikoillani koskettimia,
mitä milloinkin piti, ja näin soitin englantilaista polskaa heidän
majesteetiensa iloksi ja mielihyviksi. Tuo oli ankarinta ponnistusta,
mitä milloinkaan olen kestänyt: enhän minä ulottunut juostenkaan
soittamaan enempää kuin kuudentoista koskettimen alalla yhtaikaa, niin
ett'ei basso ja diskantto sattuneetkaan kohdakkain, niinkuin muilla
musikanteilla, ja se se oli peräti haitallista minun soitolleni.

Välisti kuningas tiedusteli minulta valtiollisia ja yhteiskunnallisia
asioita minun kotimaassani. Minä kerroin ja selitin. Varsin kummalliset
käsitykset hänellä vaan näkyivät olevan tällaisista seikoista. Eikä
kummakaan. Paljonhan pitää ottaa lieventäviä asianhaaroja lukuun.
sellaista kuningasta arvosteltaessa, joka elää kokonaan erillänsä
muusta maailmasta. Sellaisissa syntyy kaikenlaisia ennakkoluuloja
ja ahdasmielisyyttä, joita meissä ja muissa Europan sivistyneissä
kansoissa ei ensinkään ole. Todisteeksi tästä kerron erään keskustelun,
mikä minulla kerran oli hänen majesteetinsa kanssa. Herättääkseni
yhä suuremmaksi hänen uteliaisuuttansa minä kerroin hänelle, kuinka
Europassa kolme neljä sataa vuotta sitten oli keksitty muuan
merkillinen jauho eli pulveri. Siihen jos sattuu yksikin ainoa
tulenkipinä, niin se syttyy silmänräpäyksessä, olkoon sitä vaikka
vuoren korkuiset kasat, ja lentää ilmaan ukkostakin kovemmalla
pauhinalla ja rymyllä. Jos nyt tätä pulveria panee sopivan määrän
vaski- tai rautaputkeen, ja pistää sen päälle rauta- tahi lyijypallon
ja sytyttää, niin pallo lentää sellaisella voimalla ja nopeudella,
ett'ei sitä pidätä mikään. Suurimmat tällaiset pallot saattavat yhdellä
iskulla kaataa maahan kokonaisen armeijan rintaman, kukistaa kivimuurit
perustuksia myöten ja tuhota suuria sotalaivoja, niin että ne uppoavat
meren pohjaan tuhansine miehineen. Jos kaksi tuommoista palloa yhdistää
kahleilla ja sitten lähettää lentämään, niin katkaisevat ne mastot ja
muut taklaukset poikki, leikkaavat satoja ihmisiä keskeltä kahtia ja
tuhoavat kaikki kuin eteen sattuu. Sellaista pulveria -- näin minä
edelleen selittelin -- meillä usein pannaan onttoihin rautapalloihin
ja lennätetään piiritettyyn kaupunkiin, jossa ne särkevät kivityksen,
kukistavat talot, räjähtävät sitten rikki ja singottavat sirpaleita
joka haaralle tuhoksi ja turmioksi kaikelle, mitä lähellä on. Sanoin
tietäväni, mistä ja miten tuota pulveria tehdään, ja että aineksia on
täälläkin helposti saatavissa; sanoin osaavani myös opettaa tekemään
näitä rautatorvia niin suuria kuin hänen majesteetinsa valtakunnalle
soveliasta olisi. Suurimmat tulisivat korkeintaan sata jalkaa pitkiä.
Kun pariinkymmeneen tuollaiseen torveen panisi tarpeellisen määrän
puheena-olevaa pulveria, niin jo saisi moniaassa tunnissa lujimmankin
linnan muurit murretuiksi, jopa koko pääkaupunginkin hävitetyksi,
jos tämä joskus uskaltaisi ruveta vastustamaan hänen majesteetinsa
itsevaltiaita käskyjä. Kaiken tämän minä nyt sanoin olevani valmis
alamaisuudessa tarjoamaan hänen majesteetillensa vähäiseksi
kiitollisuuden osoitukseksi kaikesta suosiosta ja suojeluksesta, mitä
minun osakseni täällä on tullut.

Kuningas kauhistui, kuullessaan minun kuvaustani noista hirvittävistä
koneista ja samoin minun ehdotustani. Hän sanoi olevansa hämmästynyt
siitä, kuinka niin mitättömässä ja matelevassa maanmadossa kuin minä
(nämä olivat hänen omat sanansa) saattaa olla moisia epäinhimillisiä
ajatuksia, ja kuinka minä niin tyynellä mielin saatan kuvailla
hänelle kaikkia noita verisiä hävityksen töitä, joita moiset koneet
aikaansaavat. Kaiken tuon, arveli hän, on keksinyt häijy henki,
ihmiskunnan vihollinen. Hän puolestaan -- lausui majesteeti -- ei
iloitse mistään niin paljoa kuin uusista keksinnöistä taiteen ja
luonnon alalla, mutta mieluummin hän menettäisi puolet valtakuntaansa
kuin pääsisi moisen salaisuuden perille. Minut hän kielsi henkeni
uhalla puhumasta tästä asiasta enää sanaakaan.




KAHDEKSAS LUKU

Kuninkaan ja kuningattaren mukana valtakunnan rajamaihin. -- Lähtö
maasta varsin merkillisellä tavalla.


Alati asui minun sisimmissäni se varma tieto, että vielä minä täältä
kerran pääsen pois, vaikk'en ensinkään tiennyt, miten, enkä osannut
rakentaa suunnitelmaa, jolla olisi edes hiukankaan onnistumisen
mahdollisuutta. Laiva, jossa olin tullut Brobdingnagin läheisyyteen,
oli ensimmäinen, mikä milloinkaan oli näitä rantoja lähestynyt, ja
nyt oli kuninkaalta käynyt käsky sellainen, että jos milloin vielä
toinen laiva näihin seutuihin saapuu, on se vedettävä rantaan ja
laivaväki kannettava koreissa Lorbrulgrudiin. Hyvinhän minua täällä
kohdeltiin, olinhan kuninkaan sekä kuningattaren suosikki ja koko hovin
ihastuksen esine, mutta sittenkin oli minun asemani sellainen, että se
loukkasi ihmis-arvoa. En saattanut milloinkaan unohtaa kotiin jääneitä
omaisiani. Mieleni paloi päästä samankaltaisteni pariin, kävellä
kaduilla ja kedoilla, tarvitsematta peljätä, että joku tallaa minut
kuolijaksi kuin minkä sammakon tai koiranpennun.

Mutta vapauteni hetki löi pikemmin kuin olin luullunkaan ja varsin
omituisella tavalla. Kerron tässä koko jutun juurta jaksain.

Olin nyt ollut kaksi vuotta tässä maassa. Kolmatta alkaessani läksin
Glumdalclitchin kanssa seuraamaan kuningasta ja kuningatarta matkalle
valtakunnan eteläosiin. Minua kuljetettiin matkalippaassa, joka, kuten
jo olen kertonut, oli 12 jalkaa avara. Minun määräyksestäni oli lakeen
neljästä kolkasta kiinnitetty rippumatto, jott'ei tärinä tuntuisi niin
kovalta, ollessani palvelijan edessä hevosen seljässä. Tässä matossa
minä usein nukuinkin matkalla. Kattoon olin puusepällä teettänyt
tuulottamista varten neliöjalan suuruisen aukon, hiukan syrjään
rippumaton keskikohdasta. Aukon sulkuna oli raiteissa liikkuva kansi.

Matkan perille päästyämme, suvaitsi kuningas viipyä muutamia päiviä
kuninkaallisessa palatsissa Flanflasnicin kaupungissa, joka oli
18 peninkulman päässä merenrannasta. Glumdalclitch ja minä olimme
kovin väsyneitä, minä hiukan vilustunutkin, mutta tyttö parka niin
huonovointinen, ett'ei päässyt ulos ensinkään. Kovin teki mieleni
nähdä valtamerta: siinähän minun pelastukseni tie, jos se milloinkaan
minulle auennee. Olin voivinani huonommin kuin voinkaan ja pyysin
päästä rannalle hengittämään meren raitista ilmaa. Seurakseni ehdotin
erään hovipojan, johon olin kiintynyt ja johon osasin luottaa. En
unohda milloinkaan, kuinka vastenmielisesti Pikku-muori suostui tuohon
matkaan, ja kuinka tarkasti hän neuvoi hovipoikaa pitämään minusta
hellää huolta. Ja itkuun tillahti kuin tillahtikin tyttö raukka,
ikäänkuin aavistaen, mitä tapahtuva oli.

Hovipoika vei minut lippaassani puolen tunnin matkan päähän kalliolle
meren rannalla. Siellä käskin hänen laskemaan minut maahan, avasin
akkunan ja katselin kaihomielin merelle. Minua rupesi taas panemaan
pahasti, jonka vuoksi sanoin hovipojalle aikovani hiukan nukahtaa
rippumatossa, se kun kaiketi tekee minun hyvää. Menin sitten sisään, ja
poika sulki akkunan, jott'ei tulisi vetoa. Pian olinkin vaipunut uneen.
Luultavasti kävi nyt niin, että poika, huomattuaan minun nukkuneen
ja ajatellen, ett'eihän tässä mitään vaaraa ole peljättävissä, läksi
hakemaan kallioitten koloista linnunmunia. Ennen nukkumistani huomasin
näet hänen samoilevan rantoja pitkin ja kumartuvan pari kertaa jotain
ottamaan.

Oli miten oli, äkkiä minä heräsin siihen, että lipasta kovasti
nyäistiin ylöspäin katon harjassa olevasta renkaasta. Tunsin lippaani
kohoavan ylä-ilmoihin ja äkkiä lähtevän kiitämään hirveätä vauhtia
eteenpäin. Ensi nykäys oli vähällä viskata minut rippumatosta
lattialle, mutta sitten tuntui liike varsin mukavalta. Huusin monta
kertaa minkä suinkin jaksoin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.
Vilkaisin ulos akkunoista, mutta ei näkynyt muuta kuin pilviä ja
niitten välissä taivaan kantta. Pääni päältä kuulin ääntä, niinkuin
siipien suhinaa, ja silloin vasta alkoi tilani minulle selvitä: kotka
oli nokallaan tarttunut renkaasen ja kiidättää nyt lipasta korkeuteen.
Sieltä se sen pian pudottaa kallioihin, niinkuin kilpikonnan
kuorinensa, ja syödä raastaa suuhunsa minun ruumiini. Kotkalla on
näet niin tarkka hajuaisti, että se vainuaa saaliinsa pitkäin matkain
päästä, vaikka se olisi paremmassakin piilossa kuin minä parin tuuman
paksuisten lautain takana.

Tuokion perästä kasvoi pauhina ja siipien humina entistä kovemmaksi,
lipastani alkoi heitellä puoleen ja toiseen, niinkuin tuuliviiriä
rajusäällä. Samalla kuului kotka saavan iskuja ja läimäyksiä (kotka
se näet ihan varmaan oli, joka piteli lipastani nokassaan), ja kohta
sen jälkeen minä äkkiä tunsin lähteväni putoamaan pystysuoraan alas.
Sitä menoa kesti noin minutin verran, mutta vauhti oli niin huimaa,
että oli vähällä salvata minulta hengen. Putoaminen päättyi hirmuiseen
loiskaukseen, joka kajahti korvissani ankarammalta kuin Niagaran
pauhina. Seuraavan minutin ajan olin pilkko pimeässä, mutta sitten
kohosi lipas niin korkealle, että akkunoista alkoi näkyä valoa.
Huomasin pudonneeni mereen.

Ruumiini paino, lippaan sisältämät tavarat ja leveät raudat kaikissa
neljässä nurkassa sekä pohjalla tekivät sen, että lipas istui vedessä
neljä jalkaa. Luulin silloin, niinkuin nytkin, että pari kolme muuta
kotkaa oli hyökännyt sen linnun kimppuun, jolla oli lipas nokassa,
ja koettanut päästä saaliista osallisiksi. Silloin oli ensimmäisen
linnun täytynyt ruveta puolustamaan itseänsä, ja siinä mellakassa
oli lipas kirvonnut nokasta irti. Raudoitetun pohjan vaikutuksesta
oli lipas pudonnut ylössuin eikä mennyt halki, paiskautuessaan vettä
vastaan. Kaikki liitteet olivat hyvin lujat, ja kun ei ovikaan ollut
saranoilla liikkuva, vaan raiteissa kulkeva, kuten akkunatkin, niin
ei vettä tullut huoneeseni kuin peräti vähän. Suurella vaivalla
pääsin alas rippumatosta, vedettyäni katossa ensin syrjään jo ennen
mainitun siirrettävän luukun, sillä ilma lippaassa alkoi jo käydä niin
ummehtuneeksi, että olin vähällä tukehtua.

Jo siinä silloin yhdenkin kerran toivoin pääseväni jälleen rakkaan
Pikku-muorini luokse, josta yhden ainoan tunnin kuluessa olin joutunut
niin kauaksi! Täytyy sanoani, että kesken omaa kovaa kohtaloani
surkuttelin Pikku-muori raukkaa, hänen tuskaansa minun katoamiseni
tähden ja kuningattaren suuttumusta. Pikku-muori parka menettää nyt
kuningattaren suosion ja sen kautta onnensakin.

Tuskin on monikaan matkustaja ollut niin tukalassa tilassa kuin minä.
Odotin vaan, milloin lippaani särkyy palasiksi taikka ensimmäinen
tuulenpuuska tai aalto kaataa sen kumoon. Jos olisi yksikin ruutu
mennyt rikki, olisin ehdottomasti ollut kuoleman oma. Huomasin
kyllä vettä tirsuvan muutamista halkeamista, mutta ne kun eivät
olleet suuria, koetin ne täppiä niin hyvin kuin osasin. En jaksanut
nostaa irti lippaan kattoa, niinkuin muulloin, enkä päästä istumaan
ylälaidalle, missä olisi edes ollut helpompi tulla toimeen kuin tässä
-- en mä paremmin sano -- vankikopissa. Mutta -- ajattelin sitten, --
vaikka tässä vielä ehjänä säilyisikin päivän tai pari, niin vilu ja
nälkähän minusta sitten kumminkin lopun tekee! Neljä pitkää tuntia
kesti tätä tällaista tilaa, ja jo minä toivoin, että viimeinen hetkeni
pian löisi.

Olen jo ennen maininnut, että lippaan takaseinässä oli kaksi
ripaa, joitten läpi oli pujotettu nahkainen hihna palvelijan sitoa
vyötäisiinsä kiinni, noustessaan minun kanssani ratsaille. Nyt tässä
epätoivoisessa tilassani kuulin tai olin kuulevinani jotain kahinaa
ripain puolella, ja heti senjälkeen tuntui kuin lipasta vedettäisiin
tai hinattaisiin pitkin merenpintaa, sillä se heilahti silloin tällöin
niin, että vesi nousi aina akkunoihin asti, pimittäen koko tupani.
Rupesin jo hieman toivomaan pelastusta, vaikk'en osannut aavistaakaan,
mitenkä se olisi mahdollista. Rohkaisin mieleni, ruuvasin lattiasta
irti toisen tuolin ja kiinnitin sen niin hyvin kuin laatuun kävi
kattoluukun kohdalle, nousin sitten tuolille, kohotin pääni aukkoa
kohti ja aloin huutaa apua täyttä kulkkua ja kaikilla kielillä, mitä
suinkin osasin. Sidoin sitten nenäliinan kepin nenään, pistin sen
aukosta ulos ja heilutin jonkun aikaa, siinä toivossa, että, jos vene
tai laiva on lähellä, merimiehet huomaavat jonkun poloisen olevan
lippaan sisässä.

Turhia puuhia! Lipas tuntui yhä vaan liikkuvan eteenpäin. Kului tunti,
vieläpä toistakin, niin jo kolahti lippaan takasivu jotain kovaa
vasten, kallioon kaiketikin, sillä täräys oli tavallista ankarampi.
Kohta senjälkeen kuului katon puolelta sellaista kitinää, mikä syntyy
köyden kulkiessa renkaan läpi. Tunsin samalla kohoavani neljättä
jalkaa entistä korkeammalle. Pistin jälleen nenäliinan ulos aukosta
ja huusin, kunnes minulta ääni meni melkein käheäksi. Vastaukseksi
siihen kajahti kolme halloota, ja tämä synnytti minussa sellaisen
riemun, ett'ei sitä voi käsittää muu kuin se, ken itse on sellaista
kokenut. Senjälkeen kuului askeleita katolla, ja joku huusi aukosta
sisään selvällä englannin kielellä: "jos siellä ketä on, niin
vastatkoon!" Minä vastasin, että täällä on Englantilainen, jonka kova
onni on pannut sellaiseen pulmaan, ett'ei ihminen moisessa vielä
milloinkaan ole ollut, ja pyysin mitä hartaimmin ja hellimmin päästä
tästä vankikopista ulos. Ääni vastasi, että minä olen pelastettu,
sillä lipas on nyt laivassa kiinni; kirvesmies tulee pian sahaamaan
katon-aukkoa suuremmaksi, jotta pääsen ulos. Minä sanoin, että sehän
on tarpeetonta ja turhaa ajanhukkaa vaan; eihän tässä muuta tarvitse.
kuin että joku merimiehistä pistää sormen renkaasen ja nostaa lippaan
laivan kannelle ja siitä kapteenin kajuttaan. Tuollaista kummallista
puhetta kuullessaan, muutamat kaiketi luulivat minua hulluksi, toiset
nauroivat; ei näet vielä ollut iskenyt mieleenikään, että olin joutunut
samallaisteni ja yhdenkokoisteni seuraan. Kirvesmies tuli, sahasi aukon
noin neljää jalkaa avaraksi ja laski lippaasen tikapuut, joita myöten
minä nousin ulos. Siitä minut sitten peräti voipuneena nostettiin
laivan kannelle.

Merimiehet olivat hämmästyksissään, ja siinäkös minulle nyt sateli
kysymyksiä! Mutta ei ollut minulla halua ruveta vastailemaan. Minäkin
olin hämmästynyt, nähdessäni edessäni niin monta kääpiötä, sillä
sellaisilta he minusta näyttivät, minusta, jonka silmät niin kauan
aikaa olivat tottuneet katselemaan pelkkiä jättiläisiä. Mutta kapteeni,
mr Thomas Wilcocks, Shropshiren uljaita miehiä, huomasi minun olevan
pyörtymäisilläni ja vei minut kajuttaansa. Siellä hän antoi minulle
vahvistavaa ja pani minut omaan vuoteesensa lepäämään. Ja hyvin minä jo
levon tarpeessa olinkin.

Ennenkuin nukuin, huomautin kapteenille, että minulla on lippaassa yhtä
ja toista arvokasta, jota ei pitäisi hukata: siellä soma riippumatto,
hyvä telttavuode, kaksi tuolia, pöytä ja kaappi; sitä paitsi on lipas
sisästä ylt'yleensä verhottu pumpulilla ja silkkikankaalla. Jos
kapteeni, sanoin minä, käskee jonkun matrossin kantamaan sen tänne
kajuttaan, niin minä kapteenin nähden avaan lippaan ja näytän tavarani.
Näitä mielettömiä puheita kuullessaan, kapteeni tietenkin piti minua
rutihulluna, mutta lupasi -- minua rauhoittaakseen kaiketi -- täyttää
minun pyyntöni. Hän meni kannelle ja lähetti muutamia merimiehiä
minun lippaaseni, josta he, kuten perästäpäin sain tietää, ottivat
kaikki tavarani ja irroittivat seinäverhot. Merimiehet kun eivät
huomanneet huonekalujen olevan kiinniruuvatuita lattiaan, kiskoivat
ne väkivoimalla irti ja siten tärvelivät ne koko lailla. Muutamia
lautoja he niinikään irroittivat seinistä laivan tarpeiksi ja vihdoin,
otettuaan kaikki, mikä heitä miellytti, upottivat lippaan rungon
mereen. Pian se upposikin, siihen kun oli lyöty jo niin monta aukkoa.
Hyvä oli, ett'ei minun tarvinnut olla näkemässä tuota hävitystä.




YHDEKSÄS LUKU

Kapteenin epäluulot, jotka kumminkin haihtuvat. -- Kotimatka. -- Tulo
kotiin.


Makasin muutamia tunteja, mutta yhtämittaa näin unta siitä seudusta,
missä olin ollut, ja niistä vaaroista, joista olin päässyt. Herättyäni
tunsin olevani virkistynyt. Kello oli silloin kahdeksan maissa
iltaa. Kapteeni arvasi minun jo liiankin kauan paastonneen ja käski
panna illallista pöytään. Hän kohteli minua varsin ystävällisesti,
huomattuaan, ett'ei katseessani ole mitään outoa eikä puheessanikaan
mitään nurinpäistä. Jäätyämme kahden kesken, hän tiedusteli, missä
kaikissa paikoin minä olin matkustellut, ja millä tapaa joutunut
tuuliajolle tuossa suunnattomassa arkussa. Itse hän kertoi minulle
seuraavaa:

Kello kahdentoista paikoilla päivällä hän oli huomannut arkun
kiikarillansa ja luullut sitä ensin alukseksi. Silloin hän päätti
laskea sitä kohti, se kun ei ollut kovinkaan syrjässä hänen
kurssistaan, toivoen samalla saavansa ostaa laivakorppuja, omat
kun jo alkoivat olla vähissä. Lähemmäs tultuaan ja huomattuaan
erehtyneensä, hän lähetti miehiä sluupissa katsomaan, mikä esine se
siinä merenpinnalla kelluu, mutta miehet palasivat säikäyksissään
takaisin, kertoen nähneensä tuvan uiskentelevan vedessä. Kapteeni
nauroi miestensä mielettömyyttä ja astui itse sluupiin, käskien
miesten ottamaan mukaansa lujan köyden. Ilma kun oli tyyni, soutivat
he useampia kertoja arkun ympäri ja huomasivat akkunat ristikoineen
ja sitten kaksi ripaa ehjässä seinässä. Kapteenin käskystä solmittiin
köysi toiseen ripaan ja lähdettiin hinaamaan arkkua laivalle päin.
(Arkuksi hän vaan yhä sanoi minun tupaani.) Sinne tultua kiinnitettiin
toinen köysi lippaan katossa olevaan renkaasen ja ruvettiin
väkipyörillä hinaamaan lipasta ylös, mutta vaikka kaikki miehet olivat
työssä, ei sitä sittenkään saatu nousemaan kuin pari kolme jalkaa.
Silloin he näkivät nenäliinan pistävän aukosta esille ja päättivät
jonkun poloisen olevan arkun sisässä.

Minä kysäisin kapteenilta, oliko hän tai hänen väkensä huomannut mitään
suunnattoman suuria lintuja ilmassa siihen aikaan kuin lipas oli
tullut näkyviin. Hän vastasi keskustelleensa minun maatessani tästä
omituisesta löydöstä laivaväkensä kanssa, ja silloin joku matrosseista
oli kertonut nähneensä kolme kotkaa pohjoisessa, mainitsematta niitten
olleen tavallista suurempaa kokoa. Mitäpäs se matrossi niin pitkältä
matkalta osasi erottaa, kuinka suuria linnut todellakin olivat! Siksipä
ei kapteenikaan minun kysymystäni oikein ymmärtänyt. Kysyin sitten,
kuinka kaukana kapteeni luulee meidän nyt olevan rannasta. Tarkkain
laskujen mukaan, vastasi hän, vähintäkin sata meripeninkulmaa. Minä
sanoin tuohon, että kapteeni on erehtynyt ainakin toisen puolen, sillä
minähän olin pudonnut mereen korkeintaan kaksi tuntia senjälkeen, kuin
olin lähtenyt rannasta.

Kapteeni luuli minulta pään menneen taaskin pyörälle. Sinnepäin hän
ainakin viittasi, käskien minun mennä minulle varustettuun kajuttaan ja
panna maata. Minä sen sijaan sanoin päässeeni hänen hyvän kohtelunsa ja
kestityksensä kautta jälleen entisiin voimiini ja olevani niin täydessä
järjessä kuin koskaan. Silloin hän kävi vakavaksi ja kysyi minulta
suoraan, eiköhän vaan asianlaita ole niin, että minä olen tehnyt
jonkun julman rikoksen, josta maan ruhtinas on tuominnut minut arkkuun
pantavaksi ja mereen heitettäväksi, nälkään ja janoon kuolemaan,
niinkuin suurille pahantekijöille välisti on tehty, ja eiköhän vaan
tieto tuosta kauheasta rikoksesta ole järkeäni himmentänyt. Paha hänen
on mielensä, sanoi hän, että on tullut ottaneeksi laivaansa sellaisen
miehen, mutta kunniasanallaan hän kumminkin vakuutti laskevansa minut
maihin ensimmäisessä satamassa. Hänen epäluulonsa, lisäsi hän, ovat
saaneet vahvistusta muutamista sekavista sanoista, joita olin ensi
alussa puhunut merimiehille ja sittemmin hänelle itselleen, kuin myös
oudoista katseistani ja käytöksestäni illallisella.

Minä pyysin häntä kuuntelemaan kärsivällisesti minun historiaani ja
kerroinkin sen hänelle totuuden mukaan siitä hetkestä ruveten kuin
Englannista läksin, siihen saakka kuin he olivat minut löytäneet. Ja
koska totuus aina vaikuttaa järkeviin ihmisiin, niin tämäkin kunnon
mies, älykäs ja hiukan oppinutkin, oli ennen pitkää vakuutettu minun
vilpittömyydestäni ja sanojeni totuudesta. Varmemmaksi vakuudeksi
puheitteni todenperäisyydestä minä käskin tuoda sisään kaappini,
jonka avain oli minulla taskussa. Avasin sen ja rupesin näyttelemään
hänelle kaikellaisia merkillisiä esineitä siitä maasta, josta niin
omituisella tavalla olin päässyt pakoon. Siinä oli ensinnäkin kampa,
jonka olin tehnyt kuninkaan partakarvoista, ja toinen kampa samasta
aineesta, mutta selkänä leikkele kuninkaan peukalon kynnestä. Edelleen
oli siinä nuppi- ja silmineuloja, pienimmät jalan, pisimmät puolen
yardin pituisia; neljä ampiaisen pistintä, pituudelleen kuin parin
tuuman naulat; muutama sykermä kuningattaren hivuksia; kultasormus,
jonka kuningatar eräänä päivänä mitä suloisimmalla ystävällisyydellä
oli ottanut sakarisormestaan ja pannut minulle pään ylitse kaulaan.
Minä pyysin saada tarjota tämän sormuksen kapteenille, kiitollisuuden
osoitukseksi hänen ystävällisyydestään, mutta hän kieltäytyi
vastaan-ottamasta sitä. Pyysin hänen vihdoin katsomaan housujani, jotka
oli tehty hiirennahoista.

En saanut kapteenia vastaan-ottamaan mitään muuta esinettä kuin erään
hampaan, jota hän oli suurella uteliaisuudella katsellut, ja johon hän
näkyi kovasti mieltyneen. Se oli Glumdalclitchin palvelijan hammas,
jonka muuan kömpelö välskäri oli erehdyksessä kiskaissut kipeän hampaan
asemasta. Se oli aivan ehjä ja terve. Minä olin puhdistanut sen ja
pannut kaappiini talteen. Se oli noin jalkaa pitkä ja neljä tuumaa
läpimitassa. Tämän hampaan otti kapteeni vastaan niin ylenpalttisilla
kiitoksilla, ett'ei moinen kapine sellaista olisi likimainkaan
ansainnut.

Kapteeni oli kovin tyytyväinen minun suoravaiseen kertomukseeni ja
toivoi, että minä, Englantiin tultuani, panisin muistelmani paperille
ja julkaisisin eri kirjana. Maailma on oleva siitä minulle hyvin
kiitollinen, arveli hän. Minä vastasin, että minun mielestäni meillä
on matkakirjallisuutta jo liiaksikin. Nykyjään ei kelpaa enää mikään
kirja, jossa ei ole jotain aivan erinomaista. Monellekin kirjailijalle
on nykyjään totuus vähemmän-arvoista kuin oma turhamaisuus ja omat edut
sekä typeräin lukijain huvittaminen. Minun kertomuksessani olisi varsin
vähän todellisuudesta poikkeavaa, eikä siinä tulisi oleman koreita
kuvauksia harvinaisista kasveista, linnuista ja muista eläimistä eikä
villien kansain julmista tavoista ja epäjumalan-palveluksista, sanalla
sanoen semmoista, mitä monen muun tekijän kirjoissa uhkuaa. Kiitin
häntä kumminkin hänen hyvästä ajatuksestaan ja lupasin harkita asiaa.

Yhtä seikkaa sanoi kapteeni kummastelevansa, sitä nimittäin, että
minä puhun niin kovalla äänellä. Hän kysyi, olivatko kuningas tai
kuningatar siinä maassa huonokuuloisia. Minä selitin, että minä olen
jo kolmatta vuotta tottunut puhumaan näin kovaa. Ilmankos minä ensi
alussa kummastelinkin sitä seikkaa, että vaikka kapteeni ja laivaväki
puhuivat mielestäni kuiskimalla, heidän puheensa kumminkin kuului
varsin selvästi. Siinä maassa sitä vastoin minun oli täytynyt huutaa,
niinkuin puhuteltava olisi kirkontornissa, paitsi silloin kuin minut
oli nostettu pöydälle tahi pantu kämmenelle. Kummakseni oli täällä
ensin käynyt muuan toinenkin seikka. Noustuani laivan kannelle ja
nähdessäni laivaväen ympärilläni, olivat miehet minun silmissäni
olleet pienimpiä ja mitättömimpiä olentoja, mitä milloinkaan olin
nähnyt. Tuolla jättiläisten maassa ollessani en totisesti uskaltanut
milloinkaan katsahtaa peiliin, sillä silmäni kun myötäänsä olivat
tottuneet näkemään suunnattoman suurta, olisi vertaus omaan itseeni
ollut peräti masentavaa laatua. Kapteeni sanoi kyllä huomanneensa,
kuinka minä illallispöydässä kummastellen olin katsellut esineitä
ympärilläni ja näyttänyt siltä kuin olisin nauruun purskahtamaisillani.
Ensi alussa hän ei tiennyt, mitä tuosta ajatellakaan, mutta luuli
sitä vain mielenhäiriöni syyksi. Minä sanoin, ett'en minä todellakaan
ymmärrä, mitenkä minä saatoin olla nauramatta, nähdessäni kolmen
pennyn kokoisia lautasia ja sianpöystin, josta ei tulisi kunnon
suupalaakaan, ja pähkinänkuoren kokoisia pikareita. Vaikka kuningatar
olikin teettänyt minulle pienet huone- ja talouskapineet, niin oli
mielikuvitukseni muodostunut yksinomaa kaiken sen suuren mukaan, mitä
alinomaa ympärilläni näin. Omaa pienuuttani minä katselin samoilla
silmin kuin ihmiset tavallisesti katselevat omia vikojansa. Kapteeni
rupesi laskemaan leikkiä hänkin ja arveli vanhan englantilaisen
sananlaskun mukaan, että minulla on suuremmat silmät kuin vatsa, sillä
ruokahaluni näytti pienemmältä kuin olisi luullutkaan koko päivän
kestäneen paaston perästä.

Kapteeni oli matkalla Tonkinista Englantiin. Laiva oli syrjäytynyt
kurssistaan 44:nelle leveys ja 143:nelle pituus-asteelle. Mutta
kaksi päivää senjälkeen kuin minä olin tullut laivaan, kohdattiin
passadituuli, käännyttiin etelää kohti, sitten pitkin Uuden Hollanin
rannikkoa länsilounaasen ja vihdoin etelälounaasen, kunnes kierrettiin
Hyvän Toivon niemi. Matka sujui yleensä varsin hyvin, enkä minä rupea
lukijaa väsyttämään pitkillä kertomuksilla siitä. Pari kolme kertaa
poikettiin välillä oleviin satamiin ottamaan muonavaroja ja vettä.
Minä en astunut laivasta maihin koko matkalla ennenkuin vasta Downsin
satamassa 3 p:nä kesäkuuta 1706, noin yhdeksin kuukautta siitä kuin
olin Brobdingnagista lähtenyt. Tarjosin tavarani laivamaksuni pantiksi,
mutta kapteeni ei tahtonut äyriäkään. Sanoimme toisillemme hellät
jäähyväiset, ja minä sain kapteenin lupaamaan, että hän joskus poikkeaa
Redriffiin, meidän taloon. Lainasin häneltä sitten viisi shillingiä ja
vuokrasin itselleni kyytihevosen.

Katsellessani tuossa sitten matkan varrella, kuinka pieniä talot ja
puut ja elukat ja ihmiset ovat, rupesin luulemaan olevani Lilliputien
maassa. Pelkäsin tallaavani mäsäksi jokaisen, ken vastaan tuli. Monasti
minä huusin täyttä kulkkua heille, jotta menisivät tieltä pois, ja
monasti olin saada selkääni moisesta hävyttömyydestä.

Tulin tuosta vihdoin kotia. Tuskin oli palvelija avannut oven, niin jo
kyyristyin kuin hanhi, portin kautta kulkiessaan, peljäten kolauttavani
pääni kamanaan. Vaimoni juoksi minua suutelemaan, mutta minä kumarruin
hänen polviansakin alemmas, sillä, ajattelin minä, eihän hän muutoin
minua suuhun asti ulotu. Tyttäreni laskeutui polvilleen minun eteeni,
pyytäen isältä siunausta, mutta min'en nähnyt häntä, ennenkuin hän
oli noussut seisomaan, sillä minähän olin tottunut katsomaan noin
60:n jalan korkeuteen. Sittenkin nostin hänet toisella kädellä
vyötäisistä ylös. Palvelijoita ja paria kolmea ystävätä, joita meillä
sattui silloin olemaan, minä katselin kuin olisivat kääpiöitä ja minä
jättiläinen. Vaimolleni minä sanoin, että kovinhan hän on käpertyneen
näköinen: on kai nälästä mennyt noin huononpäiväiseksi, hän sekä tytär.

Sanalla sanoen, minä käytin itseäni niin kummallisesti, että kaikki
olivat alussa samaa mieltä kuin kapteenikin ensi hetkinä: luulivat
minua vähämiehiseksi. Siinä se nyt taas on se tottumuksen ja
ennakkoluulojen valtava voima!

Tuokion kuluttua haihtuivat kumminkin kaikki harhaluulot molemmin
puolin. Vaimoni vaati vaan, ett'en minä enää milloinkaan lähtisi
merille, mutta kova onni oli niin säätänyt, ett'ei hänen vaatimuksensa
ajan pitkään kumminkaan tullut täytetyksi.

Tähän toki tällä kertaa jutelmani päättyköön.








End of the Project Gutenberg EBook of Gulliverin matkat kaukaisilla mailla, by 
Jonathan Swift

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44892 ***